Lakiasiat ja "elävä elämä"

Siis mitä tässä kysytään??

Sä menet omin lupinesi hakemaan nukkuvan lapsen päiväunilta ja ihmettelet kun miniä valittaa?

Kyllä valittaisin minäkin, kun väsyneenä saa juuri vauvan nukkumaan ja sitten joku mummo tulee kiskomaan lapsen sängystä. Häpeä.

Nyt pyydät miniältä anteeksi ja sovit että kyläilet vain kun on sovittu ja hoidat lasta vain kun pyydetään.

Kaikenlaista.

Ihan ensimmäiseksi pyydä nöyrästi anteeksi ja ilmaise ymmärtäväsi, että alkuun tuli tehtyä ylilyöntejä. Kerro, että toivot kovasti välien korjaantuvan, jotta vauva saa luotua hyvän suhteen myös mummonsa kanssa.

Älä puhu oikeuksista. Niitä sinulla ei tässä asiassa ole.

Toivoin mielipidettä kohtalotovereilta siksi että olisi omaa kokemusta juuri tästä asiasta. Anteeksi "anelu" on ylimitoitettua kun tässä on myös minun näkökanta. Tiivis suhde tehdään aivan vauvasta saakka, siitä tuskin on erimielisyyttä kellään? Minulla on annettavaa, vapaa syli ja niin suuri rakkaus, todellakin valtava rakkaus lapseen että koen outona sen sivuutettavan. Oman pojan kanssa ollaan pidetty "yhtä" aina ja tekee kipeätä tämä tilanne. Ehkä vika on omissa toiveissa, olin ajatellut että tässä ollaan samaa sakkia ja mummun tulo kylään olisi iloinen asia. Miniälle totesin että hän kyllä ehtii pidellä lasta, antaa siis minun pitää kun paikalla olen pienen hetken päivästä. Väärin meni, sen aistin vaikkei suoraan sanonutkaan. Olen siinä iässä ja sellaisen elämän elänyt että näen ehkä hieman tarkemmin silmin ihmisten ajatukset. Näistä ei voi puhua ilman että syntyy väärin ymmärryksiä kuten jo nyt nähdään. Kiitän kuitenkin vastaajia!

Sinulla on paljon rakkautta annettavana ja olet ihana, hellä ihminen, joka haluaa muille hyvää. Siksi tässä tilanteessa voisit kääntää hyvyytesi voitoksesi ja mennä johonkin vanhustenhoitolaitokseen jakamaan tätä kykyäsi tuottaa hyvää mieltä ja antaa lämpöä. Istu siellä jonkun iäkkään ihmisen kanssa, kuuntele häntä, auta syömisissä ja vaikka ulkoiluta - ihan kuin omaa lapsenlasta hoivaisit! Sinulla on aikaa, sinulla on osaamista ja kymmenien vuosien kokemus siitä, miten toisia autetaan. Miksi olisit kapeakatseinen ja hoivaisit vain lapsenlasta, kun kaltaisillesi olisi paljon käyttöä muualla?

On kokonaan eri asia hoivata vierasta, vanhaa ihmistä, kuin sitä omaa lapsenlasta joka on omaa lihaa ja verta. Tuskin ehdottaisit muillekaan mummuille tuollaista ratkaisuksi. Se tunne kun pieni ihminen, minun lapseni lapsi, on sylissä ja katsoo minua silmät tuikkien ja hiljaa hymyillen, siinä on aivan erityistä jotakin. En ole ikinä ajatellut sen olevan pahasta. "kokeneena" äitinä pienen vauvan näkee myös eri silmin, näkee todellisena aarteena. Nuori äiti ei samoin näe ja tämän tiedän kun itsekin äiti olen. Keskustelu tuntuu lähtevän sivuraiteelle kun odotan oikeita kokemuksia ja muiden mummojen kertomuksia miten asiat muuttuivat, miten miniä muuttui kun lapsi kasvoi, kuinka paljon hoisivat lasta. Olen useastikin pyytänyt hoitooni meille vaan en painosta, vaikka koen että aika on käsillä. Oma poikani tuntuu omassa mielessään ymmärtävän että on tärkeää että poika tottuu mummulaan. Varoen mistään puhuu, tulee ensimmäisenä tunne että miniä määrää siitäkin mitä saa puhua ja mitä ei. Muutos ihmetyttää kun on pidetty yhtä tätä ennen. Kirjoittakaahan saman kokeneet!

