Lue keskustelun säännöt.
Mitä "yliluonnollisia" juttuja teille on käynyt?
Otsikolla tarkoitan siis sitä, että ovat kuitenkin järjellä selitettävissä vaikka ehkä kaukaa haettujakin. Lähinnä milloin olette pelästyneet tai alkaneet miettiä, että onkohan tässä nyt jotain muutakin. Saa toki kertoa asioita joita ei voi selittää, mutta haluaisin pitäytyä tositapahtumissa.
Kommentit (3733)
[/quote]
Doppelgänger eli Tulpa. Oliko miehelläsi pissahätä aamulla?[/quote]
Doppelgänger ja Tulpa ovat aivan eri asioita. Doppelgänger on kaksoisolento, Tulpa taas itse luotu 'mielikuvitusolento', joka voi näyttää aivan miltä itse tahtoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peace and love to all of U kirjoitti:
Peace and love to all of U kirjoitti:
Olin 11-vuotias, kun ampiainen pisti kaulaani koulumatkalla pyöräillessä. Koskaan aiemmin ei ollut pistänyt ja sain kauhean allergiareaktion. Kurkku turposi umpeen enkä voinut hengittää. Ehdin pyöräillä kotipihalle, kunnes pimeni.
Katsoin itseäni - siis kehoani makaamassa maassa - ylhäältä ilmasta ja ajattelin kirkkaasti, että olenkin täällä puidenlatvojen tasolla, kummallista. Tiesin kuolevani, muttei se tuntunut mitenkään kurjalta, totesinpahan vain. SItten lähdin tuuliseen tunneliin, jonka päässä oli valo. Se imi minua itseensä. Kun pääsin valoon, oli ihanaa. En pysty kuvailemaan, miten onnellinen ja rauhaisa olo oli. Mikään huoli ei painanut, olin vain. Siellä oli kilttejä ihmishahmoja, nuori mies hymyili ja nosti kättä, ottivat minut iloiten vastaan. Ihania pehmeitä värejä ja kauempana takana upea maapallomainen maisema jossa oli laakso ja kauempana vuoria (Sellaista en ollut nähnyt missään).
Kirkas valo, joka ei kuitenkaan häikäissyt, vaan hohti rakkautta ja oli inhimillinen, tuli luoksenija sanoi (kuulin äänen suomeksi) minulle: ”Ei ole vielä aikasi, palaahan takaisin.” Minä yritin sanoa, että täällä on ihanaa, miksen voi jäädä? Valo näytti minulle perheeni.
Sen jälkeen heräsin omassa kehossani. Isosiskoni oli kutsunut ambulanssin ja minut oli elvytetty. Olin ollut ehkä puoli tuntia pois tajuistani.
Tuo ei ollut unta eikä mielikuvitusta, vaan ihan täysin oikea, realistinen kokemus. Muistan sen vieläkin tarkasti, vaikka olen 45-vuotias. En pelkää kuolemaa, eikä kenenkään pitäisi pelätä. Jotakin muutakin on kuin tämä maailma, jossa elämme. Mutta mitään maallista uskontoa tuo valo ei edustanut. Syy miksi täällä olemme, on oppiminen. Tärkeintä on olla muille hyvä ja nauttia elämästä.
Ja voin sanoa, etten ole mikään hörhö tai hihhuli, vaan aivan tavallinen, jalat maassa elävä, kriittinen ja koulutettu henkilö. Tästä ei kuitenkaan halua kertoa kenellekään, sillä se oli jotenkin niin herkkä ja hieno kokemus. Ei siihen kaipaa mitään vähättelyjä tai sekopääksi leimaamista. Uskokoon ken haluaa.
Lisäys vielä, että myöhemmin vanhoja valokuvia katsoessani huomasin, että tuo nuori mies, joka minua siellä onnelan eteisessä moikkasi, oli jo edesmennyt isäni isä. Hänestä oli nuoruuskuva albumissa.
