Miksi panostaisin lapseni kasvatukseen?

Otetaan kaikki lopputili lastemme kasvatuksessa, kun ei kaikki muutkaan viitsi sitä tehdä ja tällähetkellä porskuttavat vastuuttomasti vain se etu mielessään. 

Luulisi, että silloin alkaisi näitä janipettereiden vanhempia myös kiinnostamaan.

Samoja ajatuksia täälläkin. Oma lapseni on haastava erityislapsi, jolla on useampi neurologinen häiriö. Hänen kasvattamisensa on ollut yhtä ja jatkuvaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: virallinen kanta kun on se, että kuria ei saisi juuri pitää ja pitäisi vaan YMMÄRTÄÄ loppuun saakka järjettömiäkin asioita. Minä olen pistänyt kovan kovaa vasten ja jossen näin tee, lapsi hyppii kaikkien silmille. Kokeilin meinaan yhdessä vaiheessa tätä "ymmärtämistä" eikä se johtanut muuhun kuin siihen, että lapsi alkoi niskoittelemaan entistä enemmän ja suusta pääsi mm. "ei kiinnosta" vastaukseksi ensimmäistä kertaa! Siihen loppui kokeilu ja kuri tuli takaisin kotona.

Kyllä tämä on raivostuttavaa, kun rampataan milloin missäkin keskustelemassa ja asiantuntijat lässyttävät vaan. Konkreettista apua ei saada, mutta tuhlataan kyllä kalliita minuutteja sen pohtimiseen, miksi lapsi vastustaa esim. tietyllä bussilinjalla matkustamista: "olisiko joskus matkan aikana sattunut jotakin ikävää, jonka hän sitten muistaa..?" No ei ole ja vaikka olisikin, en minä ala käyttämään toista linjaa vain sen takia jumalauta!! Kyllä pitää päästä yli tuollaisista pakkomielteistä, oli syy sitten mikä hyvänsä. Ihan pelleilyä olisi meidän arki, jos hypittäisiin noiden neuvojen ym. mukaan.