Mistä syystä ette ole enää ystäviä?

Ystävä ei ollutkaan ystävä (haukkui selän takana).  

Kyllästyin katselemaan sitä wt-rimpuilua. Lapsia heti jokaisen uuden miehen kanssa, monen kymppitonnin Ellosvelat, järkkymätön, harhainen itseluottamus (kaunein, paras, älykkäin, pätevä kaikkeen ilman mitään järkevää koulutusta), uusperhesekoilua, sossupummiutta... Oltiin ihan liian erilaisia. 

Ystäväni yli kolmenkymmenen vuoden takaa huijasi minua liikekumppanina. Otti puolison, joka inhosi minua ja rajoitti tapaamisiamme viimeiseen asti. Muuttui puolisonsa myötä kylmäksi ja laskelmoivaksi. Puhui minusta pahaa selkäni takana. Hän oli paras ystäväni pitkään. En kaipaa häntä, mutta kaipaan sitä, kuka hän oli ennen. :(

Tekstasi mun asioitani yhdelle toiselle ystävälleen..mutta se tekstari sattui vahingossa tulemaan mun puhelimeen. Oli sellaisia luottamuksellisia asioita. Tajusi itse mokansa ja laittoi vielä tekstarin perään, että " ei kai siinä mitään ihmeellistä ollut" siis siinä viestissä. No, juu ei ollut..mutta onkin ex-ystävä.

Vuosikymmenet ystävinä, kunnes minulle tapahtui jotain erityisen hyvää ja ns. ystäväni kateus pulpahti esiin.

Hän on minun silmissäni nykyään kaveri.

Itse näen, että ystävyydessä erityise tärkeä piirre on tukea vastoinkäymisissa ja iloita onnenpotkuissa.

t. Vanha nainen

Siihen päättyi lapsuuden ystävyys, että en jaksanut enää kuunnella ilkeilyä turhista asioista ja lainata rahaa, kuunnella erilaisia alkoholinhuuruisia parisuhdekriisejä. 

Nelonen jatkaa, siis siinä tekstarissa oli laittanut mun asiat näkyviin, luuli, että se meni yhdelle Anulle, kun tuli mulle. On tosiaan edelleenkin ex-ystävä. Tuollaisia köyköisiä "ei kai siinä ollut mitään " ei kysytä tekstarilla, vaan selvitään face to face.

En jaksanut enää entisten kahden ystävän "liittoutumista" minua vastaan.

Jättivät kutsumatta minut risteilyille, tyttöjen iltoihin jne. Alkoivat tehdä näitä tapaamisia vain kahdestaan.

Ja kolmekymppisiä tosiaan ollaan...

Sanoi pitävänsä tutuille saunaillan ja kutsuvansa minutkin. Kuulin muilta, että iltoja oli pidetty eikä minua kutsuttu. Kutsumattomuus on ihan ok, mutta miksi sitten sanoo, että kutsuu? Emme ole riidoissa, mutta en pidä kaksinaamaisia ihmisiä ystävinä. En edes yritä tavata enää.

Erilaiset elämänarvot. Ex ystävä erosi ja hänellä alkoi miehen metsästys. Lapset unohtui. Lasten oireilu alkoi. En voinut kuunnella ja katsoa. Alaikäiset lapset on nyt sijoitettuna. Miehet menee etusijalle kaikessa.

Tulin raskaaksi. Pitkäaikainen bestikseni, alakoulusta saakka, ghostasi minut heti tiedon saatuaan. Vuosi oli 2005, olimme silloin 31-vuotiaita, tuskinpa hänestä enää ikinä kuuluu.

Kyllästyin minä, minä, minä- ihmiseen, joka saattoi soittaa minulle töihin ja juuri töistä päästyäni kaataen omat ongelmansa minun niskaani kysymättä, mitä minulle kuuluu. Puhui taukoamatta itsestään, töistää, ongelmistaan. Kerran, kun yritin avautua ja pääsin alkuun, niin sitten jatkoi vain omia asioitaan siihen päälle. En vaan jaksanut. 

Kyllästyin jatkuvaan valittamiseen. Selkään sattuu, menkat sattuu, ei ole töitä, on liikaa töitä, akne sattuu, flunssa on tulossa, bussi on myöhässä, naapuri remppaa/soittaa/muuttaa/imuroi/kolistelee jne. Joka keskustelu kääntyi valittamiseen, jos ei sillä alkanut. Totesin, että pitäkööt valittamisensa ja aloin etäännyttää itseäni. Nykyään viestitellään välillä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllästyin jatkuvaan valittamiseen. Selkään sattuu, menkat sattuu, ei ole töitä, on liikaa töitä, akne sattuu, flunssa on tulossa, bussi on myöhässä, naapuri remppaa/soittaa/muuttaa/imuroi/kolistelee jne. Joka keskustelu kääntyi valittamiseen, jos ei sillä alkanut. Totesin, että pitäkööt valittamisensa ja aloin etäännyttää itseäni. Nykyään viestitellään välillä.

Jatkan: eli siis jossain kaveritasolla ollaan yhä. Nähdään, jos ei ole migreeni/ahdistys/väsy/selkäkipu/flunssainen olo.

Mulla oli tosi hyvä ystävä, mutta välit viilenivät, kun menin naimisiin. Ystävä yritti saada meitä eroamaan jo seurusteluaikana, koska olisin kuulemma voinut saada paljon paremman. Eli rikkaamman.

Mut enpä sitä ole jäänyt itkemään, mulla on oikeita ystäviä, jotka tykkää musta ilman venettä ja vuittonia.

Ystäväni lemppasi minut selittämättä mitään. Lakkasi vain vastaamasta yhteydenottoihin.

Jo lapsena se meni niin, että hän suuttui minulle kertomatta miksi ja olin ilmaa pari viikkoa. Sitten yhtäkkiä oli taas kaveri. Sama toistui ja minä hölmö olin iloinen, kun suostui viimein puhumaan minulle.

Hän oli aina pomo ystävyydessämme. Aloitti ja lopetti sen.

Lyhyesti: Sairastumiseni takia.

Sekopäissäni aiheutin kaikenlaisia hämminkiä ja kaverit ottivat etäisyyttä. Sitten masentuneena en kehdannut/jaksanut/halunnut tehdä aloitteita kavereiden suuntaan. Tämä toistui muutaman kerran. Runsaasta kaveripiiristä enää jäljellä oikeastaan yksi, mutta toisaalta nettikavereita on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni lemppasi minut selittämättä mitään. Lakkasi vain vastaamasta yhteydenottoihin.

Jo lapsena se meni niin, että hän suuttui minulle kertomatta miksi ja olin ilmaa pari viikkoa. Sitten yhtäkkiä oli taas kaveri. Sama toistui ja minä hölmö olin iloinen, kun suostui viimein puhumaan minulle.

Hän oli aina pomo ystävyydessämme. Aloitti ja lopetti sen.

Sen enempää diagnosoimatta ja yleistämättä tulee mieleen epävakaa persoonallisuushäiriön oireet/käytös. Itselläni on sen piirteitä ja nuorena käyttäydyin välillä samoin, en tosin noin voimakkaasti. Nolottaa nykyään.

Väsyin olemaan terapeutti ja kaatopaikka.

Ärsytti