Sarppis kirjoitti:

On kokonaan eri asia hoivata vierasta, vanhaa ihmistä, kuin sitä omaa lapsenlasta joka on omaa lihaa ja verta. Tuskin ehdottaisit muillekaan mummuille tuollaista ratkaisuksi. Se tunne kun pieni ihminen, minun lapseni lapsi, on sylissä ja katsoo minua silmät tuikkien ja hiljaa hymyillen, siinä on aivan erityistä jotakin. En ole ikinä ajatellut sen olevan pahasta. "kokeneena" äitinä pienen vauvan näkee myös eri silmin, näkee todellisena aarteena. Nuori äiti ei samoin näe ja tämän tiedän kun itsekin äiti olen. Keskustelu tuntuu lähtevän sivuraiteelle kun odotan oikeita kokemuksia ja muiden mummojen kertomuksia miten asiat muuttuivat, miten miniä muuttui kun lapsi kasvoi, kuinka paljon hoisivat lasta. Olen useastikin pyytänyt hoitooni meille vaan en painosta, vaikka koen että aika on käsillä. Oma poikani tuntuu omassa mielessään ymmärtävän että on tärkeää että poika tottuu mummulaan. Varoen mistään puhuu, tulee ensimmäisenä tunne että miniä määrää siitäkin mitä saa puhua ja mitä ei. Muutos ihmetyttää kun on pidetty yhtä tätä ennen. Kirjoittakaahan saman kokeneet!

Vaikuttaa nyt hieman siltä, että olet itsekäs ihminen! Nuori äiti ei näe tilannetta samalla tavalla kuin sinä ja sinä et puolestasi taida nyt ymmärtää, että kyllä ne vanhuksenkin silmät säihkyvät, kun olet apuasi antamassa. Ettei vain sinulla nyt olisi mustasukkaisuutta nuorta ja verevää miniää kohtaan, hän kun vielä pystyy lapsia laittamaan, mutta sinulta se ikä on jo ohi. Et oikeastaan halua jakaa hellyyttä ja aikaa, haluat viedä tuolta pieneltä lapsenlapselta äidin hellyyden ja vaihtaa sen isoäidin luisevien sormien kovaksi ja itsekkääksi kaipuuksi uudesta elämästä.

Jos sinä et katso vanhuksia sen arvoiksi, että saisivat aikaasi, niin miksi ihmeessä poikasi ja miniäsi pitäisivät sinua minkään arvoisena?

Mummu ottaa nyt ne lääkkeet...

Kannattaa vaan hyväksyä asia. Toivottavasti sinulla on myös tytär /tyttäriä. Pojan äitinä olet kakkonen miniän äitiin verrattuna vaikka tekisit mitä :(

Kyllä sinun ap täytyy nyt ottaa ” lusikka kauniisti käteen” ,ja ymmärtää pysyä pois sieltä nuoren perheen huushollista.Seuraavan kerran ,kun haluat nähdä pientä, soita nimenomaan vauvan äidille ( Ei siis pojallesi) ja kysy milloin heille sopisi ,etttä menet käymään.Jos ei tunnu sopivan jostakin syystä ,niin et todellakaan mene.Etkä lapsellisesti ala asiasta kiukuttelemaan.

Sinä menet kylään kutsumatta päivittäin, haet lapsen kesken unien, omit sen itsellesi "miniä ehtii olla se kanssa aina", arvostelet jne.

Kuulostat todella itsekkäälle ja raivostuttavalle minä-minä ihmiselle.

Äitini on tuollainen kuin aloittaja. Olen kokenut hänet ja hänen tempauksensa aina liian tungettelevina sekä rikkovan omaa henkilökohtaista tilaani ja itsemääräämisoikeuttani. Välimme eivät ole kovin läheiset ja ne olisivat voineet olla sitä niinkin yksinkertaisella kikalla, kuin, että äiti olisi vaikka soittanut ennalta, että "hei, voisinko pisätytyä käymään, olisi sitä ja sitä tuomista/asiaa/tarvitsisin apua siinä ja siinä jne. ". Noinkin pienellä ja yksinkertaisella eleellä voi toiselle näyttää, että arvostaa hänen henkilökohtaista tilaansa ja että ymmärtää, että voi olla muita suunnitelmia juuri sille ajalle. Samalla antaa toiselle mahdollisuuden pyytä apua, sen sijaan että itse päättää, että toinen tarvitsee juuri sitä ja sitä apua juuri silloin ja silloin. Tuollaisessa tilanteessa ei voi lopulta enää tehdä mitään muuta kuin asettaa tungettelevalle vanhemmalle tiukat rajat ja ehdot.  Se on melkein viimeinen rajapyykki siihen, että kieltää isovanhempaa tapaamasta lapsenlastaan koskaan.

Samoin voi ihan kysyä lapsen vanhemmilta, että miten he ovat halunneet hoitaa tämän ja tämän asian ja sopiiko, että näin ja näin - tuollakin tavalla voi näyttää toiselle, että pitää heitä täysin kyvykkäinä kasvattamaan lasta ja että antaa heille  myös tilaa thedä omia kasvatuksellisia ratkaisuja ja että kunnioittaa niitä. kaikki isovanhemmat eivät vain tunnu tajauavan tätä ja hokevat "isovanhempien oikeuksiaan", mutta ei niitä oikeuksia voi antaa, jos koko ajan kävellään lapsen vanhempien päätösten ja halujen ylitse.

