Asperger vanhempana

[quote author="Vierailija" time="07.04.2013 klo 22:57"]

miksi sinulla on diagnoosi, 2? Tai ymmärsin, että itse et kärsi oireista.

[/quote]

Joo en mitenkään. Sain diagnoosin kouluiässä, kun olin hyvin rajusti kiusattu. No, olihan minussakin syytä sinänsä, että olin pikkuvanha ja kömpelö, sellainen mietteliäs tapaus. Minä kuitenkin päädyin ensin koulupsykologille ja tutkimuksiin ja lopulta mulle tuli asperger-diagnoosi. Ja toki niin kauan kuin se kiusaaminen oli päällä niin mulla oli kaikenlaista oireilua, halusin vetäytyä omaan fantasiamaailmaan ja harrastin lähes pakkomielteisesti (lievittääkseni kiusaamisen aiheuttamaa ahdistusta) soittoharrastustani. Mutta nämä oireet loppuivat kuin seinään sitten kun peruskoulu loppui ja pääsin kiusaamisesta. 

Nyt olen jo 37-vuotias enkä kyllä huomaa mitään vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä enkä missään. 

Tuo kiusaamisyhteys on mielenkiintoinen. Olen usein miettinyt, olisinko minäkin asperger, sillä tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi, vetäydyn heti, jos aistin, etten ole seuraan tervetullut, saatan uupumukseen asti keskittyä johonkin mielenkiintoiseen projektiin eikä silloin mikään muu (melkein) merkitse mitään. Ja: olin rajusti koulukiusattu. Ja ennenkaikkea porukoista jätetty: kömpelö ja pullorillinen tyttö, jolla ei ollut niin vaurasta kotia kuin sattumoisin luokkakavereilla, joten vaatteetkin olivat isosiskojen vanhat. En ole vieläkään päässyt sosiaalisesta pelosta pois. Juuri tänään tajusin, että en ole ujo lainkaan, mutta kauhuissani sosiaalisissa tilanteissa, sillä yhä pelkään, että minulle käännetään selät.

Vaimo ja äiti olen myös. Minkälainen olen äitinä? Hyvinkin herkkä aistimaan lasteni tunnelmia ja suruja ja ongelmia. Mutta osaanko auttaa niissä? Joskus tuntuu, etten tiedä, miten selvittäisin pienimmänkään perheen ulkopuolelta tulevan ongelman. Siihen tarvitsen mieheni apua. Onneksi hän on sosiaalisesti "kehittyneempi" ja ymmärtää lisäksi minua.

Meillä on kaksi assivanhempaa ja ihan tavallinen ihana lapsi. Mieheni on pahempi oireiltaan, eli sosiaaliseti aika kyvytön ja hänellä on myös enemmän arkielämää haittaavia piirteitä kuten tavaroiden laittaminen juuri tiettyyn järjestykseen. 

Itselläni on lähinnä vaikeuksia kun moni ihminen puhuu samaan aikaa, tai kun on musiikkia ja joku puhuu. Minulla on myös aistiyliherkkyyksiä, osittainen valokuvamuisti enkä esim katso telkkaria. 

Perhe- elämämme on jokseenkin normaalia, mutta esim. mieheni tarve tehdä määrätyt jutut justiinsa tietyllä tavalla haittaavat hiukan. Eli tomaatit on leikattava tietyllä tavalla, ja jos pöytä unohtuu pyyhkimättä, mies menee paniikkiin koska hänen päässään pöydän pitää olla muruton kun alkaa kattamaan lounasta. Sen sijaan että pyyhkisi, alkaa huutamaan ja etsimään syyllistä. 

Itse pärjään paljon paremmin, aistiyliherkkyyteni näkyy aika lailla ruoan kanssa. Meillä rakastetaan ruoanlaittoa ja syömistä, mutta olemme hyväksyneet sen että esim. minä en voi syödä liukkaita ruokia. Laitan niitä, mutten syö. Hyvä keskustelunaihe kasvavan lapsen kanssa uusia ruokia maistellessa. 

Meillä ei ole taustameteliä, eli jos jutellaan, ei kuunnella musiikkia. Telkkari on päällä yleensä n. 2.5h viikossa, lempparipiirrettymme ajan. Muuten mies katsoo uutisensa läppäriltään, koska tietää etten oikein pysty toimimaan jos telkku on päällä (alakerta on avointa tilaa). 

