Miksi olen sosiaalisesti ihan onneton? Häpeän koko ajan sanomisiani ym.

Lohduttaudu sillä, että useimmat ihmiset mokailevat ja yleensä kukaan muu ei muista mokaa hetkeä pidempään.

Ja opettele nauramaan itsellesi.

Tuntuu, että minä mokailen enemmän kuin muut.

Häpeän jatkuvasti. En edes tiedä, sanonko oikeasti mitään tyhmää vai tuntuuko vaan siltä.

Ap.

Ikä siihen auttaa. Minäkin olin nuorena tuollainen. Jossain vaiheessa, ehkä 30 v jälkeen, aloin väsyä kuormittamaan itseäni sillä vatvomisella, että mitä minä TAAS sanoin nolosti, mitä minä mokasin, mitä muut ajattelee. Totesin, että joo-o, olen sosiaalisesti aika kömpelö ja höperön oloinen, mutta sellainen nyt vaan olen eikä se vatvomalla muuksi muutu. Joten hyväksyn että olen mikä olen. Ja tutut, työkaverit jne on minuun jo tottuneet joten turha hävetä. Ja asiakaspalvelijat tapaa taatusti inhottavampiakin tapauksia kuin vähän tökerö meikäläinen: en sentään räyhää, ole juovuksissa tai kamoissa tms.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että minä mokailen enemmän kuin muut.

Häpeän jatkuvasti. En edes tiedä, sanonko oikeasti mitään tyhmää vai tuntuuko vaan siltä.

Ap.

Johtuu siitä, että sinäkään et kiinnitä muiden mokiin yhtä paljon huomiota kuin omiisi. 

ELämä vaatiiii nykyisellään aika paljon pitää paneutua asioihin ja olla perillä kaiikesta.

Kai tämä on jotain itseluottamuksen puutetta ja sosiaaliseen ahdistukseen liittyvää. Ahdistaa aina jälkeen päin miettiä ja vatvoa, että mitä tuli sanottua. Olen juuri tuollainen kömpelö ja höperö. Hävettää. Kahvitunnilla jään hiljaiseksi, koska en keksi mitään järkevää sanottavaa.

Tutussa seurassa, esim. perheen kesken, olen ihan erilainen. Puhun normaalisti enkä jää vatvomaan asioita.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Kai tämä on jotain itseluottamuksen puutetta ja sosiaaliseen ahdistukseen liittyvää. Ahdistaa aina jälkeen päin miettiä ja vatvoa, että mitä tuli sanottua. Olen juuri tuollainen kömpelö ja höperö. Hävettää. Kahvitunnilla jään hiljaiseksi, koska en keksi mitään järkevää sanottavaa.

Tutussa seurassa, esim. perheen kesken, olen ihan erilainen. Puhun normaalisti enkä jää vatvomaan asioita.

Ap.

Kuulostaa niin tutulta. Olen koko ikäni tuntenut täsmälleen samoin. Nyt ikää 40 v eikä vielä ole yhtään helpottanut.

Teen itse samaa, ehkä pahinta on kun joskus mietin vuosien takaisia aivan merkityksettömiä sanomisiani. Lohduttaudun juurikin ajattelemalla että kukaan muu tuskin muistaa mokiani, mutta ei se silti estä minua tuntemasta lievää ahdistusta. Olin itsekin melko hiljainen, mutta nykyisessä työpaikassani olen alkanut jutella enemmän koska työkavereilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja sitä mukaa itseluottamus on kasvanut (toki joutuessani uuteen porukkaan olen yhä melko hiljainen). Tuntuu kyllä että sen seurauksena myös mokailen paljon enemmän ja yhä murehdin sitä aika ajoin, mutta toisaalta taas tuntuu että vaikka en ehkä voi jättää niitä taakseni pääsen niistä ikäänkuin yli helpommin/nopeammin.

Yritäpä muistella jonkun tuttavasi noloja sanomisia.

Minulle ei ainakaan tule mieleen yhtään, vaikka sellaisia tilanteita on kyllä ollut takuulla heilläkin. Samoin kun on ihmisiä, jotka lörpöttelevät vähän väliä mitä sattuu, mutta eivät itse tunnu niitä häpeään.

Tuskin olet oikeasti niin nolo, asetat vain itsellesi kohtuuttomia vaatimuksia.

Terveisin kohtalotoverisi

Ylipainokin aiheuttaa tällaista itsehäpeää ja epävarmuutta, vaikka ylipaino onkin nykyään niin kurvikasta. Lääkärille kannattaa tilata aika tietenkin. Pelkotilat, masennus voidaan lääkitä.

No sama täällä eikä ikä ole oikeastaan auttanut yhtään asiaa. Olen pian 40 ja kyllä edelleen oma sosiaalisuus (tai sen puute) hävettää. Viimeksi tänään kahvitunnilla. Oikeastaan kahvitunnit on pahin, en tiedä miten päin olisin.

Kivassa seurassa oon ihan erilainen. Mun jutut on normaaleja eikä tartte ees miettiä sanomisiaan. Mutta työpaikan tauot ja palaverit, aargh. Ja kaikki virkistymispäivät. Jotenkin se oma olemus hävettää semmoisten jälkeen vielä pitkään.

Täällä kans yksi nolo tai ainakin kuvittelen niin. Esim. Jos keskustellaan opiskelukavereiden kanssa ja sanon johonkin asiaan kommentin, eikä sitten kukaan muu kommentoi aiheeseen enää minun jälkeeni, vaan aihe vaihtuu toiseen, niin aina ajattelen että no niin, sanoin sitten jotain ihan id*oottimaista, eikä kukaan kehtaa jatkaa enää aiheesta. Tuo nyt vaan yksi esimerkki, mutta usein mietin jälkikäteen sanoinko jotain tyhmää tai näytänkö typerältä jne. Heikkoon itseluottamukseeni tämä selkeästi liittyy ja siihen, että haluaisin että kaikki pitäisivät musta, vaikka sehän nyt on mahdottomuus, joten pitäisi osata vaan olla oma itsensä.