Tuo on yleinen ilmiö, vaikka tietysti kokijalleen ainutkertainen. Myös nuorena kuollut sukulaiseni oli kokenut jotain vastaavaa jo sata vuotta sitten.
Hörhö ei tarvitse olla, mutta kyse on aivojen reaktiosta. Happy end helpomman kautta.
Minua kiinnostaisi tietää, miten on mahdollista kokea samankaltaista uinnissaan, ilman hengenvaaraa?
Minäkin olen n.12-vuotiaana kokenut unessa kuoleman, tosin 1800-luvun keuhkotautisena miehenä, ja matkannut valonsäteellä tuonilmaisiin positiivisen hengen luo.
Vierailija kirjoitti:
Peace and love to all of U kirjoitti:
Peace and love to all of U kirjoitti:
Olin 11-vuotias, kun ampiainen pisti kaulaani koulumatkalla pyöräillessä. Koskaan aiemmin ei ollut pistänyt ja sain kauhean allergiareaktion. Kurkku turposi umpeen enkä voinut hengittää. Ehdin pyöräillä kotipihalle, kunnes pimeni.
Katsoin itseäni - siis kehoani makaamassa maassa - ylhäältä ilmasta ja ajattelin kirkkaasti, että olenkin täällä puidenlatvojen tasolla, kummallista. Tiesin kuolevani, muttei se tuntunut mitenkään kurjalta, totesinpahan vain. SItten lähdin tuuliseen tunneliin, jonka päässä oli valo. Se imi minua itseensä. Kun pääsin valoon, oli ihanaa. En pysty kuvailemaan, miten onnellinen ja rauhaisa olo oli. Mikään huoli ei painanut, olin vain. Siellä oli kilttejä ihmishahmoja, nuori mies hymyili ja nosti kättä, ottivat minut iloiten vastaan. Ihania pehmeitä värejä ja kauempana takana upea maapallomainen maisema jossa oli laakso ja kauempana vuoria (Sellaista en ollut nähnyt missään).
Kirkas valo, joka ei kuitenkaan häikäissyt, vaan hohti rakkautta ja oli inhimillinen, tuli luoksenija sanoi (kuulin äänen suomeksi) minulle: ”Ei ole vielä aikasi, palaahan takaisin.” Minä yritin sanoa, että täällä on ihanaa, miksen voi jäädä? Valo näytti minulle perheeni.
Sen jälkeen heräsin omassa kehossani. Isosiskoni oli kutsunut ambulanssin ja minut oli elvytetty. Olin ollut ehkä puoli tuntia pois tajuistani.
Tuo ei ollut unta eikä mielikuvitusta, vaan ihan täysin oikea, realistinen kokemus. Muistan sen vieläkin tarkasti, vaikka olen 45-vuotias. En pelkää kuolemaa, eikä kenenkään pitäisi pelätä. Jotakin muutakin on kuin tämä maailma, jossa elämme. Mutta mitään maallista uskontoa tuo valo ei edustanut. Syy miksi täällä olemme, on oppiminen. Tärkeintä on olla muille hyvä ja nauttia elämästä.
Ja voin sanoa, etten ole mikään hörhö tai hihhuli, vaan aivan tavallinen, jalat maassa elävä, kriittinen ja koulutettu henkilö. Tästä ei kuitenkaan halua kertoa kenellekään, sillä se oli jotenkin niin herkkä ja hieno kokemus. Ei siihen kaipaa mitään vähättelyjä tai sekopääksi leimaamista. Uskokoon ken haluaa.
Lisäys vielä, että myöhemmin vanhoja valokuvia katsoessani huomasin, että tuo nuori mies, joka minua siellä onnelan eteisessä moikkasi, oli jo edesmennyt isäni isä. Hänestä oli nuoruuskuva albumissa.
Tuo on yleinen ilmiö, vaikka tietysti kokijalleen ainutkertainen. Myös nuorena kuollut sukulaiseni oli kokenut jotain vastaavaa jo sata vuotta sitten.
