Lapsi ahdistuu kun kielletään

Ap palasi vasta nyt. Kiva kun olette vastanneet.

Olen nyt yrittänyt tosissani miettiä ovatko tytön reaktiot vain manipulaatiota. En usko että kyse olisi tästä. Tyttö siis on itsekin niin huolissaan reaktioistaan, että en usko hänen näyttelevän.

Ennemminkin pelkään lapsen olevan masentunut ja siksi tulkitsevan kaiken ekstranegatiivisesti ja ehkä hän oikeasti ajattelee että häntä ei rakasteta. 

Syitä olen yrittänyt miettiä. Ehkä kokee asemansa uhatuksi. Perheeseen kuuluu nimittäin temperamenttinen, suorasukainen pikkusiskokin. Nyt tämä pikkusisko on kasvanut isoksi (6v) ja on muuttunut huomattavasti rauhallisemmaksi ja tottelevaisemmaksi kuin ennen. Eli hän kilpailee nyt siitä kehutun "kiltin lapsen" roolista. Pikkusisko on myös yllättänyt meidät oppimalla monia taitoja, jotka ovat ennen olleet vain isolla siskolla tai jopa niitä omia erikoistaitojaan joita sisko ei osaa. Eli se "taitavan lapsen" roolikin on uhattuna isosiskolla.  Vapaana on uhmakkaan lapsen rooli.

Olen varmasti pahoittanut tyttäreni mielen vuosien aikana useastikin liian kovalla torumisella tms. Siis samalla kun on tullut huudettua pikkusiskolle, niin samaan syssyyn on tullut sille isosiskollekin tokaistua tylyllä äänellä vaikka tiedän että hän pahoittaa siitä mielensä toisin kuin siskonsa, joka ei tunnu edes huomaavan jos häntä torutaan.

Toisaalta meillä on usein todella ihania yhteisiä hetkiä. Esim. musiikin parissa tuntuu että ymmärrämme toisiamme täydellisesti. Varsinkin siksi tuntuu niin pahalta tuo tytön epäily minun rakkaudestani. Eikö siis tyttö (enää) tunnekaan samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin minä?

ap

(Nyt iltapalalle.)

Ap jatkaa vielä

Ajatus karkasi äsken. Siis piti  kirjoittaa että ehkä tyttö pelkää että en enää rakasta häntä kun hän ei olekaan enää se AINOA fiksu, taitava, kaunis ja kiltti lapsi.  Tai varsinkin rakastanko häntä jos hän onkin uhmakas ja heikompi kuin siskonsa?

Olen myös miettinyt että kehunko liian vähän tuota esikoista. Kuopusta kun olen kehunut hirveästi ihan tietoisesti mm. siksi että hyvä käytös vahvistuisi ja hän innostuisi opettelemaan asioita jotka ovat olleet hänelle vaikeita ja että hänen itsetuntonsa vahvistuisi. Olenko ottanut esikoisen taidot ja käytöksen liian itsestäänselvänä (no toki minä häntäkin kehun)? 

ap

Tuo on vaan niin valtavan herkkä ikä. Meilläkin aina niin reipas, ulospäinsuuntautunut ja iloinen tyttö muuttui yhden ulkomaanreissun jälkeen pelokkaaksi ja araksi. Erilainen kulttuuri ja uskonto jotenkin säikäytti. Hänen piti käydä oikein psykologin juttusilla, kun tyttö itse halusi päästä pois siitä tunteesta. Käynnit auttoivat pahimpaan ahdistukseen, mutta jotain varovaisuutta ja arkuutta on jäänyt vielä näin parin vuoden jälkeenkin.

Paras mitä vanhempi voi tehdä, on olla turvallisena, vakaana ja luotettavana tukipilarina lapselle. Jos jotain tulee pikaistuksissa sanottua tai tehtyä, sitä pitää pyytää anteeksi ja keskustella jos lapsi haluaa. Tyttö myös ottaa herkästi itseensä, jos esim opettaja komentaa tiukasti tai jos kavereitten kanssa tulee kahnausta ja sanovat ilkeästi. Ehkä senkin vuoksi tiukasti sanominen vähän järkyttää, koska meidänkään tyttöä ei ole koskaan tarvinnut tiukasti komentaa, vaan hän on tajunnut jo puolesta sanasta mitä tulee tehdä ja kuinka saa olla.