Lapsi on hyvin huomaavainen meidän vanhempien pikku haasteille, ja kysyy esim. aina onko pelin ääni häiritsevä jne. Hän myös ymmärtää hyvin, että me kaikki olemme erilaisia, ja kun saman katon alla asutaan, on kaikkien otettava huomioon toisensa. Meillä harvoin pelataan "niin mutta kun kaikki muutkin"- korttia...  :)

Ei kai lähes 30-vuotta sitten Suomessa tehty mitään Asperger-diagnooseja??

[quote author="Vierailija" time="08.04.2013 klo 09:01"]Ei kai lähes 30-vuotta sitten Suomessa tehty mitään Asperger-diagnooseja??[/quote]

Kuka on väittänyt, että asperger-diagnooseja olisi tehty Suomessa lähes 30-vuotta sitten? Ensimmäinen asperger-diagnoosi tehtiin Suomessa vuonna 1989.

Nro 6 kertoi olevansa 37v ja saaneensa lapsena as diagnoosin.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2013 klo 09:31"]Nro 6 kertoi olevansa 37v ja saaneensa lapsena as diagnoosin. [/quote]

Hän kertoi saanensa diagnoosin kouluikäisenä. 37-vuotias on syntynyt vuonna 1975 tai 1976. Kouluikä hänellä on loppunut vuonna 1991 tai 1992. Ensimmäinen asperger-diagnoosi tehtiin Suomessa vuonna 1989. Asiassa ei siis ole mitään ristiriitaa.

Kyllä on ristiriita: diagnoosi oli todella harvinainen tuohon aikaan ja joka tapauksessahan diagnoosi oli ihan väärä kun kerran oireet loppuivat kiusaamisen loputtua. Onko Suomen psykiatrian taso ollut noin surkea tuohon aikaan; että uusia diagnooseja lyöty noin heppoisin perustein/tutkimuksin? Vaikea uskoa...

[quote author="Vierailija" time="08.04.2013 klo 10:07"]Kyllä on ristiriita: diagnoosi oli todella harvinainen tuohon aikaan ja joka tapauksessahan diagnoosi oli ihan väärä kun kerran oireet loppuivat kiusaamisen loputtua. Onko Suomen psykiatrian taso ollut noin surkea tuohon aikaan; että uusia diagnooseja lyöty noin heppoisin perustein/tutkimuksin? Vaikea uskoa...[/quote]

Kyllä niitä tänä päivänäkin ihmiset saa aika heppoisin perustein välillä. Voisin hyvin kuvitella, että vieläkin kuvatulla tavalla oireileva ihminen, jolla on autististyyppisen oloista vetäytymistä eroon ihmisistä päänsisäiseen maailmaan ja pakkomielteinen kiinnostus johonkin harrastukseen, voisi diagnoosin jostain saada. Ei ne voi sitä tietää loppuuko se oireilu myöhemmin vai ei. Luulisin että on aika harvinaista että selkeästi asperger/autististyyppinen oireilu on koulukiusaamisen aiheuttamaa pelkästään, mutta ei mahdotonta. 

Tuohon aikaan muuten myös arvottiin melko runsaasti MBD-diagnooseja, jotka on nykyisen ADHD/ADD:n vastine. Riippui vähän paikkakunnasta ja koulun ja terveydenhuollon aktiivisuudesta, jossain ei diagnosoitu juuri ketään ja toisissa paikoissa taas aika helposti vähänkin erilainen, jossain vaiheessa häiritsevä tms lapsi oli MBD, lievästi aivovaurioinen.

Mo minusta tuntuu, että koko as- dg on tekemällä tehty. Kuvaa vain tietyn tyyppisiä ihmispersoonallisuuksia tai temperamenttipiirteitä. Mikä sitten on ns. "normaali"?

Joku tykkää järjestyksestä, jotakuta häiritsee melu tai valo - ihan normaalia. Se, mikä ei ole normaalia, on mielestäni yhä raaistuvampi koulukiusaaminen, johon on hankala puuttua. Netissä kiusataan ja mustataan mainetta (mikä kyllä on jo oikeusjutun paikka) ja oppilaat käyttävät hyväkseen jo lakipykäliä, koska tietävät rajan, mihin saakka opettajat voivat puuttua. Ihan hullua! Enpä ihmettele, jos joku on "sosiaalisesti estynyt", jos jo lapsena on saanut toisilta haukkuja ja porukasta eristystä - niin olisi varmasti joka ikinen.

-

.