Hörhö ei tarvitse olla, mutta kyse on aivojen reaktiosta. Happy end helpomman kautta.
Minua kiinnostaisi tietää, miten on mahdollista kokea samankaltaista uinnissaan, ilman hengenvaaraa?
Minäkin olen n.12-vuotiaana kokenut unessa kuoleman, tosin 1800-luvun keuhkotautisena miehenä, ja matkannut valonsäteellä tuonilmaisiin positiivisen hengen luo.
* unissaan.
Muistan kun asuin kahdestaan lapseni kanssa kerrostalossa, jossa asui yksi rapajuoppo. Oli tietysti jo sen näköinenkin että kuolee pian viinaan. Näin hänet taas yhtenä päivänä, kun hän yritti kerroksessani ulos hissistä. Sanoin hänelle, että hän asuu ylempänä.
Tämän jälkeen en nähnyt tyyppiä. Kyselin joltain naapurilta oliko näkynyt. Naapurikaan ei ollut tavannut vähään aikaan. Muutamana iltana tunsin oloni todella levottomaksi ja ahdistuneeksi. En pystynyt nukkumaan yöllä. Ajattelin miehen makaavan yksin kotonaan kuolleena.
Kului pari viikkoa ja tyyppi löydettiin asunnostaan kuolleena, oli kuollut suunnilleen päivänä jona näin hänet viimeisen kerran.
Peace and love to all of U kirjoitti:
Olin 11-vuotias, kun ampiainen pisti kaulaani koulumatkalla pyöräillessä. Koskaan aiemmin ei ollut pistänyt ja sain kauhean allergiareaktion. Kurkku turposi umpeen enkä voinut hengittää. Ehdin pyöräillä kotipihalle, kunnes pimeni.
Katsoin itseäni - siis kehoani makaamassa maassa - ylhäältä ilmasta ja ajattelin kirkkaasti, että olenkin täällä puidenlatvojen tasolla, kummallista. Tiesin kuolevani, muttei se tuntunut mitenkään kurjalta, totesinpahan vain. SItten lähdin tuuliseen tunneliin, jonka päässä oli valo. Se imi minua itseensä. Kun pääsin valoon, oli ihanaa. En pysty kuvailemaan, miten onnellinen ja rauhaisa olo oli. Mikään huoli ei painanut, olin vain. Siellä oli kilttejä ihmishahmoja, nuori mies hymyili ja nosti kättä, ottivat minut iloiten vastaan. Ihania pehmeitä värejä ja kauempana takana upea maapallomainen maisema jossa oli laakso ja kauempana vuoria (Sellaista en ollut nähnyt missään).
Kirkas valo, joka ei kuitenkaan häikäissyt, vaan hohti rakkautta ja oli inhimillinen, tuli luoksenija sanoi (kuulin äänen suomeksi) minulle: ”Ei ole vielä aikasi, palaahan takaisin.” Minä yritin sanoa, että täällä on ihanaa, miksen voi jäädä? Valo näytti minulle perheeni.
Sen jälkeen heräsin omassa kehossani. Isosiskoni oli kutsunut ambulanssin ja minut oli elvytetty. Olin ollut ehkä puoli tuntia pois tajuistani.
Tuo ei ollut unta eikä mielikuvitusta, vaan ihan täysin oikea, realistinen kokemus. Muistan sen vieläkin tarkasti, vaikka olen 45-vuotias. En pelkää kuolemaa, eikä kenenkään pitäisi pelätä. Jotakin muutakin on kuin tämä maailma, jossa elämme. Mutta mitään maallista uskontoa tuo valo ei edustanut. Syy miksi täällä olemme, on oppiminen. Tärkeintä on olla muille hyvä ja nauttia elämästä.
