Miettiikö muut koskaan näitä asioita?

Oletko kovin nuori? Aika monella ne vanhemmat on jo kuolleet.

Vähän päälle kolmekymppinen.

Mietin lähinnä sitä, että en koskaan pääse itse vanhemmaksi. Aina olen haaveillut, että saisin olla isä lapsilleni, mutta eipä tunnu sitä naista löytyvän minulle. Harmi kun olen allerginenkin niin ei koiraakaan voi ottaa.

Paljon helpompaa oli lapsena, kun ei tulleet tuollaiset asiat edes mieleen.

Kyllä tulee ja se tunne on ihan hirveä, kuin putoisi mustaan tyhjyyteen. Pakokauhu ja toivottomuus. Ja mun vanhemmat ovat jo oikeasti vanhoja ja itsekin melkein viisikymppinen.

Joo tätähän se on, kun vanhemmat on 60v kunnioitettavaan ikään päässeet niin eihän  se tästä eteenpäin ole muuta kuin sitä odottamista että milloin tulee lähtö. Joko elävät vielä 30 vuotta tai sitten paljon vähemmän, eipä tuota voi tietää.

Ei, en elä pelossa.

t. TOSINAINEN

Kyllähän sitä on tullut mietittyä, että joskus vanhempia ei sitten enää ole. Varsinkin isän kohdalla tuo ajatus on käynyt viime vuosina vähän useammin mielessä, sillä hänen sairautensa on edennyt aika ryminällä. Kieltämättä ajatus ahdistaa, olemme tietyllä tapaa aika läheinen perhe, enkä oikein osaa kuvitella elämää ilman vanhempiani.

Vierailija kirjoitti:

Paljon helpompaa oli lapsena, kun ei tulleet tuollaiset asiat edes mieleen.

Lapsena noita vasta ajattelikin. Vanhemmiten tullut perspektiiviä asioihin.

Aina välillä. Vanhempani ovat jo yhdeksänkymppisiä. Vaikka ovatkin vielä hyväkuntoisia, lähtö voi tulla vaikka seuraavan 5 minuutin kuluessa. Ajattelen kuitenkin, että jossain vaiheessahan se päivä tule eikä siihen ole enää vuosikymmeniä. 

Jotkuthan elää 100-vuotiaiksikin. Eihän sitä koskaan tiedä.

Nykyään koko ajan. Vanhempani ovat hyväkuntoisia, teräviä, mukana monessa yhteiskunnallisessa touhussa, eivät siis läheskään ns. vanhuksia. Päinvastoin, uutta kehittelevät koko ajan ja intoa olisi tehdä ja rakentaa (vertauskuvallisesti) vaikka mitä. Sitten ahdistuvat kun muistavat että ovat jo 75 eikä elämää ole käytännössä enää paljon jäljellä. Surevat että niin paljon jää vielä tekemättä.

Ja tämä ahdistaa minua ihan valtavasti. He sanovat että voi kun haluaisivat kokea vielä tuon ja tuon ja eivät kuitenkaan voi. Ahdistus.

No kaikilla ei ole hyvät vanhemmat. Minä en todellakaan sure kun luonnevikaiset sadistiset lapsenhakkaajavanhempani joskus potkaisevat tyhjää. Se on van helpotus.

Joo eikä asiaa juurikaan auta se, että mutsi kiskoo tupakkaa ja faija on kaappijuoppo. Aina kun äiti yskii sitä limaista yskäänsä, kauhukuva keuhkosyövästä tulee mieleen. Turha yrittää vihjailla lopettamisesta ja terveellisemmästä elämästä, paskan hailee heille.