En tiedä olenko itsekään osannut olla tarpeeksi tukena herkälle ja paljon ajattelevalle lapselle. Olen yrittänyt ohjata ajattelemaan että kaikenlaisia ihmisiä tulee elämässä vastaan, myös ilkeitä, hankalia ja äreitä ja kaikkien kanssa täytyy vain yrittää tulla toimeen. Se, jos toinen on töykeä, ei ole tytön ongelma -antaa kiukuttelijan kärsiä kiukkuisuudestansa ihan itse vaan. 

Manipuloi! Ohjaa vaan edelleen hellällä mutta varmalla tavalla. Älä anna noissa tilanteissa tytön siirtää puhetta rakkauteen tai sen puutteeseen. Sanot vaan joko että on juuri rakkautta että opetat toimimaan oikein tai sanot että rakkaus ei kuulu nyt tähän tilanteeseen lainkaan. Kumpi tapa teillä sitten toimiikin paremmin. Tyttö selvästi nyt vetoaa tunteisiisi ja varmasti sen hyvin tietää.

Jep, manipuloi. taitaba käyttämään tunteita ja vetoamaan äitiinsä ja muihin. Tiedät varmaan draama queenit? Heidän kohdallaan kasvstustyötä ei ole tehty. Sinulla on nyt hyvätilaisuus estää tämä kehitys. 

Tyttäresi on varmaan vähän keskimääräistä fiksumpi, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö hänessä olisi kasvattamista. Anna tytön ahdistua, siinäpähän oppii sitäkin tunnetta käsittelemään. Jos draamaa tulee tuollaisesta, anna lapsen riehua huoneessaan. Mutta asialliset hommat hoidetaan silti. Piste. 

Tätä sinä et halua varmaan myöntää, mutta on kaksi todennäköistä mahdollisuutta: lapsesi on oivaltanut, että itkemällä ja "mielensä pahoittamalla" saa tahtonsa läpi. Tai sitten hän ei todellakaan osaa tulkita ihmisten tunteita, vaan jostakin kummallisesta syystä kokee "vihaisuudeksi" normaalin puheen.

Voi olla joku vaihekin, mutta tee nyt jo tuossa iässä tyttärellesi selväksi, että EI RAKASTAMINEN RIIPU SIITÄ, MITÄ TEKEE TAI JÄTTÄÄ TEKEMÄTTÄ. Hän tulee joutumaan suuriin vaikeuksiin, jos pyrkii aina miellyttämään muita tekemällä kaiken toisten mielen mukaan, jotta hänelle ei olla vihaisia ja rakastetaan.

Kyllä terveen ja itsenäisen ihmisen pitää oppia sietämään jonkin verran jopa vihaakin.

Nyt et kiinnitä huomiota noissa tilanteissa rakastamiseen vaan sinun antamasi ohjeen noudattamiseen. Muuten menetät pelin ihan kokonaan, ja lapsesi oppii venkoilulla välttämään kaikki tehtävät.

Ap on mennyt pahasti vipuun "helpon" lapsen kanssa. Kasvatustyö on jäänyt tekemättä ja ongelmat alkavat nyt näkyä. Samoja oireita on jo nyt nähtävissä ystäväpiirissäni joillain, joilla on hiljaisia kilttejä ja äitihinsä kiinnittyneitä tyttölapsia. Jo 3-vuotiaana pikku manipulaattorit kietovat vanhempansa pikkusormen ympärille, kun reaktiona johonkin lempeästi esitettyyn kieltoon lapsi vastaa suloisella pikku nyyhkinnällä ja värisevillä silmäripsillä. Samat äidit pudistelevat päätää, kun väännän oman voimakastahtoisen ja äänekkään lapseni kanssa. Ärrrrsyttäää...

Sukulaisella on poika joka on ollut pienestä lähtien iljettävä pikku manipulaattori. Mitään ei suostu tekemään yhdestä sanomisesta. Vilkuilee sitten muka-viattomana kun aikuisilta alkaa otsasuoni tykyttää. Haluaa erottua joukosta. Hakee huomiota tekemällä kaiken toisin päin kuin muut lapset. Veljensä on normaali ja yhteistyöhaluinen.

Vastaa lapsellesi että rakastat häntä, muttet hänen käytöstääm.

up

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 07:57"]

Manipuloi! Ohjaa vaan edelleen hellällä mutta varmalla tavalla. Älä anna noissa tilanteissa tytön siirtää puhetta rakkauteen tai sen puutteeseen. Sanot vaan joko että on juuri rakkautta että opetat toimimaan oikein tai sanot että rakkaus ei kuulu nyt tähän tilanteeseen lainkaan. Kumpi tapa teillä sitten toimiikin paremmin. Tyttö selvästi nyt vetoaa tunteisiisi ja varmasti sen hyvin tietää.