Ja voin sanoa, etten ole mikään hörhö tai hihhuli, vaan aivan tavallinen, jalat maassa elävä, kriittinen ja koulutettu henkilö. Tästä ei kuitenkaan halua kertoa kenellekään, sillä se oli jotenkin niin herkkä ja hieno kokemus. Ei siihen kaipaa mitään vähättelyjä tai sekopääksi leimaamista. Uskokoon ken haluaa.
En ole ikinä kokenu tmitään tuollaista, mutta olen ollut suoranaisessa hengenvaarassa pari kertaa elämäni alkutaipaleella. Ehkäpä niistä johtuen olen aina ollut sitä mieltä, että tämä elämä täällä on unta, ja totuus ja meidän kaikkien oikea koti on tuo jossa olet pääsyt käymään ja palaamaan tänne. Henkimaailma on todellisuutta, ja henget ovat luonamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun nyt on menty ihan henkimaailman asioihin...
Mies oli työmatkalla ja hengailin yötä vasten netissä yhdellä keskustelupalstalla. Tuttu nimimerkki pyysi tukea ja rukouksia vaikeassa tilanteessaan
Ajattelin sitten, että lähetän paljon hyviä ajatuksia ja toivotuksia. Visualisoin homman ja aloin lähettää niitä jaksuhaleja.
Hetken päästä tuli hyvin epämukava olo, kuin pimeässä olohuoneessa olisi ollut joku imemässä sitä energiaani.
Oli pakko lopettaa, käydä sytyttämässä valot koko taloon ja varmuuden vuoksi vielä pyysin, että mene takaisin kellariin, ole kiltti. Jostain syystä mulla oli koko siinä talossa asumisen ajan olo, että kellarissa oli jotain, mutta se ei koskaan ollut tullut sieltä häiritsemään minua, eikä missään nimessä ollut paha!
Ehkä se vaan tunsi sen lämmön ja oli kylmissään.
Esikoinen kertoili jokusen kerran jostain vanhasta miehestä, joka kertoili asioita joita lapsen ei voinut olettaa tietävän.
Huuuu.... syksyn pimeys hyytää. Kertokaa yliluonnollisia tai muuten omituisia kokemuksianne lisäää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Googleta omalla nimelläsi ja katso mitä löytyy
löytyi tito et käyt koiranäyttelyissä kilpailemassa..ja kuva ruffesta?
Ei kaiiii???
Vierailija kirjoitti:
Googleta omalla nimelläsi ja katso mitä löytyy
löytyi tito et käyt koiranäyttelyissä kilpailemassa..ja kuva ruffesta?
Ei kaiiii???
Meedio oli hyvä, tiesi heti koiran rotuni, koirani nimen värin ja osasi jopa kuvailla koirani luonnetta. Kyyneleet valuivat silmistäni, niin helpottunut olin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki koirasi syömät eläimet tulevat kummittelemaan sinulle!
GOOGLE kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Googleta omalla nimelläsi ja katso mitä löytyy
löytyi tito et käyt koiranäyttelyissä kilpailemassa..ja kuva ruffesta?
Ei kaiiii???
Meedio oli hyvä, tiesi heti koiran rotuni, koirani nimen värin ja osasi jopa kuvailla koirani luonnetta. Kyyneleet valuivat silmistäni, niin helpottunut olin.
keskustelun aiheena ovat eläin-aaveet. Uskotko niihin? Onko kokemuksia? Minulla on yksi: olin 5v kun meillä oli koira nimeltä Osku. Se oli hyvä koira, kunnes se jäi auton alle. Sitten kului varmaan 2 kuukautta ja kävin mummolassa kylässä (Osku kuoli mummolan ulkopuolella) ja olin siellä yötä. Yöllä heräsin ja kuulin läähätystä ja rapinaa viereisestä huoneesta. Ajattelin että kuulen harhoja, ja käänsin kylkeä. Äänet voimistuivat, ja nousin ylös. Katsoin ovenraosta ja näin kun sellainen oudonmuotoinen sumu meni siitä ohi. Se oli nopea, ja olin koiran muotoinen. Uskon että se oli Osku joka siitä meni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tuossa vähän aikaa sitten mummoni luona. Häneltä oli äskettäin kuollut kissa nimeltänsä Vilma. No, joimme kahvit ja menin sitten olohuoneeseen. Ja sitten näin sen - mustan hännän, joka kuului Vilmalle, muistan sen selvästi. Vähän ajan päästä Vilma näkyi pöydän takaa kokonaan, ja menin tietenkin hakemaan mummoni paikalle. Mutta ei siellä tietenkään mitään ollut. Olen varma siitä, mitä näin!
