Voiko äitiys olla ihanaa?

Joo ei ole totta tuo. Se vaan pahenee vuosi vuodelta. Vauvavuoden ongelmat valvomisineen ja pikkuitkuineen on vielä leikkiä esim. uhmaikään, eskariuhmaan, esiteini-ikään saatikka teinivuosien ongelmiin verrattuna. Toki sen on oltava näin, olisi liian iso shokki jos isoimmat murheet ja vaikeudet osuisi heti alkuun. Siinä ehtii tottua ja tortua moneen matkan varrella. 

Äitiys on yhdistelmä raakaa työtä ja alkuvaiheessa unettomuutta sekä vatsaa vääntävää rakkautta ja kaipuuta lasta kohden. Tulet rakastamaan lastasi enemmän kuin mitään muuta ja välillä hermostut häneen niin, että pahalta tuntuu.

Elämäsi muuttuu erilaiseksi mutta plussat ovat ehdottomasti miinuksia suuremmat.

Jos tilaat Hesaria digiversiona, lue HS: n kirjaston uusin kirja Olipa kerran äiti.

Onnittelut!

Mun mielestä vauvavuosi oli ehdottomasti enemmän ihanaa kuin kamalaa. Oman vauvan kasvun seuraaminen on hienoa. Mulla ei ollut erityisiä ongelmia imetyksen suhteen, molemmat vauvani olivat keskimäärin terveitä. Ensimmäisen vauvan kanssa oli aluksi ongelmia vuorokausirytmin kanssa (vauva meni yöunille klo 2 yöllä, tämä loppui siihen, kun saatiin aloittaa kiinteät), toisen kohdalla tiheämpi heräily (levottomat yöt jatkuivat yli 3-vuotiaaksi).

Kyllä mulla ainakin vauva-aika on ollut pelkästään ihanaa. Vauvaa odotin kolme vuotta joten oli todellakin odotettu ja toivottu ja aina ajattelin että lapsettomuus oli rankkaa, vauvan kanssa kyllä pärjää. Öitä valvottiin mutta päällimmäisenä tunteena aina suunnaton rakkaus vauvaa kohtaan. Parisuhde voi hyvin ja pian olikin uusi vauva tulossa. Nyt kun esikoinen on 1,5v ja vauva muutaman kuukauden, voin sanoa että on todella rankkaa mutta edelleen päällimmäisenä on se valtava rakkaus näitä pieniä kohtaan ja se auttaa jaksamaan itkuisia öitä. En vaihtais hetkeäkään. Äitiys on parasta mitä olen saanut kokea.

Esikoisen vauvavuosi oli ihanaa, kaipauksella muistelen. En koskaan ole ollut niin onnellinen.

Imetys onnistui hyvin vaikka olikin suihkutissit, vauva osasi annostella maitoa itse ja tottui nopeasti nopeisiin ruokailuihin. Kaikki hankalat vaiheet tuntuivat vain hetkiltä. Unettomuus oli tuttua jo ajalta ilman vauvaa niin sekään ei juuri haitannut.

Vauva oli terve ja nukkui ihan kohtalaisesti. Mies on osallistuva normaali vanhempi, joten vastuun taakka on alusta asti jaettu tasan.

Ihanaa aikaa, kun lapset pieniä. Itse olin kotiäiti siihen asti kun esikoinen meni eskariin, keskimmäinen oli 3v ja kuopus 1v. Nyt kaikki lapset jo teinejä. Rankkaa en koe olleeni koskaan.

Mikään ei ole suurempi elämänmuutos mitä ensimmäisen lapsen syntymä naiselle on. On ihan selvää, että muutos ei käy kaikille kivuttomasti. Minulla meni tottumiseen aikaa ja olin aika järkyttynyt, tällaistako loppuelämä on - en tajunnut, että lapsihan kasvaa. Ystäväni taas solahti äitiyteen vaivattomasti, hänellä jäi kokemani kipuilut kokonaan väliin.

Omat lapset ovat jo aikuisia ja pakko sanoa, että he ovat parasta, mitä minulle on sattunut. Helppoa ei aina ole ollut, mutta se ei ole johtunut lapsista.

