Kaukosuhteessa? Kellään kokemuksia?

Olis varmaan pitänyt otsikoida tää jotenkin lööppimäisemmin... "Voiko uusperhe toimia kun ei ole yhteistä kotia?" Mut jos jollain kokemuksia, niin todella kaipaan vertaistukea.

AP

No eihän tuo ole mikään uusperhe, vaan kaukosuhde. Sitten jos/kun joskus muutatte saman katon alle ja jommankumman/molempien lapset asuu/vierailee siellä sitten puhutaan uusperheestä.

Kiitos kommentista.

Niin, ei me uusperhe nyt olla, mutta entä tulevaisuudessa, kun lapset pääsevät tutustumaan? Saamme tätä kautta järjestymään myös hieman pidempiä visiittejä yhdistettynä etätyöhön (esim. viikko). Onneksi etätyöt on mahdollisia. Mikä me sitten ollaan kun ei yhdessä kuitenkaan asuta? 

Toisaalta - yllättävän läsnä voi olla myös skypen kautta, vaikka se voi muista oudolta kuulostaakin.

Ollaanko tosiaan ihan ainoa tällaisessa tilanteessa olevat?

Ja vielä... en voi vaatia miestä muuttamaan pois lastensa luolta. Enkä edes halua. Se olisi väärin. Toisaalta - en voi viedä omaa lastani pois hänen isänsä ja sukulaisteinsa luolta. Sekin olisi väärin.

AP

Meillä oli vähän sama tilanne, ja jaksoimme vähän reilu pari vuotta, mutta sitten se alkoi käymään työlääksi ja aikaa oli toiselle aika vähän loppujenlopuksi, kun käy töissä ja oma aika alkaa vasta lapsen nukkumaanmenon jälkeen.

Jossain vaiheessa sitä vaan huomasi, että ei ole enää sille päivälle mitään sanottavaa tai asiaa muutenkaan. Ei sitä samaa ikävä, oisitpa täällä, väsyttää viestittelyäkään loputtomasti jaksa.

Lapsemme viettivät kaksi kesää yhdessä ja oli toisista hirveän mustasukkaisia. Oma poikani tuli aina väliin jos yritimme vaikka pussata tai edes jutella ruokapöydässä. Vihasi myös miehen poikia mustasukkaisuuttaan, että hekin saivat minulta huomiota. Pojalle oli liikaa, että kun olimme olleet pitkään kahdestaan, yhtäkkiä hän joutuikin jakamaan huomion miehen ja hänen poikiensa kanssa.

Kumpikaan ei myöskään halunnut muuttaa pois kotipaikkakunnaltaan, joten tulimme loppujen lopuksi molemmat siihen tulokseen, että turha jatkaa enää suhdetta, joka ei kummallekaan tule tuomaan perhettä vaan loputtoman kaipauksen ja ikävän.

Ei ikinä enää. Jos joku ulkopaikkakuntalainen vaikka baarissa kysyisi puhelinnumeroa, en antaisi. Liian vähän plussia ja liian paljon miinuksia.

Kiitos viestistä.

Jotain tuollaista olen pelännyt. Toisaalta tietysti toivoo, että elämä hellisi ja veisi jotain mystistä kautta meidät lopulta samalle paikkakunnalle. Tiedän, että lotossa voittaminen on about yhtä todennäköistä... 

AP

Ehkä pitäisi tehdä muutamat päiväreissut alkuun ilman omaa lasta ja miehen tehdä sama. Nähdä voi aina puolivälissä, niin ei matka koidu liian pitkäksi.

Saisi tutustuttua rauhassa ensin mies ja oma lapsi ja minä ja miehen lapset? Sitten vasta yhteinen näkeminen? 

Skypeäkin voisi tietty käyttää alkututustumiseen?

Ja ilman pussailuja tietty, ettei lapset vallan mene sekaisin...

AP

Te seurustelette, mutta mikä saatanan vimma sulla on nyt työntää se lapsetkin suhteeseen, jota ei ole. Tapaatte silloin tällöin ilmeisesti niinä viikonloppuina kun lapset ovat toisella vanhemmallaan. Miksi siinä tapauksessa niiden lasten nyt täytyy ehdoin tahdoin tavata sen uuden etäsuhdekumppanin? Ettehän te muodosta mitään uusperhettä yhdessä.

