Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten käyttäydyit kun vanhempasi kuoli?
26.03.2019 |
Miten käyttäydyit kun vanhempasi kuoli?
Lähinnä tarkoitan olotilaa, olitko pitkään sairaslomalla ? Pystyitkö käymään töissä?
Jos lapsia niin pyörikö arki normaalisti?
Miten teit surutyötä ? Olitko pitkään vihainen?
Puolison vanhempi kuoli , viikon oli pois töistä ja silloin tuntui että ehkä tämä tästä. Nyt kun työt on alkaneet on alkanut raivoaminen ja tuntuu että kenenkään muun elämä ei saisi jatkua. Arki pyörii meillä, mutta mies todella vihainen. Mitään ei jaksaisi tehdä. Raivoaa erityisesti vaimolleen, mitään ei saa kysyä ja jos kysyy ei jaksa vastata. Jos yrittää saada puhumaan alkaa huutaa ja raivota myös lasten edessä.
Ei suostu puhumaan mitään tunteistaan. Vanhempansa kanssa ei ollut kovinkaan paljon tekemisissä viime vuosina poislukien synttärit tms. En ole kertaakaan nähnyt hänen itkevän surussaan. Sulkee koko perheensä surun ulkopuolelle. Pystyy ainoastaan puhumaan omien sisarusten kanssa asioista. Ja sitten taas raivoaa kotona palatessaan.
Tuntuu ikävältä tällainen. Onkohan tämä suru normaalia? Miksi muu perhe suljetaan surun ulkopuolelle?
Kommentit (19)
Kuulostaa vähän oudolle käyttäytymiselle.
Isäni kuoli aika yllättäenkin, ihan lyhyen sairastamisen jälkeen. Olin hänen kanssaan aina paljon läheisempi kuin äitini kanssa. Olin tietysti järkyttynyt ja surullinen, mutta en esim sairalomalla lainkaan. Paljonhan siinä joutuu käytännön järjestelyjä tekemään muutenkin, ei vaan voinut jäädä paikalleen suremaan. Siinä ne meni normaalit kotihommatkin samalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru tulee ihmiselle eri muodoissa ja ne ovat kaikki normaaleja.
Minä olin päivän poissa töistä ja jatkoin sitten - omituisessa sumussa, jossa vhänkään vähemmän tärkeät asiat jåivät sikseen. Käytin hirveästi energiaa säätämiseen ja järjestämiseen ja asioiden hoitamiseen, kai jotenkin siinä toivossa, että kun tarpeeksi järjestän, asiat tulevat kuntoon eli palaavat ennalleen. Eivät sitten palanneet, kun ei kuolleet kuolleidta herää. Aikanaan siitä seurasi jonkinlainen masennus. Mind you, äitini masentui isäni kuolemasta heti samantien, ja sitä kesti kauemmin, hän kulki ympäriinsä toivomassa, että kuolisi itsekin.
Olin viikon poissa töistä, lähinnä auttaakseni äitiäni käytännön asioissa. Oli se ehkä muutenkin hyvä, sai pienen hengähdystauon. Olen ammatiltani lastentarhanopettaja ja olisi ollut vaikeaa olla läsnä nuo ensimmäiset päivät töissä, joten olen kiitollinen esimiehelleni ja tiimilleni ymmärryksestä.
En ollut vihainen, vaan surullinen ja toisaalta helpottunut, koska isäni oli sairas ja meni loppuaikoina nopeasti huonommaksi. Olin tehnyt myös paljon surutyötä jo etukäteen, sillä hän sairasti 8 vuotta parantumatonta syöpää. Pahin suru laantui ehkä ensimmäisen 6kk aikana, sen jälkeen ei aina alkanut ensimmäisenä itkettää kun isä muistui jostain mieleen.
Nyt kun tapahtuneesta on jo vuosia, huomaan että muistoni isästä alkavat haalistua. Toivoisin, ettei niin kävisi, sillä minulla ei ole enää muuta jäljellä hänestä, mutta näköjään kuolleiden rakkaiden muisto ei tässä eroa muista muistoista. On kurja tunne kun "unohtaa" sellaisen ihmisen ja sitten ei kuitenkaan. Ehkä siksi tykkään muistella isää niiden ihmisten kanssa, jotka hänet tunsivat.
Suru tosiaan on kovin yksilöllistä, mutta ei se oikeuta kohtelemaan puolisoa noin aggressiivisesti. Miehesi on varmaan vielä shokkivaiheessa. Jos meno jatkuu pitkään, jotain kyllä tekisin. Onko miehesi vastaanottavainen puhumaan ammattiauttajalle?