Voi se olla ihanaa, julkisesti jostain syystä ei vain kerrota hyvistä kokemuksista. Harmi, sillö saattaisi saada enemmän syntyvyyttä jos normina ei pidettäisi, että lapset ovat hirveitä ja pilaavat kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Voi se olla ihanaa, julkisesti jostain syystä ei vain kerrota hyvistä kokemuksista. Harmi, sillö saattaisi saada enemmän syntyvyyttä jos normina ei pidettäisi, että lapset ovat hirveitä ja pilaavat kaiken.

Ihan jatkuvasti kerrotaan julkisesti hyvistä puolista. Esim. vanhemmat jotka somessa jakaa onnenhetkiä, lynkataan välittömästi koska ketään ei kuulemma kiinnosta toisten p*rsehedelmät. 

Vauvavuodet on ollu mulla rankkoja, lapset paljon sairaana yms. Mut sitten on helpottanut. Leikki-ikäisten kanssa oli tosi ihanaa, ihmettä täynnä kaikki päivät, samoin koululaisten. Ja teinienkin kanssa on ollut ihanaa olla äiti. Jos äitiys tuntuu kurjalta, se johtunee useimmiten siitä että on jäänyt vaille tärkeitä asioita itse. Ja siks tuntuu vaikelta tai vastenmieliseltä kun lapsi tarvii niin paljon. Kuin myös jos jää ihan yksin, ilman muiden äitien ja sukupolvien tukiverkkoa, äitiys tulee raskaaksi. Ei ole tarkoitus et yksi äiti yksin jossain talossa viettää elämänsä lasten kanssa. Ei ole hyväks kenellekään. Äitiys haastaa huolehtimaan omista tarpeita (en osannu, esim riittävästi levätä ja ottaa omaa aikaa) ja luomaan yhteisöllisyyttä. Eikä ole aina ollut kivaa niinkuin ei mikään..mut pääosin olen kokenut et äitinä oleminen on ihmeellisin asia koko maailmassa. Olen myös muuten ollut ns laiska äiti. Lapsista on kasvanu vastuullisia ja omatoimisia. Luulen et kaikki superäitiys, curling-ja helikopterivanhemmuus ja mitä näitä on, tekee vanhemmuudesta suorituksen johon helposti uupuu. Eikä todelkakaan mitään ihmettä huomaa. Et sopiva laiskuys ja suurpiirteisyys saattaa olla hyväksi

Kiitos vastauksista! Itse olen niin onnekkaassa tilanteessa, että odotan esikoistani mieheni kanssa ja innokkaiden tulevien isovanhempien tukemana, lisäksi ystäväpiirissäni syntyy useampi vauva nyt lähiaikoina. En siis todellakaan ole yksin ja vertaistukea riittää, taloudellinen tilanne on ok ja lapsi kovasti toivottu. Vastapainona vaan oma yrittäjyyteni pakottaa palaamaan osa-aikaisesti töihin vanhempainvapaakauden alkaessa, onneksi mieheni on jäämässä mielellään kotiin ja ottamassa hoitovastuuta lapsesta. Vaikka olen myös yrittäjä-äitien onnistuneita kokemuksia lukenut, niin kaikkien näiden vauvaoppaiden myötä aloin pelätä sitä, miten poikki tulen siinä vaiheessa olemaan ja kuinka voin jättää 3kk vauvan edes lyhyiksi työpäiviksi.

Olen jo valmiiksi huono nukkumaan ja nyt raskausaikana tämä uuden tilanteen stressi on heikentänyt nukkumista entisestään. Huolehdin tietysti siitä, millaista hallaa stressi ja huonounisuus tekee sikiölle tässä vaiheessa. Haluaisin upota siihen vauvakuplaan jossa raskausaika on upeaa hehkumista ja vauva-aika elämän parasta. On lohdullista kuulla, että se voi olla myös todellista ja mahdollista, eikä pelkästään pelkäämääni uuvuttavaa ja raskasta.