Kokemuksia löytyy.. minulla oli lapsena undulaatti, joka oli ollut ns. heittopussina, eli elänyt useissa eri perheissä. Meillä ollessaan lintu kesyyntyi lopulta lähes täysin (pelkäsi kuitenkin käsiä viimeiseen asti, ne piti aina peittää hihalla, että suostui kävelemään kädellä). Lintu oli minulle hyvin läheinen ja vietin sen kanssa paljon aikaa. Ollessani n. 8-vuotias, unduni kuoli ja se oli minulle todella raskasta aikaa.
Muistaakseni 2-3 päivää linnun kuoleman jälkeen olin tullut koulusta kotiin ja istuin yksin olohuoneessa eläinystävääni surren. Äkkiä tajusin, että kirjahyllyn päällä olevan pahvilaatikon päältä (lintuni lempipaikka vapaana ollessa) kuului tepastelun ääniä, niin kuin lintuni olisi siellä kävellyt. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan laatikkoa, mutta en nähnyt mitään sen päällä. Pian tämän jälkeen kuulin lemmikkini laulua ja kuulin siipien havinan. Tunsin jopa ilmavirran, kuin se olisi lentänyt pääni ylitse. Liikaa oli kuitenkin se, kun tunsin pienet linnunjalat pääni päällä. Huusin peloissani: "Lopeta!" ja äänet ja tuntemukset loppuivat sillä kertaa siihen.
Ääniä esiintyi parin kolmen päivän ajan(sitä tepsuttelua), kunnes pyysin äitiä nostamaan laatikon pois kirjahyllyn päältä. (Näitä ääniä kuuli myös äitini.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksia löytyy.. minulla oli lapsena undulaatti, joka oli ollut ns. heittopussina, eli elänyt useissa eri perheissä. Meillä ollessaan lintu kesyyntyi lopulta lähes täysin (pelkäsi kuitenkin käsiä viimeiseen asti, ne piti aina peittää hihalla, että suostui kävelemään kädellä). Lintu oli minulle hyvin läheinen ja vietin sen kanssa paljon aikaa. Ollessani n. 8-vuotias, unduni kuoli ja se oli minulle todella raskasta aikaa.
Muistaakseni 2-3 päivää linnun kuoleman jälkeen olin tullut koulusta kotiin ja istuin yksin olohuoneessa eläinystävääni surren. Äkkiä tajusin, että kirjahyllyn päällä olevan pahvilaatikon päältä (lintuni lempipaikka vapaana ollessa) kuului tepastelun ääniä, niin kuin lintuni olisi siellä kävellyt. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan laatikkoa, mutta en nähnyt mitään sen päällä. Pian tämän jälkeen kuulin lemmikkini laulua ja kuulin siipien havinan. Tunsin jopa ilmavirran, kuin se olisi lentänyt pääni ylitse. Liikaa oli kuitenkin se, kun tunsin pienet linnunjalat pääni päällä. Huusin peloissani: "Lopeta!" ja äänet ja tuntemukset loppuivat sillä kertaa siihen.
Ääniä esiintyi parin kolmen päivän ajan(sitä tepsuttelua), kunnes pyysin äitiä nostamaan laatikon pois kirjahyllyn päältä. (Näitä ääniä kuuli myös äitini.)
