Miksi joillekin riittää lapsen kehitykseen se, että koulu sujuu, mutta kavereita ei tarvi olla

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Suosittuja ovat yleensä ne luokan takarivin tyypit joilla menee heikosti koulussa. Hikipingot taas ovat yleensä yksinäisiä eivätkä opi tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Ja jos ei osaa tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, niin työelämäkin jää herkästi 9 euron töihin, koska ei kykene tulemaan valituksi työnhakuprosessissa.

Sillä ei ole mitään väliä mitä ihminen osaa tai ei osaa, jos hän ei kykene markkinoimaan itseään työnantajille ja luomaan verkostoja.

Minun kaverillani on tälläinen lapsi, kympin oppilas koulussa, mutta kavereita ei ole, ei ole koskaan ollut. Isin ja äidin kanssa käy kävelyllä. Ikää 12 vuotta.

Mitä se kaverisuhteissa pärjääminen sitten on?

Oma lapseni on tosi valikoiva seuransa suhteen, mutta on löytänyt sekä päiväkodista/eskarista että koulusta (koulussa ei ennestään eskarituttuja) pari hyvää ystävää. Jos ystävät eivät ole paikalla, hän on omasta tahdostaan yksin.

Lapseni ei ole ekstrovertti. Mutta hän osaa olla rehellinen, syvällinen kiva kaveri, joka keksii mukavia leikkejä lähipiirinsä seurassa. Riittääkö se, jos joku ulkopuolinen arvioi hänen sosiaalista pärjäämistään?

Mistäs sitä koskaan tietää kuinka paljon on tehty työtä, että lapsi saisi niitä kavereita, mutta siinä ei ole onnistuttu. On ollut pakko tyytyä siihen, että edes koulumenestys on hyvä.

No jaa. Mä olen itse ollut aina aika erakkoluonne enkä ole kavereista perustanut. Hyvä ja onnellinen elämä ollut. Joten mikseipä lapsellakin? Toinen lapsistani on samanlainen erakkoluonne kuin minäkin, toinen taas on sosiaalisempi ja hänellä on kavereita. (Tukisin toki tuota sosiaalista jos hänellä olisi vaikeuksia kaverien saamisessa tai kaverisuhteissa, mutta en pakota sitä joka ei kavereita kaipaa sosiaalisemmaksi)

"Minun kaverillani on tälläinen lapsi, kympin oppilas koulussa, mutta kavereita ei ole, ei ole koskaan ollut. Isin ja äidin kanssa käy kävelyllä. Ikää 12 vuotta."

Tätä varmaan monet pitää jotenkin säälittävänä, mutta jos hän on luonnostaan introvertti ihminen niin hän voi olla ihan onnellinen elämässään noin, ja jatkossakin elämässään pärjätä oikein hyvin. Vaikka siitä verkostoitumisesta sun muusta jauhetaan niin kyllä yksinäiset sudetkin useimmilla aloilla pärjää. Esim. itse olen urallani (tekninen koulutus ja ammatti) hyvin menestynyt vaikken ole koskaan suhdetoimintaa harrastanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Suosittuja ovat yleensä ne luokan takarivin tyypit joilla menee heikosti koulussa. Hikipingot taas ovat yleensä yksinäisiä eivätkä opi tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Ja jos ei osaa tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, niin työelämäkin jää herkästi 9 euron töihin, koska ei kykene tulemaan valituksi työnhakuprosessissa.

Sillä ei ole mitään väliä mitä ihminen osaa tai ei osaa, jos hän ei kykene markkinoimaan itseään työnantajille ja luomaan verkostoja.

Aika tyhjäpäiseltä puheelta kuulostaa, mutta kaikille meistä löytyy jonkinlainen paikka, jopa niille takarivin heikosti pärjääville uhoajille :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Suosittuja ovat yleensä ne luokan takarivin tyypit joilla menee heikosti koulussa. Hikipingot taas ovat yleensä yksinäisiä eivätkä opi tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Ja jos ei osaa tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, niin työelämäkin jää herkästi 9 euron töihin, koska ei kykene tulemaan valituksi työnhakuprosessissa.

Sillä ei ole mitään väliä mitä ihminen osaa tai ei osaa, jos hän ei kykene markkinoimaan itseään työnantajille ja luomaan verkostoja.

Aika tyhjäpäiseltä puheelta kuulostaa, mutta kaikille meistä löytyy jonkinlainen paikka, jopa niille takarivin heikosti pärjääville uhoajille :)

Tyypillinen takarivin uhoaja käy amiksen (plus ehkä amk:n) ja saa heti töitä, eli hän pärjää elämässään ihan hyvin. Hikipingolle taas ei välttämättä löydy muuta kuin pupuaskartelupaikka kuntouttavasta työtoiminnasta vaikka hänellä olisi lukiotodistus täynnä kymppejä, koska hän ei kykene muuttamaan potentiaaliaan työpaikaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Suosittuja ovat yleensä ne luokan takarivin tyypit joilla menee heikosti koulussa. Hikipingot taas ovat yleensä yksinäisiä eivätkä opi tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Ja jos ei osaa tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, niin työelämäkin jää herkästi 9 euron töihin, koska ei kykene tulemaan valituksi työnhakuprosessissa.