Ap

Tyttäreni alkoi nukkumaan täydet yöt 2kk:n iässä. Vähiin jäi valvomiset. Ei kannata uskoa kaikkia velijen peloitteluja. Vauvavuosi on ihanaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Itse olen niin onnekkaassa tilanteessa, että odotan esikoistani mieheni kanssa ja innokkaiden tulevien isovanhempien tukemana, lisäksi ystäväpiirissäni syntyy useampi vauva nyt lähiaikoina. En siis todellakaan ole yksin ja vertaistukea riittää, taloudellinen tilanne on ok ja lapsi kovasti toivottu. Vastapainona vaan oma yrittäjyyteni pakottaa palaamaan osa-aikaisesti töihin vanhempainvapaakauden alkaessa, onneksi mieheni on jäämässä mielellään kotiin ja ottamassa hoitovastuuta lapsesta. Vaikka olen myös yrittäjä-äitien onnistuneita kokemuksia lukenut, niin kaikkien näiden vauvaoppaiden myötä aloin pelätä sitä, miten poikki tulen siinä vaiheessa olemaan ja kuinka voin jättää 3kk vauvan edes lyhyiksi työpäiviksi.

Olen jo valmiiksi huono nukkumaan ja nyt raskausaikana tämä uuden tilanteen stressi on heikentänyt nukkumista entisestään. Huolehdin tietysti siitä, millaista hallaa stressi ja huonounisuus tekee sikiölle tässä vaiheessa. Haluaisin upota siihen vauvakuplaan jossa raskausaika on upeaa hehkumista ja vauva-aika elämän parasta. On lohdullista kuulla, että se voi olla myös todellista ja mahdollista, eikä pelkästään pelkäämääni uuvuttavaa ja raskasta.

Ap

Meillä oli rankka alku sairaalassa, mutta sen jälkeen kaikki on ollut hyvää. Lapsi oppi syömään rinnasta heti, vaikka sairaalassa piti antaa lisämaitoa. Nukkuu pääsääntöisesti yöt - heräilee syömään, mutta jatkaa sitten unia. Päivisin vollottaa vatsakipuja, mutta rauhoittuu rinnalle. Työnteko onnistuu ohessa - ei toki täysiä päiviä ole yritettykään, mutta on tilaa omille pohdinnoille kun lapsi nukkuu. Ja isä pärjää lapsen kanssa, pumppaaminen onnistuu ja lapsi ei hylji sen paremmin pulloa kuin rintaa.

Näinkin voi olla, ja olen monelta kuullut, että vauva-aika oli odotettua helpompi. Kaikilla ei toki ole.

Ja itse stressasin ja nukuin raskausaikana huonosti. Vauvan kanssa ensimmäisten öiden jälkeen paremmin. Tuuristahan se on kiinni, mutta meillä kaikki on ollut helppoa ja hyvää.

Uppp

Mulla esikoinen tulossa ja jälleen tämänkin ketjun myötä tuntuu, että hirveä virhe oli lähteä tähän. Eihän täällä mitään hyviä kokemuksia ole, vaan aina samaa "ihanaa aikaa ja niin nopeasti ohi, odotas kun tulee se oikeasti paska aika" ja sitten jokainen haukuu erikseen rankimman ajan. Kuka haluaa jotain "tosi rankkaa ja hirveetä mutta niin ihanaa ", miksi aina mainitaan rankkuus ja nopea ajan kuluminen... Ihan ku elämä ei olis lyhyt ja rankka jo ilman lapsia.

Minulle se ainakin on ollut. Olen tehnyt kaiken omalla tavallani, enkä koskaan mennyt mukaan mihinkään äitimyyttiin. Olen esimerkiksi synnyttänyt kaikki lapseni suunnitellulla sektiolla, koska päätin, etten ota mitään kipua vastaan asiaan liittyen. En alistunut sellaiseen, että vieraat ihmiset käskyttävät ja komentavat.

Äitiys on ihaninta ja kauheinta mitä elämässäni on ollut. Mutta ehdottomasti enemmän ihanaa.

Esikoisen vauvavuosi oli hyvää aikaa. Sain elää vauvatahtisesti, imetys sujui, oli aikaa tehdä asioita vauvan kanssa. Joutui myös luopumaan asioista, mikä sillä hetkellä harmitti. Niin ja oli tylsää ja yksinäistä, mutta onneksi löysin asukaspuiston niin sekin ongelma ratkesi.

Se, että hiekkalaatikon reunalla istuvien äitien puheet soseista ja vaipoista saattavat tuntua aivomädältä ei ole koko totuus. 

Ensin höpistään jostain, mutta aika pian ollaan syvissä vesissä jakamassa rankkojakin juttuja. 

Vanhemmuus tarkoittaa muuttumista. Se on rankkaa. Välillä tekee mieli huutaa ja peruuttaa kaikki. Mutta se on sen arvoista.