Mulla pelko tuli enemmän pinnalle sen jälkeen, kun isän veli kuoli yllättäen ja hänen toinen veljensä oli kuollut vasta joitakin vuosia sitten. Ja pari vuotta sitten isä sairastui, mutta onneksi nyt aika hyvässä kunnossa. Mutta tuo aika, kun isä joutui sairaalaan ja kun pelkäsin hirveästi, jos ei selviäkään. Sen jälkeen enemmän ollut mielessä pelko omien vanhempien menetyksestä. Eilen illalla kuvittelin äidin itkevän isää ja pelkoa siitä, ettei äitiäkään kohta :( Sitten seuraavaksi tajusin, että itekin koko ajan vanhenen. En haluaisi joku päivä katsoa peilistä itseäni vanhuksena.

Miten näistä ajatuksista pääsee? Tulevat jonkun parin kuukauden välein.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään koko ajan. Vanhempani ovat hyväkuntoisia, teräviä, mukana monessa yhteiskunnallisessa touhussa, eivät siis läheskään ns. vanhuksia. Päinvastoin, uutta kehittelevät koko ajan ja intoa olisi tehdä ja rakentaa (vertauskuvallisesti) vaikka mitä. Sitten ahdistuvat kun muistavat että ovat jo 75 eikä elämää ole käytännössä enää paljon jäljellä. Surevat että niin paljon jää vielä tekemättä.

Ja tämä ahdistaa minua ihan valtavasti. He sanovat että voi kun haluaisivat kokea vielä tuon ja tuon ja eivät kuitenkaan voi. Ahdistus.

Mikseivät sitten tee noita asioita jos kuitenkin hyväkuntoisia ovat? Elämä on tässä ja nyt eikä hyötyä harmitella. Kauheaa kun siirtävät ahdistusta muihin. Eivätkä vanhempasi niin vanhoja vielä ole kun eivät kahdeksankymppisiäkään.

Vierailija kirjoitti:

No kaikilla ei ole hyvät vanhemmat. Minä en todellakaan sure kun luonnevikaiset sadistiset lapsenhakkaajavanhempani joskus potkaisevat tyhjää. Se on van helpotus.

Ikävää ettei kaikilla asiat niin hyvin.

Täytyy tehdä sellaisia asiota jotka saavat ajatukset muualle. Ensi kerralla otan vaikka jonkun kirjan ja luen sitä. Elämä on elämistä varten.

Mietin, mutta en koe siitä pelkoa.

Olen aina pitänyt kuolemaa luonnollisena asiana, osana elämän kiertoa. Ajatuksena siihen liittyy lopullinen rauha ja sielun olemassaolon jatkuminen jossain muualla. Eniten pelottaa se, joutuvatko läheiset kärsimään paljon ennen kuolemaansa. 

Toisaalta taas esimerkiksi musiikki tai taide voi tuoda tunteita aika yllättävälläkin tavalla pintaan. Esimerkiksi Christina Aguileran Hurt on sellainen kappale, joka koskettaa todella syvältä. Videon mies näyttää paljon isältäni ja sanat saavat eläytymään suruun ja kipuun isän menettämisestä, vaikka oma isäni vielä elossa onkin. 

Joskus tuntuu sydäntä pakahduttavalta, että ei pysty näyttämään rakastamilleen ihmisille, kuinka paljon heitä rakastaa. Kun lopulta heidätkin kuitenkin tulee menettämään ja vain ne muistot jäävät. Mitä jos toinen ei enää muista, miten paljon rakastin, kun olen poissa? Mitä jos tämä olisi viimeinen hetki, joka meillä on?

Haluaisin, että kuoltuani läheisilläni on kauniita hetkiä, joita muistaisivat minusta ja että ne jäisivät voimavaraksi pahimman surun väistyessä. Suuressa mittakaavassa tietysti elämälläni tuskin on mitään merkitystä ja jopa muistot minusta lakkaavat joskus olemasta. Lopulta olen kaiketi enää vain yksi numero tilastoissa tai utuinen mielikuva, joka herää jonkun tulevaisuuden ihmisen mielessä hänen luettuaan Internettiin kirjoittamani tekstinpätkän.  

- Nainen, 25 v.

Jep, vähintään kerran tunnissa mietin noita asioita.