On tosi hyvä juttu, jos miehesi pystyy purkautumaan sisaruksilleen. Se ehkä säästää sinua ja auttaa miestäsi eteenpäin. Itselläni ei ole sisaruksia ja olen joutunut suremaan äitini kuolemaa yksin, lisäksi hoitamaan kaikki käytännönjärjestelyt. Se on ollut tosi rankkaa, ja vaikka tapahtuneesta on jo 2,5 vuotta, en koe vieläkään olevani surussa kovin pitkällä. Ei oikein ole ketään muuta kuin terapeuttini, kelle siitä puhua.
Itsellä vielä molemmat vanhemmat elossa, ja pelkään että sekoan jotenkin, silloin kun heille lähtö tulee :(
Koska pelkkä ajatuskin saa minut melkein itkun partaalle.
Tiedän kyllä että se tulee jossain vaiheessa tapahtumaan kaikille. Mutta silti ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoleman jälkeen olin töissä, mutta hautajaisten jälkeen viikon sairasomalla. Voimat vaan loppui. Jouduin paljon asioita järjestelemään etänä, koska asun kaukana äidistäni.
Arjen oli vaan pakko pyöriä kahden lapsen yh äitinä.
Nyt reilu vuosi ja päivittäin tulee vielä vaikeita hetkiä. Suruaika meni töissä ja arkea pyörittäessä.
Vierailija kirjoitti:
Suru tulee ihmiselle eri muodoissa ja ne ovat kaikki normaaleja.
Minä olin päivän poissa töistä ja jatkoin sitten - omituisessa sumussa, jossa vhänkään vähemmän tärkeät asiat jåivät sikseen. Käytin hirveästi energiaa säätämiseen ja järjestämiseen ja asioiden hoitamiseen, kai jotenkin siinä toivossa, että kun tarpeeksi järjestän, asiat tulevat kuntoon eli palaavat ennalleen. Eivät sitten palanneet, kun ei kuolleet kuolleidta herää. Aikanaan siitä seurasi jonkinlainen masennus. Mind you, äitini masentui isäni kuolemasta heti samantien, ja sitä kesti kauemmin, hän kulki ympäriinsä toivomassa, että kuolisi itsekin.
Nykyajasta huolimatta kaikki muodot eivät ole normaaleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Vierailija" kirjoitti:
Lähinnä tarkoitan olotilaa, olitko pitkään sairaslomalla ? Pystyitkö käymään töissä?
En pystynyt käymään töissä ihan siksi kun ei ollut työpaikkaa. Jatkoin elämääni normaalisti.
Välini isääni eivät olleet mitenkään lämpimät, ja toisaalta hänellä oli ikää jo sen verran, ettei kuolema tullut mitenkään yllätyksenä.
Ei halua puhua ammattiauttajalle. Sanoo että me muut varsinkaan minä ei ymmärretä mitään. Haluaa vain olla yksin ja mieluiten maata sängyssä. Ei nuku hyvin mutta ei halua siitä käydä lääkärissäkään. Kaikki mitä kysyn on väärin ja sanoo ettei mielellään juttele kanssani ollenkaan jos ei ole pakko. Tuntuu kuin syyttäisi minua vanhempansa kuolemasta. Vietti paljon aikaa vanhempansa luona viime hetkillä silti syyllistää minua kun ei joka hetkeä arjen vuoksi voinut olla paikalla vanhempansa luona. Kuitenkin viimeisinä päivinään oli vierellään.
En oikein enää tiedä miten tässä pitäisi olla kun saa varpaillaan olla jatkuvasti ja kaikki tuntuu olevan väärin mitä teen.
En tiedä haluaako kohta erotakin eikä uskalla vain sanoa sitä. Ikävää vaan että perhe jonka pitäisi olla tärkeä ei sitä enää ole.
Jotenkin luulisi että se perhe olisi nyt vielä tärkeämpi kuin ennen menetyksen jälkeen. En jaksaisi enää pahoittaa mieltäni koko ajan ja arjen on pyörittävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä kuoli tiistaina, olin valvonut edellisen yön vierellään. Seuraavana päivänä olin normaalisti töissä, ei mitään surulomia tms. Äiti järjesti hautajaiset äitiyslomalla olevan siskoni kanssa. Arki pyöri normaalisti, ei kukaan raivonnut kenellekään.
Miehen molemmat vanhemmat on kuolleet, ei hänelläkään mitään sairauslomia ole ollut. Hautajaiset järjestettiin meillä, niitä varten otin 2 päivää vuosilomaa.
Me kuulumme tosin siihen sukupolveen, joka ei ole tottunut saamaan kaikkea ja sitten havahtuu ihmeissään siihen, että ei voikaan määrätä kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Ei halua puhua ammattiauttajalle. Sanoo että me muut varsinkaan minä ei ymmärretä mitään. Haluaa vain olla yksin ja mieluiten maata sängyssä. Ei nuku hyvin mutta ei halua siitä käydä lääkärissäkään. Kaikki mitä kysyn on väärin ja sanoo ettei mielellään juttele kanssani ollenkaan jos ei ole pakko. Tuntuu kuin syyttäisi minua vanhempansa kuolemasta. Vietti paljon aikaa vanhempansa luona viime hetkillä silti syyllistää minua kun ei joka hetkeä arjen vuoksi voinut olla paikalla vanhempansa luona. Kuitenkin viimeisinä päivinään oli vierellään.
