Lue keskustelun säännöt.
Traumaattisen lapsuuden elänyt aikuinen: oletko poikkeuksellisen lapsellinen?
04.04.2019 |
Minä olen siis. Ikää on 41 ja elän suht normaalia aikuisen ihmisen elämää ja lapsiakin on.
Olen melko tunneälykäs, ihmissuhteet ovat ihan kunnossa. Tunnen kuitenkin ainaista vetoa lapsuuteni turvasatamiin, kirjoihin ja sarjakuviin. Höpsöttelen lapsellisia juttuja omien lasteni kanssa ehkä tavallista enemmän. Tunnen salaista vetoa lasten- ja nuortenkulttuuriin, kirjojen ja sarjojen viattomuuteen ja mustavalkoisuuteen. Omalle ikäluokalleni suunnattu viihde ja kulttuuri ovat liian raskasoutuisia ja pakottavat ajattelemaan ja ehkä käsittelemäänkin asioita, joita kai alitajuisesti välttelen.
En koe, että minulla on mitään yhteistä oman ikäluokkani ihmisten kanssa ja se surettaa minua. Olen kuin kala kuivalla maalla kykenemättä kunnollisesti aikuistumaan.
Olen jostain lukenut, että huono lapsuus ja traumat voisivat tällaista saada aikaan. Minulla oli molempia.
Muita?
Kommentit (15)
Eräs kaverini on jämähtänyt lapsuuteensa. On pian 30 v sinkku ja kotinsa on sisustettu Pokemoneilla, My Little Ponyilla ja Digimoneilla. Hauska tyyppi kaikenkaikkiaan. Välillä kyllä vaikea jutella hänen kanssaan, kun pitää muistaa, ettei puhuta aikuisten asioista vaan lasten :D Ja juu, hän on siis elänyt erittäin traumaattisen lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolisoni (N) on. Ei haittaa minua, oikeastaan se oli yksi niistä asioista, joihin hänessä tykästyin, mutta onhan hän selkeästi jäänyt henkisessä kehityksessä jotenkin "kesken".
Päinvastoin olen liian vakava ja totinen. Hassua kyllä myönnän silti tuon kiinnostuksen "lapsellisiin asioihin" eli pidän animaatioista, sarjakuvista ja niin edelleen. Toisaalta olen myös taiteellinen, piirrän, maalaan ja kirjoitan joten kiinnostus noihin on ihan ymmärrettävää. Ihannoin kuitenkin pienen lapsen mieltä, naiivia ja hyvin kaunista kun pahuus on vain elokuvissa ja sarjoissa eikä tosielämän kokemuksissa.
5 vielä tässä. Varmasti vaikuttaa hyvin paljon millainen se traumaattinen lapsuus oli. Itse jouduin jo lapsena kasvamaan aikuiseksi ja olemaan vanhempi omalle vanhemmalleni. Maksoin laskuja siitä että sain asua kotona, tein ruoat sisaruksille, minua kohdeltiin ja kosketettiin kuin aikuista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kyllä, tosin eri tavalla kuin ap. Olen idealistinen, "kirkasotsainen" ja toisaalta pohjimmiltani erittäin miellyttämisenhaluinen. Olen saanut tietää että muutama työkaveri uskoo minun olevan yhä neitsyt (älkää kysykö miten), mikä yhtäältä naurattaa mutta toisaalta saa ajattelemaan että olen todella ulkopuolella ihmisten normaalielämästä. Monissa stressaavissa tilanteissa, etenkin häpeää aiheuttavissa, tunnen oloni aivan lapseksi vielä 38 vuoden iässä. En osaa flirttailla millään tavalla järkevästi tai ottaa muuten kontaktia romanttisessa mielessä. Minun on vaikea pitää ja puolustaa rajojani.
Seiska kuulostaa tutulta. Miellyttämis”halu”, stressaavissa tilanteissa tietynlainen käytös sekä rajojen olematon puolustaminen/pitäminen ovat myös minun isoja ongelmia.
T. 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen monesti miettinyt, että minulla jäi normaali teini-ikä elämättä ja ehkä osa "myöhäis-lapsuutta". Elin uskonnollisessa ja hyvin tiukassa kasvatuksessa koko lapsuuteni/nuoruuteni. Tunsin olevani aina lapsellisempi kuin muut ikätoverini, sekä vanhempani suojelivat minua liikaa kaikelta maalliselta+turmiollisilta kavereilta. Toisin sanoen normaalilta elämältä. Olin paljon ja lähes aina kotona.
En saanut nähdä muita ikäisiäni muualla kuin koulussa. Hyppäsin tavallaan teini-iän ohi. Sitten muutin parikymppisenä omaan asuntoon ja aikuisten elämään. En osannut olla yhtään ikäisteni kanssa, tuntui kuin olisin vasta alkanut elämään teinielämääni..