Miehen äiti on diagnosoimaton aspergeri. Oirekirjo on kuitenkin sen verran selkeä, että yhteys on helppo nähdä.

Miehen äiti on sosiaalisesti kömpelö ja on lähinnä oppinut yritys-erehdys-taktiikalla olemaan ihmisten kanssa. Ja nimenomaan lasten kanssa viihtyy, koska ovat samalla aaltopituudella niin sanotusti. Olikin ammatiltaan lastenhoitaja, kun oli vielä työelämässä. Hän toistelee keskustellessa toisten sanomia asioita, eli jos sanon vaikka ihan yksinkertaista esimerkkiä käyttäen, että voisi lähteä poimimaan punaherukoita, niin anoppi sanoo: "Just minäkin ajattelin, että vois lähtee poimimaan punaherukoita." Tai liioittelee esim. jos sanon, että ei ole hyvä tuolla lailla uuvuttaa itseään auttamalla toisia, niin hän sanoo: "Niin minäkin olen ajatellut, että semmoinen pitää lopettaa ihan kokonaan." Ja vastaan siihen, että eihän sitä nyt kokonaan pidä lopettaa, vaan vähän miettiä, onko tarpeellista juosta niin rinkiä. Ja tästä päästään siihen, että miehen äiti on jopa tungettelevan avulias eli todella juoksee niin sanotusti rinkiä, että saa vaan autettua toisia. Ja sitähän jotkut käyttävät jopa pahimmillaan hyväkseen. Eli hän on naapuruston "luottohenkilö", kehen joku avuntarvitsija ottaa yhteyttä asiassa kuin asiassa. Eri asia sitten, osaako hän hoitaa niitä, yleensä ei, vaan ottaa sitten yhteyttä aikuisiin lapsiinsa. Ja esimerkki siitä ylenpalttisesta avuliaisuudesta: mieheni pyytää omaan poikaansa tuomaan silmälasit olohuoneesta, niin lapsi ei ehdi edes reagoida, kun mummo jo juoksee olohuoneeseen hakemaan niitä laseja. Ja jos kieltää, että nimenomaan lasta pyydettiin tuomaan, ei mummoa, niin se menee ihan hämilleen ja vaikeaksi. Tai pahastuu, jos hänen apunsa ei kelpaa.

Miehen äiti on myös nirso syöjä. Osin se johtuu varmasti mahaongelmista, mutta paljon on myös epäluuloa uusia ruokalajeja tai ruoka-aineita kohtaan. Niistä en jaksa tähän kirjoittaa, on niin monenlaisia.

Ja sitten miehen äiti on huono kirjoittamaan. Hän kirjoittaa pötköön, eli ei osaa käyttää välimerkkejä, ei pisteitä, ei pilkkuja yms. Hänen korttinsa ja kirjeensä on vaikeaa luettavaa.

Miehen äiti on ollut aiempina vuosinaan kiihkeästi uskovainen ja julistanut kivikovaa uskoaan missä vain, mutta nyt hän on ymmärtänyt, että ei ole soveliasta puhua aina Jumalasta ja Jeesuksesta. Se on se hänen intensiivinen mielenkiinnonkohteensa. Raamatun tekstejä löytyy hänen muistiinpanoistaan sieltä ja täältä, Raamattua on alleviivattu paljon, ja hän kuuntelee uskonnollisia radiolähetyksiä paljon. Ja kirjoittaa niistä muistiin asioita tuolla edellä mainitulla huonolla kirjoitustaidollaan. Uskovaisuuteen on liittynyt paljon kaikkea erittäin jyrkkää uskomusta ja ajattelutapaa, mikä on vahingoittanut hänen parisuhdettaan ja erityisesti suhdettaan lapsiinsa. Niitä tuhoja korjaillaan edelleen.

Miehen äiti on joskus varmaan lukenut jostakin, että ihmisiä on keskustellessa hyvä katsoa silmiin. Aspergerihän yleensä kaiketi välttelee katsekontaktia. Mutta miehen äiti tuijottaa intensiivisesti, ja ylipäätään tuijottaa ihmisiä muutenkin. Se on jopa häiritsevää. Eli hän on käsittänyt väärin katsekontaktin ja tosiaan tuijottamalla tuijottaa herkeämättä. Kun katsekontakti yleensä luontaisesti purkautuu ja muodostuu uudelleen jne.