Undulaatin haamu aiheutti kauhua:)
Vierailija kirjoitti:
Olin 35-vuotias, kun aamulla muistin että olin nähnyt unta äidinkielen opettajasta, joka oli jäänyt eläkkeelle jo kauan sitten ja muuttanut kauas synnyinseudulleen takaisin parikymmentä vuotta sitten. Hän opetti minua keskikoulussa. Mietin unta ja ihmettelin mistä hän oli mahtanut uniini tulla koska olin unohtanut täysin hänen olemassaolonsa, en ollut suonut hänelle varmaan ajatustakaan sittemmin kun hän oli opettanut minua.
Tästä kului pari-kolme viikkoa, niin hänen kuolinilmoituksensa oli paikallislehdessä.
Sattumaako?
Hän kävi sinua tervehtimässä.
Me kaikki täällä olemme toisiimme yhteydessä kuin verkko. Kuollessamme kai pystymme käymään kaikkien elämässämme vaikuttaneiden luona vielä kerran.
Näen aika usein enneunia, tosin harvemmin mitään hyödyllistä. Saatan nähdä unta esim. seuraavan päivän uutisista.
Tiesin myös jo pienenä kumpaa sukupuolta lapseni tulee olemaan.
Tiedän myös erilaisin merkein ja tuntein monesti jos läheisilleni tapahtuu tai on tapahtumassa jokin ikävä asia, kuten läheisen tuttavan kuolema viimeksi ja lapseni itkuisuus yöllä vaikka olikin toisella puolella suomea.
Vierailija kirjoitti:
Näen aika usein enneunia, tosin harvemmin mitään hyödyllistä. Saatan nähdä unta esim. seuraavan päivän uutisista.
Tiesin myös jo pienenä kumpaa sukupuolta lapseni tulee olemaan.
Tiedän myös erilaisin merkein ja tuntein monesti jos läheisilleni tapahtuu tai on tapahtumassa jokin ikävä asia, kuten läheisen tuttavan kuolema viimeksi ja lapseni itkuisuus yöllä vaikka olikin toisella puolella suomea.
lisään vielä, että koin lapsena traumaattisen asian ja olin hyvin itkuinen yöllä, tunsin kuinka minua lohdutettiin ja silitettii, huoneessa ei ollut muita. En säikähtänyt koska koin että se oli joku joka halusi minulle hyvää ja onhan näitä vaikka kuinka, jos alkaisi yhteen ymppäämään.
Vierailija kirjoitti:
Näpytin tekstaria seisten keittiössä ja näin sivusilmällä liikettä , kahvimukini näytti liukuvan pitkin tiskipöytää! Epäuskoisena pysäytin sen kädelläni , peruutin ja katsoin mukia nähdäkseni liikkuisiko se vielä ja liikkuihan se selvästi. Kauhuissani viskasin mukin tiskialtaseen ja poistuin keittiöstä.
Mukin alle kertynyt ns. vesipatja, joka liikuttaa mukia eteenpäin, tiskipöydät kun ovat usein pikkuisen kallellaan.
Olin tupakalla ja katsoin pientä puuta takapihallamme, puu havisi niin voimakkaasti että siihen ripustamani lyhty oli lentää maahan vaikka ilma oli täysin tyyni. Luulin ensin jonkun ohimennessään huitaiseen puuta mutta liike oli liian vahva enkä uskonut, että kukaan uskaltaisi/pääsisi pihallemme (rivitalon päätyasunto, molemmin puolin korkea tukeva aita jossa kasvaa käynnöstä, portti ). Menin puun luo, kosketin sitä ja havina loppui. Poikani (tuolloin 4v) myös näki takapihalla "mustan mummon" jota pelästyi ja kokemus oli niin voimakas ettei enää mielellään leikkinyt patiolla yksin .
Lisäys vielä, että myöhemmin vanhoja valokuvia katsoessani huomasin, että tuo nuori mies, joka minua siellä onnelan eteisessä moikkasi, oli jo edesmennyt isäni isä. Hänestä oli nuoruuskuva albumissa.