[/quote]

Juuri näin! Ja sun tehtäväsi aikuisena on nyt opettaa tytölle, että tuollainen ei toimi, tai hän tulee käyttämään samaa keinoa myöhemmissäkin ihmissuhteissa, mikä on tosi veemäinen juttu. Ja siis lapsi tekee tuota tietysti sen takia, että on huomannut saavansa sinussa aikaan tunnereaktion, ei mitenkään pahuuttaan tai ilkeyttään.

Sun on myös hyvä laittaa lapsellesi asioita mittasuhteisiin. Omien jälkien siivoamiseen komentamisella ja rakkaudettomuudella ei ole yhtään mitään tekemistä keskenään.

Tukkapöllyä ja remmiä paljaalle perseelle, niin oppii....

Ohhoh! Onpa yksimielistä sakkia ja loppuhuipennuskin "keskustelulle". ;D

Huh. Toki on mahdollista, että tyttö manipuloi tai on hyvää vauhtia oppimassa siihen, ja siksi onkin tärkeää, että jos käsket vaikka viemään kirjat huoneeseensa, pidät huolen, että näin myös tapahtuu. Jos lisäksi vaikutat siltä, ettet mene aivan suunniltasi ja syyllisty lapsen mielipahasta vaan kestät sen, en usko, että manipulointiyritys jatkuu. MUTTA olen aika järkyttynyt siitä, miten lapsesi heti leimattiin joksikin manipuloijadiivaksi, koska on olemassa oikeasti tosi herkkiä ihmisiä, ja se on aivan synnynnäinen piirre. Toki ympäristö ja elämä sitten muokkaa tätä ominaisuutta ja toivottavasti niin, että ihminen osaa hyväksyä sen ja nauttiakin siitä (sehän luo ihania mahdollisuuksia taidenautintoihin, ymmärtää toisia ihmisiä helposti jne.), muttei se hallitse liikaa elämää (ahdistuu ihan kaikesta, mikä sitten rajoittaa elämää). Näistä vastauksista kyllä tuli mieleeni, että JOS kyseessä on tällainen sensitiivinen lapsi (eikä kyse ole manipuloinnista), hän on saanut ihanan vanhemman, joka yrittää ymmärtää lastaan :) Niin, mitään ihmeellistä kikkaa en valitettavasti osaa neuvoa, mutta muistutan vain, että kaikki itkevät ja ahdistuvat lapset eivät, taivaan vallat sentään, ole mitään itse ilkimyksiä ja vierittele krokotiilinkyyneleitä. Olen itsekin ollut herkkä lapsi, liiankin herkkä siihen ympäristöön, ja pääsen tyttäresi fiiliksiin kiinni. Koin kaikki moitteet tosi rankasti :( Mutta miksi tämä ominaisuus teillä nyt on voimistunut, niin voisiko syytä etsiä vaikka ystäväpiiristä, koulupaineista (minulla on vuotta vanhempi herkkä poika, joka uupuu joskus aika tavalla koulun takia, vaikka pärjää ihan hyvin) tai vaikka ihan fyysisestä väsymyksestä (uni, liikunta, hyvä ruokavalio)? Ja jos kyseessä on herkkä lapsi, tämä ahdistusta ja epävarmuutta aiheuttava juttu vaikkapa koulussa voi olla sellainen, että moni ei niin herkkä ihminen ohittaisi sen olankohautuksella, joku on joskus evännyt pääsyn leikkiin tms. Elämä herkkien ihmisten kanssa ei aina ole mitään ruusuilla tanssimista, mutta kuten kirjoitit ihanasti, lasta on ollut helppo rakastaa :)

No kun tämä on ihan selvä tilanne. Tähän asti helppo prinsessa on päässyt uudelle levelille ihmissuhdeosaamisessaan. Onneksi äiti on nyt tajunnut, että jotakin on tehtävä, ettei kasvatustyö jää työelämään (sitäkin on nimittäin työnantajana päästy tekemään). Nyt sitten vain mukulaan asennetaan lisäosaksi suhteellisuudentaju ja taju omasta paikasta universumissa. 

Ja sen yhden väkivaltaääliön kommentin voi jättää huomiotta. Ei ne kauan jaksa. 