Miehen äiti ei myöskään osaa tehdä päätöksiä omalla kohdallaan mistään. Miehensä hoiti vielä elossa ollessaan päätöksenteon, ja nyt kun miehensä on kuollut, päätösten tekeminen koskien omia asioitaan ei onnistu. Ja se on kriisi ja uuvuttaa lähipiirin.

Varmasti on muitakin piirteitä, ja unohdan varmaan tärkeimmät, mutta tässä nyt joitakin. 

Joo, vielä lisään, että asperger-vanhemman ns. normaali lapsi kasvaa aspergerin omituisuuksiin, ja huomaa jossakin vaiheessa, että jokin on pielessä. Siitä tulee ongelmia, kun oma aiempi elämä ja kokemukset ovatkin ristiriidassa ns. normaalien ihmisten elämän kanssa. Eli asperger-vanhemman oireet ovat olleet lapselle normaaleja, mutta eivät enää tunnukaan niin normaaleilta, kun pääsee isommaksi kasvaessaan elämään toisenlaisissa ympyröissä. Esim. asperger-vanhempi on halunnut pönkittäytyä kotiinsa eikä ole vienyt lapsiaan koskaan esim. kahvilaan, ravintolaan, uimahalliin tai elokuviin omien oirehtimistensa takia. Lapsi on sitten ihmeissään, kun aikanaan maailma avautuu, että miten näissä nyt sitten toimitaan.

Tai mitä kaikkia ruokalajeja on olemassa, mitä kaikkea voi harrastaa, missä kaikkialla voi matkustaa jnejnejne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on ristiriita: diagnoosi oli todella harvinainen tuohon aikaan ja joka tapauksessahan diagnoosi oli ihan väärä kun kerran oireet loppuivat kiusaamisen loputtua. Onko Suomen psykiatrian taso ollut noin surkea tuohon aikaan; että uusia diagnooseja lyöty noin heppoisin perustein/tutkimuksin? Vaikea uskoa...

Käyttäydyn kiusattuna ja loppuun ajettuna sekä valvotettuna kuin narsistinen psykopaatti ja täysin bipolaarisesti ja epävakaasti. Mitään näistä ei ole kun saan elää tasaista arkea missä päivät toistuu samanlaisena ja kuormitusta on äärimmäisen vähän. Joten on täysin uskottavaa, että hänen diagnoosi olisi oikea. Jotkut ihmiset oikein nauttiin autistien hulluksi tekemisestä ja sen seuraamisesta. Nautinto loppuu vasta siinä vaiheessa kun haittavaikutukset alkaakin kohdistua kiusaajaan.

Vierailija kirjoitti:

Joo, vielä lisään, että asperger-vanhemman ns. normaali lapsi kasvaa aspergerin omituisuuksiin, ja huomaa jossakin vaiheessa, että jokin on pielessä. Siitä tulee ongelmia, kun oma aiempi elämä ja kokemukset ovatkin ristiriidassa ns. normaalien ihmisten elämän kanssa. Eli asperger-vanhemman oireet ovat olleet lapselle normaaleja, mutta eivät enää tunnukaan niin normaaleilta, kun pääsee isommaksi kasvaessaan elämään toisenlaisissa ympyröissä. Esim. asperger-vanhempi on halunnut pönkittäytyä kotiinsa eikä ole vienyt lapsiaan koskaan esim. kahvilaan, ravintolaan, uimahalliin tai elokuviin omien oirehtimistensa takia. Lapsi on sitten ihmeissään, kun aikanaan maailma avautuu, että miten näissä nyt sitten toimitaan.

Tai mitä kaikkia ruokalajeja on olemassa, mitä kaikkea voi harrastaa, missä kaikkialla voi matkustaa jnejnejne.

Tämä on niin tuttua omasta elämästä kun on ihan pihalla miten muu maailma toimii. Minut olisi täysin haluttu eristää kotiin, mutta sain käydä neurotyypillisten naapureideni kanssa sitten harjoittelemassa elokuvissa käyntia, ravintolassa syömistä, matkustamista ja kaikkea tuollaista vastustuksesta huolimatta. Jos olisin pysynyt vain kotona vanhempani vaatimuksesta niin olisin ollut vielä avuttomampi mitä olin kun lopulta muutin kotoa. 

Ikuisuuksia vanha ketju nostettu?

Ikuisuuksia vanha ketju, jossa käsitellään ikuisia ongelmia.

Ihan yhtä tärkeää asia nyt kuin ikuisuuksia sitten.