En oikein enää tiedä miten tässä pitäisi olla kun saa varpaillaan olla jatkuvasti ja kaikki tuntuu olevan väärin mitä teen.
En tiedä haluaako kohta erotakin eikä uskalla vain sanoa sitä. Ikävää vaan että perhe jonka pitäisi olla tärkeä ei sitä enää ole.Jotenkin luulisi että se perhe olisi nyt vielä tärkeämpi kuin ennen menetyksen jälkeen. En jaksaisi enää pahoittaa mieltäni koko ajan ja arjen on pyörittävä.
Kauanko miehen isän kuolemasta on aikaa kulunut nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei halua puhua ammattiauttajalle. Sanoo että me muut varsinkaan minä ei ymmärretä mitään. Haluaa vain olla yksin ja mieluiten maata sängyssä. Ei nuku hyvin mutta ei halua siitä käydä lääkärissäkään. Kaikki mitä kysyn on väärin ja sanoo ettei mielellään juttele kanssani ollenkaan jos ei ole pakko. Tuntuu kuin syyttäisi minua vanhempansa kuolemasta. Vietti paljon aikaa vanhempansa luona viime hetkillä silti syyllistää minua kun ei joka hetkeä arjen vuoksi voinut olla paikalla vanhempansa luona. Kuitenkin viimeisinä päivinään oli vierellään.
En oikein enää tiedä miten tässä pitäisi olla kun saa varpaillaan olla jatkuvasti ja kaikki tuntuu olevan väärin mitä teen.
En tiedä haluaako kohta erotakin eikä uskalla vain sanoa sitä. Ikävää vaan että perhe jonka pitäisi olla tärkeä ei sitä enää ole.Jotenkin luulisi että se perhe olisi nyt vielä tärkeämpi kuin ennen menetyksen jälkeen. En jaksaisi enää pahoittaa mieltäni koko ajan ja arjen on pyörittävä.
Itselläni toinen vanhemmista kuoli kuukausia sitten. Aiemmin/ennen lapsia tuntui, etten kestä surua, kun vanhemmastani aika jättää.
Nyt kuokeman kohdatessa tiesin, että selviän, koska minulla on ykköset (= lapset) ja menevät kaiken edelle. Lapset ovat kuin majakka, joka ohjaa elämän karikoissa. Tiesin, että uppoan kuoleman kohdatessa, mutta hukkua en pysty, koska lapset ovat kuin pelastusrengas. Imelää, mutta totta.
Tämä ei tarkoita, että lapset toimivat terapeutteinani tms. vaan sitä, että riittää, että ovat olemassa, sanomatta/tekemättä mitään sen kummempaa kuin ennenkään.
Erikoista, että AP miehesi unohtaa lapset. Minulle ne ovat se pelastusrengas, ei pallo jalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuukausi kulunut
Anna miehellesi aikaa. Vähän hätiköidyiltä nuo juttusi kuulostaa kuukauden jälkeen, koska miehellesi tuo aika on kovin lyhyt.
Kun alkoholisti-isäni ketä en ollut nähnyt vuosiin kuoli, itkin yli 2kk päivittäin ja jouduin käymään terapiassa. En olisi ikinä uskonut reagoivani niin voimakkaasti, mutta silti reagoin.
Entäs jos miehes onkin saamassa ison perinnön ja haluaa eron susta kun se viimein on mahdollista?? Jos vasta kuukauden on vanhempi ollut kuollut ja nyt ottais susta eron et saa senttiäkään perinnöstä ? Mieti sitä!!
Itkin kummankin hautajaisissa, ja jälkeenpäin olen hävennyt sitä. Muuten en tainnut pitää juuri lomaa. Mitään suuria tunteenpurkauksia ei esiintynyt sen kummemmin.
Olin ihan hiton sekaisin ja lääkäri kirjoitti jo puhelimessa kaksi viikkoa sairauslomaa. Kuolema tapahtui yllättäen ja odottamatta. Sen jälkeen lamaannuin täysin ja elin pari vuotta puolivaloilla. Lopulta menin terapiaan, mutta elämä ei silti ole enää ennallaan.
Koska minulla ei ollut kovin läheistä suhdetta isääni, joka jätti äitini ollessani 5-vuotias, vapisin.
Vapisin aika kauan.
En itkenyt.
Ilmoitin asian äidilleni.
En jäänyt sairaslomalle, koska ei tarvinnut dramatisoida eikä järjestää hautajaisia.
Alue: Aihe vapaa
Jatkoin normaalia elämää.