Onko täällä muita, jotka tietävät etteivät ole kovin hyvännäköisiä mutta uskovat silti olevansa vastustamattomia?

Hyvä juttuhan toi on! :)

Joo! Kuvaa minua täydellisesti. Luulen olevani hot, vaikka järjellä näen ryppyjä, mahaläskiä, leikkausarpia... Joka kerta kun katson peiliin, niin ajattelen että oonpas taas ihanan näköinen. Ja joka kerta kun saan joltain mieheltä huomiota niin kuvittelen, että se todistaa sitä, kuinka viehättävä olen.

Itse ajattelen useimmiten olevani epämiellyttävän näköinen ja vastenmielinen, mutta elämässäni oli joitakin vuosia sitten vaihe, jolloin sain paljon huomiota ja kehuja ulkonäköni takia. Jäin jotenkin koukkuun niihin kehuihin, ja toisaalta oli myös vähän masentavaa huomata, miten paljon ulkonäkö vaikuttaa ihmisen saamaan kohteluun. Olen entinen koulukiusattu, ja positiivinen palaute ulkonäöstä tuntui jotenkin vieraalta, ei-omalta, vaikka se samalla imarteli ja hiveli. Sain myös pakit eräältä ihmiseltä ja loukkaannuin - muistan ajatelleeni "miten se voi torjua minut, minähän olen aivan mahtava tyyppi?!" Ja kuitenkin kyseinen ihminen oli sellainen, josta en edes varsinaisesti pitänyt. Tiesin hänen ihailleen minua ja halusin häneltä huomiota. 

Ristiriitaista. Niin, ap, en osaa sanoa mitä tämä on, mutta taidat olla oikeilla jäljillä. Kai tässä on tosiaan itsetunnosta kyse. Ongelma ilmenee toisaalta selkeänä epävarmuutena, toisaalta sitten ylimielisyytenä. 

Joo o, kun on saanut ikäänsä kuunnella kaikenlaista vittuilua suomalaisilta naisilta niin ei sitä komeaksi itseään tässä voi luulla.

Kuitenkin täällä ulkomailla useimmat kaunottaret ihastuu minuun. Et sillä tavalla olen tottunut tuollaiseen vientiin vaikkei oma naama miellytä.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen useimmiten olevani epämiellyttävän näköinen ja vastenmielinen, mutta elämässäni oli joitakin vuosia sitten vaihe, jolloin sain paljon huomiota ja kehuja ulkonäköni takia. Jäin jotenkin koukkuun niihin kehuihin, ja toisaalta oli myös vähän masentavaa huomata, miten paljon ulkonäkö vaikuttaa ihmisen saamaan kohteluun. Olen entinen koulukiusattu, ja positiivinen palaute ulkonäöstä tuntui jotenkin vieraalta, ei-omalta, vaikka se samalla imarteli ja hiveli. Sain myös pakit eräältä ihmiseltä ja loukkaannuin - muistan ajatelleeni "miten se voi torjua minut, minähän olen aivan mahtava tyyppi?!" Ja kuitenkin kyseinen ihminen oli sellainen, josta en edes varsinaisesti pitänyt. Tiesin hänen ihailleen minua ja halusin häneltä huomiota. 

Ristiriitaista. Niin, ap, en osaa sanoa mitä tämä on, mutta taidat olla oikeilla jäljillä. Kai tässä on tosiaan itsetunnosta kyse. Ongelma ilmenee toisaalta selkeänä epävarmuutena, toisaalta sitten ylimielisyytenä. 

Varmasti. Minulla ei myöskään ole luja itsetunto ollenkaan, joten pönkitän sitä kai ylistämällä itseäni ulkonäöstä. Oikeasti olen sellainen, joka häpeää, jos lähikaupassa törmää tuttuun ja on nolo vaateyhdistelmä tai rumat kengät. Ulkonäön miettiminen siis rajoittaa elämääni paljonkin, vaikka olen olevinani niin hyvännäköinen. -2

Tänä aamuna onnistuin meikkaamaan itseni jokseenkin siedettävän näköiseksi. Miespuolinen työkaveri tuli kahvihuoneessa viereeni istumaan ja myöhemmin päivällä pyysi minulta apua jossain asiassa. Ajattelin sen johtuvan siitä, että näytin tänään poikkeuksellisen hyvältä (?!). Tietysti oletin myös, että hän on ihastunut minuun (kuten minä häneen) ja hän pitää minua kertakaikkisen vastustamattomana. 

Voi v*ttu. No, kai tämä on parempi vaihtoehto kuin se, että välttelisin häntä ja piileskelisin jossain vessassa tai pöytien alla.