Aikuinen poikasi ja hänen vaimonsa ovat saaneet _yhteisen_ lapsen. Vauva ei ole sinun, siis ei yhtään. Mieti sitä! Miniäsi ja poikasi voivat päättää ettet saa enää tavata lasta, sille et voi sitten mitään. Jos olet stressinaihe nuoren perheen elämässä ja tapaat heitä vain omista tarpeistasi lähtien, niin varaudu siihen että he laittavat pelin poikki.

Unohda kokonaan nyt nuo unelmoinnit vauvaa tuijottaen ja katso peiliin - olet käyttäytynyt huonosti ja itsekkäästi. Lähde siitä ajatuksesta eteenpäin että miniäsi on todella kiva tyyppi mikäli enää jaksaa edes antaa sinulle mahdollisuuden.

Minulta ei enää heru sympatiaa hullun mummon tautisia kohtaan, saavat aikaiseksi ihan oikeata tuhoa aikuisen lapsensa perheessä.

Tämä on varmaan kirjoitettu aiemmin talvella olleen piitkän ketjun innoittamana, missä aiheena oli rajattomat isoäidit.

Olen pohtinut vastauksianne tähän "ongelmaan" ja mielestäni harmillinen näkemys elämästä ja perheestä ylipäätään, on monella. Itseä ei osaa eikä varsinkaan halua mieltää "vieraaksi" oman pojan ja lapsenlapsen elämässä. Olin ajatellut että auttava käsipari, kokeneen äidin "tietotaito" olisi tärkeää siitä puhumattakaan että kun lapsi on, aivan oikeasti, kuitenkin minun lapsenlapseni. On muistettava että hormonit häiritsevät oloa ja ajatuksia jos on melko hiljan synnyttänyt. Uskon ja toivon että tämä tästä vielä muuttuu. Siihen en lähde että olen paikalle kutsuttavaa mallia ja heille piikana, poikanikaan tuskin suostuisi. Mummon ja lapsenlapsen suhde on voimavara ja turvasatama lapsen elämässä, kunhan suhde tehdään ajoissa tavallisen päivittäishoivan myötä, näin sanoo suomalaiset psykologit, huomiona vastaajille.

Tottakai rakastat lapsenlastasi, se on upeaa ja niin kuuluu ollakin! Näet asian nyt vain omalta kantiltasi, etkä poikasi perheen kantilta. Miltä sinusta itsestäsi olisi mahtanut tuntua, jos olisit juuri saanut rakkaan poikasi ja sitten anoppisi olisi rynninyt jatkuvasti kylään, häirinnyt päiväunia ja jyrännyt sinut sanomalla "MINÄ pidän häntä nyt, sinä saat pitää koko ajan!" aivan kuin lapsesi olisikin hänen, eikä sinun? 

Vauvan täytyy luoda nyt se tiivis suhde omiin vanhempiinsa, ei sinuun. Normaali mummun vierailutahti hoitaa kyllä sen lapsenlapsi-isoäitisuhteen syntymisen, se ei ole eikä sen kuulu olla kuin lapsi-äiti/isäsuhde. Liiallisella oikeuksien vaatimisella ja tuppautumisella ja marttyyriksi heittäytymisellä pilaat vain senkin.

Tämä. Ja noi puheet kokemuksesta ja tietotaidosta voi pitää omana tietonaan jatkossa. Nykyäidit ovat todella valveutuneita ja jokainen äiti on oman vauvansa asiantuntija. Pyytämättä neuvominen on vain ja ainoastaan huonoa käytöstä ja mummon pätemisentarvetta.

Mummolle: tottakai auttava käsipari on tarpeen ja vanhemmat ovat aikanaan varmasti äärettömän kiitollisia, jos saavat vaikka lähteä yöksi hotelliin kahdestaan, mutta jos auttava käsipari tuputtaa apuaan tai päättää vanhempien puolesta mitä apua he tarvitsevat ja milloin ja missä muodossa, niin joudutaan ongelmiin. sinä et nimittäin voi päättää vanhempien puolesta  mitä apua he tarvitsevat ja missä muodossa, koska sinä et tiedä vanhempien kokemusta siitä millaista apua he kaipaavat. Siksi avun tarjoajan täytyy aina kysyä avun kohteelta voiko auttaa ja miten. Jos lähdetään tuputuslinjalle, aivan varmasti lyödään ovi nenän edestä kiinni ja pysyvästi.

Se rakkaus kun ei aina pyhitä kaikkea. 

Pari viikkoa sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan isänäidin "läheisyys" heikensi lasten selviytymistä kun taas äidinäidin läsnäolo paransi selviämistä. Näin perusteluitta tämä tulos vetää mutkia suoriksi, mutta ihan vissi asia on, että itse kunkin elämässä stressiä auheuttava ihminen on haitaksi eikä hyödyksi! Sinä ap, aiheutat selvästi stressiä ilman hyötyjä. Käytöksesi on pakkomielteistä.