Niin, tai sitten on päässyt käymään niin, että on joskus sattunut jokin tilanne jossa lapsi ei ole toiminut äidille mieluisalla tavalla ja äiti on osoittanut sen tälle herkälle lapselle turhan rankasti itse sitä tajuamatta. Voisi kuvitella että lapselle on jonkin tilanteen seurauksena jäänyt sellainen tunne että äiti ei nyt enää rakasta kun tein väärin/en osannut käyttäytyä/en totellut...Ja nyt lapsi yrittää ilmaista omaa tahtoaan ja olla joskus jopa tottelemattakin, mutta silloin päälle iskee se kamala pelko siitä että äiti ei rakastakaan. Että voisiko olla että äiti (joka ei ehkä itse ole niin herkkä luonteeltaan) on joskus antanut lapselle turhan kovaa noottia, ja tarkoitan nimenomaan herkälle lapselle turhan kovaa. Enkä siis syyllistä äitiä, ajatuksenani on että ehkä äiti ei tätä ole itse siinä tilanteessa tiedostanut.

Minä en lähtisi mitään pelejä pelaamaan ja palauttelemaan "prinsessaa" maanpinnalle vaan miettisin tarkkaan miten jatkossa "käskyttäisin" lasta. Ap:n teksti antaa ymmärtää että lapsi on helppo eli oletettavasti suht tottelevainen ja hyväntuulinen. Tulee jotenkin sellainen mielikuva että lapsi tahtoo kovasti miellyttää vanhempiaan. Sellaisessa tilanteessa en todellakaan lähtisi pelaamaan mitään valtapelejä ja "antaisi tytön ahdistua". Vanhempien on erittäin helppo tuhota herkän lapsen itsetunto koko loppu elämäksi.

Ap, älä ota saamiasi vastauksia (tätäkään) turhan vakavasti. Itse tunnet lapsesi parhaiten ja myös omia toimintatapoja on hyvä varmaan tutkiskella.

Mutta kun maailma ei tule taipumaan tämän tytön mukaan sellaiseksi, mitä tyttöä haluaa. Omien kamojen siivoamisen pyytäminen täysin nätisti ja asiallisesti on vain sellainen juttu, mikä pitää kestää ilman draamaa tai pelkoa rakkauden menettämisestä. Jatkamalla samalla linjalla ja edelleen osoittamalla, että käskytilanne ja rakkaus eivät ole toisiaan poissulkevia tytön suhteellisuudentaju tulee kasvamaan ja hän lakkaa ottamasta itseensä asioita, joita ei kuulu ottaa itseensä.

Jos nyt äiti alkaa muokata omaa, täysin normaalia käytöstään sellaiseksi, että tyttö "kestää" sen, jossakin vaiheessa tämä tulee kuitenkin eteen. Ihmisen pitää kasvaa siihen, että joskus käskyjä satelee ja jos ne ovat asiallisia, niiden kanssa on elettävä.

Tyttärelläsi saattaa olla 9 vuoden kriisi. Alkanut vain hieman etuajassa. Tämän ikäiset pelkäävät että menettävät vanhempansa ts. äiti voi jäädä auton alle kauppareissulla. Lapsi on hyvin herkässä vaiheessa eikä kestä muutoksia kuten koulun vaihtoa.Vanhempien  avioero 9 vuotiaalle lapselle olisi maailmanloppu.

Tärkeintä että olet itse rauhallinen ja varma käytöksinen. Tyttäresi tarvitsee nyt erittäin turvaallisia aikuisia ympärilleen.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 16:44"]

Mutta kun maailma ei tule taipumaan tämän tytön mukaan sellaiseksi, mitä tyttöä haluaa. Omien kamojen siivoamisen pyytäminen täysin nätisti ja asiallisesti on vain sellainen juttu, mikä pitää kestää ilman draamaa tai pelkoa rakkauden menettämisestä. Jatkamalla samalla linjalla ja edelleen osoittamalla, että käskytilanne ja rakkaus eivät ole toisiaan poissulkevia tytön suhteellisuudentaju tulee kasvamaan ja hän lakkaa ottamasta itseensä asioita, joita ei kuulu ottaa itseensä.

Jos nyt äiti alkaa muokata omaa, täysin normaalia käytöstään sellaiseksi, että tyttö "kestää" sen, jossakin vaiheessa tämä tulee kuitenkin eteen. Ihmisen pitää kasvaa siihen, että joskus käskyjä satelee ja jos ne ovat asiallisia, niiden kanssa on elettävä.

[/quote]

Miksi joku asia pitäisi "kestää ilman pelkoa"? Ei pelkoa (eikä mitään muutakaan tunnetta) voi poistaa kieltämällä sitä (lue vaikkapa Arto Pitikäisen Joustava mieli). Lapsen kanssa voi keskustella pelon syistä, jotta hän oppii itse käsittelemään sitä.