Sillä ei ole mitään väliä mitä ihminen osaa tai ei osaa, jos hän ei kykene markkinoimaan itseään työnantajille ja luomaan verkostoja.

Aika tyhjäpäiseltä puheelta kuulostaa, mutta kaikille meistä löytyy jonkinlainen paikka, jopa niille takarivin heikosti pärjääville uhoajille :)

Tyypillinen takarivin uhoaja käy amiksen (plus ehkä amk:n) ja saa heti töitä, eli hän pärjää elämässään ihan hyvin. Hikipingolle taas ei välttämättä löydy muuta kuin pupuaskartelupaikka kuntouttavasta työtoiminnasta vaikka hänellä olisi lukiotodistus täynnä kymppejä, koska hän ei kykene muuttamaan potentiaaliaan työpaikaksi.

Ei nykyään amiksille ole töitä. Takariviläistä odottaa täysipäiväinen ura palstatrollina. Hikipinko taas pääsee akateemiseen työputkeen, kun valitsee vain oikean alan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika harvassa ovat ääripäät, joissa joko pärjätään koulussa tai kaverisuhteissa. Jotkut pärjää kummassakin, jotkut ei kummassakaan.

Suosittuja ovat yleensä ne luokan takarivin tyypit joilla menee heikosti koulussa. Hikipingot taas ovat yleensä yksinäisiä eivätkä opi tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Ja jos ei osaa tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, niin työelämäkin jää herkästi 9 euron töihin, koska ei kykene tulemaan valituksi työnhakuprosessissa.

Sillä ei ole mitään väliä mitä ihminen osaa tai ei osaa, jos hän ei kykene markkinoimaan itseään työnantajille ja luomaan verkostoja.

Aika tyhjäpäiseltä puheelta kuulostaa, mutta kaikille meistä löytyy jonkinlainen paikka, jopa niille takarivin heikosti pärjääville uhoajille :)

Tyypillinen takarivin uhoaja käy amiksen (plus ehkä amk:n) ja saa heti töitä, eli hän pärjää elämässään ihan hyvin. Hikipingolle taas ei välttämättä löydy muuta kuin pupuaskartelupaikka kuntouttavasta työtoiminnasta vaikka hänellä olisi lukiotodistus täynnä kymppejä, koska hän ei kykene muuttamaan potentiaaliaan työpaikaksi.

Ei nykyään amiksille ole töitä. Takariviläistä odottaa täysipäiväinen ura palstatrollina. Hikipinko taas pääsee akateemiseen työputkeen, kun valitsee vain oikean alan.

No ehkä jos lääkäriksi pääsee, niin työllistyminen on itsestäänselvä.

Mutta lähes millä tahansa  muulla akateemisella alalla työllistyminen edellyttää jo opiskeluaikana luotuja verkostoja, nousujohteista työkokemusta ja hyviä itsensämarkkinointitaitoja. Helpommin sanottu kuin tehdy jos on elänyt yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden eikä taitoja ihmisten kanssa toimimiseen ole.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se kaverisuhteissa pärjääminen sitten on?

Oma lapseni on tosi valikoiva seuransa suhteen, mutta on löytänyt sekä päiväkodista/eskarista että koulusta (koulussa ei ennestään eskarituttuja) pari hyvää ystävää. Jos ystävät eivät ole paikalla, hän on omasta tahdostaan yksin.

Lapseni ei ole ekstrovertti. Mutta hän osaa olla rehellinen, syvällinen kiva kaveri, joka keksii mukavia leikkejä lähipiirinsä seurassa. Riittääkö se, jos joku ulkopuolinen arvioi hänen sosiaalista pärjäämistään?

Hyvä kysymys. - Itse ymmärrän sen niin, että pyritään tai tavoitellaan sitä, että lapsella on mahdollisuus sopia ja ylläpitää omia kaveri ja ystävyys suhteita. Monta kertaa tämä sujuu ilman isompia ponnisteluja ja vaivannäköä ja vanhempien myötävaikutusta. Mutta jos lapsi asuu esimerkiksi muista (ikä)tovereistaan kauempana tai on hyvin ujo niin saattaa vaatia hieman vanhemmiltakin viiteliäisyyttä, että lapsi kohtaa ja löytää itselleen seuraa ja onnistuu pitämään kaverisuhteitaan yllä.