Vielä nyt nelikymppisenäkin on hankala olla ikäisteni kanssa. Viihdyn paremmin 10v. nuorempien tai vanhempien kanssa..ja olen kyllä katkera jotenkin tästä kaikesta..
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen, mutta ongelmaisempi. Jäänyt elämä elämättä traumojen takia ja vähäisetkin yritykset karahtaneet kiville. Joudun olemaan säännöllisesti tekemisissä ihmisten kanssa, joista traumani ovat suurimmaksi osaksi peräisin. Tämä tekemisissä oleminen ei ole koskaan lapsuuden jälkeen loppunut, joten minkäänlaista hengähdystä en ole saanut tehdä. En kasvanut koskaan omaksi persoonaksi, siksi ehkä tuntuu lapsekkaalta.
Minulla myös tämä, että en tunne kasvaneeni täysin omaksi persoonakseni. Imen liikaa vaikutteita ympäriltäni ja yritän aina sulautua ympäristööni, uskaltamatta olla rohkeasti oma itseni. Vaikka haastavaa se on, kun ei oikein tiedä itsekkään kuka on!? Sekavaa..aina muut ovat kertoneet kuka olet ja miten asioista tulee ajatella ja mikä on oikein..joten turvallista vaikka sulkeutua kirjojen maailmaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä.
Mukava löytää kohtalotovereita.
Ja hämmästyttävää, miten samankaltaisia piirteitä kuvailette, joita itsestänikin löytyy.
Minä koen myös vahvasti seuraavia:
-olen lapsellisen idealistinen ja petyn karvaasti kun maailma on näin kyyninen ja kylmä ja järkyttää jotenkin se, miten toiset ihmiset kukoistavat juuri siitä syystä. Itse menen lukkoon ja vetäydyn omiin maailmoihini.
-En ole mitään elämänvaiheita (lapsuus, teini-ikä) elänyt normaalisti, johtuen olosuhteista. Olen rakentanut tämän nykyisen elämän, mutta ei ole sanottua, että tämä on oikeasti sitä mitä haluan.
-en tiedä mitä haluan, sillä minulla ei ole persoonaa, omia toiveita ja vakaumuksia. Minä vain olen. Vähän peloissani koko ajan.
-jos persoonaa ei ole, se pitää rakentaa. Ja sen yrittää tietysti rakentaa ihanteiden mukaiseksi. Iloiseksi, rehelliseksi, toisista huolehtivaksi, ahkeraksi. Positiivisia piirteitä kasaan keräten. Pahat ja itsekkäät ajatukset ovat kiellettyjä. Sisällä sitten suuri sekasorto, ei kai näin ehjää ihmistä voi tehdä.
Fantasia-maailmat ovat turvallisia, siksi palaan niihin toistuvasti.
Onkohan tästä jotain tietä ulos meille kenellekkään?
Ap
Lapsellisuudesta en tiedä. En koskaan halunnut lapsia kuitenkaan itse omien lapsuudenmuistojen takia. en uskonut, että osaisin olla hyvä äiti. Ei lapsettomuus kuitenkaan ole koskaan kaduttanut minua.
Erilaista elämää olen kuitenkin viettänyt kuin kaverit ns. onnellisista perheistä. olen opiskellut ja tehnyt töitä ja pärjännyt ihan ok, mutta joskus tuntuu, että en ole kasvanut koskaan kunnolla aikuiseksi. jonkunlainen vastuuntunto puuttuu ja sen myötä on elämänhallintaongelmia ja nyt kun jäin työttömäksi, olen alkanut juomaan enemmän. Tosin en tiedä johtuuko nuo asiat lapsuudesta. Ehkä joku terapeutti tietäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex mies, joka lähentelee 60, koki traumaattisen lapsuuden ja kilahti täysin muutama vuosi sitten. On 15 vuotiaan tasolla. Säälittävä juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli heti pedofiilit mieleen, hehän usein ovat jämähtäneet lapsen tasolle ja siksi kiinnostuneet "ikäisistään". Olkaa tarkkoja tämän suhteen!
Täällä toinen, mutta ongelmaisempi. Jäänyt elämä elämättä traumojen takia ja vähäisetkin yritykset karahtaneet kiville. Joudun olemaan säännöllisesti tekemisissä ihmisten kanssa, joista traumani ovat suurimmaksi osaksi peräisin. Tämä tekemisissä oleminen ei ole koskaan lapsuuden jälkeen loppunut, joten minkäänlaista hengähdystä en ole saanut tehdä. En kasvanut koskaan omaksi persoonaksi, siksi ehkä tuntuu lapsekkaalta.