Pitäkää te ukon kanssa hauskaa kun ehditte jne. älkää nyt niitä lapsia työntäkö suhteeseen, johon niiden ei ole mikään velvollisuus tai tarve osallistua! Jos muutatte yhteen joskus, sitten lapset otetaan mukaan teidän suhteeseenne, muuten se ON AIVAN TURHAA. EI NE SEURUSTELE, ne haluaa olla lapsia.

Siis olet alle vuoden aikana tavannut miestä ehkä kerran kk ja muuten vaan skypellä. Voiko tuosta muuten edes sanoa että on kaukosuhde tai suhde ylipäätään? 

Tottakai toi on perhe,  jos ne lapset otetaan mukaan niihin Skype-keskusteluihin. Uusi perhemuoto Skypeuusioperhe! Tapaa livenä pari kertaa vuodessa, mutta skypettää perheenä pari kertaa päivässä.

Ollaan nähty "noin" kerran kuussa. Välillä useammin (1-3 kertaa) vähän kuukaudesta riippuen. Eli siis yhteensä sellaiset varmaan noin ehkä (?) 15 kertaa jos nopeaan laskee.

Ja mä tiedän, että tuota online-näkemistä on muiden vaikea ymmärtää.

AP

Kiitos kommenteista vaikkakin nyt tuntuu vähän pahalta. Olen oikeasti yrittänyt edetä tässä erittäin harkiten. Kuten sanoin, lapsi/lapset eivät vielä ole tavanneet.

AP

Lapsile ei pidä esittää muuta kuin on.

mulla on kokemuksia kaukosuhteista, tosin ilman lapsia.

toinen suhde toimi ihan ok, koska välillä asuimme pitempiä aikoja yhdessä. toinen suhde alkoi kaukosuhteena ja tuo jonkun jo täällä kertoma on tuttua: ei kovin kauaa jaksa skypetellä ja puhua puhelimessa kuulumisia. tämän suhteen kohdalla olin jo aikuisempi, joten realismia oli enemmän ja toiveet suhteesta selvemmät kuin nuorena. suhde kaatui aika alkuunsa, koska tajusin, etten jaksa alkaa järjestellä elämää uusiksi.

Mä olen jo 34, joten ihan teini en enää. Mahdottomaltahan tämä välillä kuulostaa. Toisaalta tuntuu, että tämä kestää. Ja toisaalta välimatka karsii arkiminän näkymistä, joka sekin voi vaikuttaa... Siksi mm. ei hätiköidä.

AP

Minulla on kokemusta nyt jo 3 vuoden ajalta! Minustakin tuntuu aika monesti, että ollaan varmaan ainoa eri paikkakunnilla elävä perhe, jolla on yhteinen lapsikin. Ja kummallakin on omia aikaisempia lapsia. Olemme asuneet lasten ja töiden takia koko ajan 160 km päässä toisistamme, omissa taloissamme. Näemme kuitenkin joka viikonloppu ja kaikki lomat olemme yhdessä. Meillä on yhteinen lapsi 1v, joka asuu minun kanssani. Minun tyttö ja miehen poika näemme uusperheenä joka toinen viikonloppu ja se sujuu hyvin, ovat niin samanikäisiä, miehen 2 vanhempaa lasta asuvat käytännössä jo omillaan.

Olemme sitä mieltä, että olemme vihdoinkin löytäneet toisistamme Sen Oikean ja sen takia tämä on varmaan kestänyt ja toiminut. Olemme olleet nyt kihloissa 2v. Kummallekaan ei ole töitä toisen paikkakunnalla eikä tulisi kuuloonkaan lähteä perustamaan yhteistä kotia kolmannelle paikkakunnalle, se olisi liian vaikeaa jo lastenkin takia.

Pidämme yhteyttä puhelimitse joka päivä, monta kertaa. Tekstaamme kaikista asioista ja soittelemme tarvittaessa. Tämä toimii meillä, kumpikin pysyy kärryillä toisen elämästä ja varsinkin yhteisen lapsemme elämästä. Silti en voi väittää, etteikö välillä menisi hermot tai ettenkö ajattelisi, että ollaankohan me ikinä samalla paikkakunnalla yhteisenä perheenä... En tiedä, sitä on mahdotonta ennustaa. Olen yrittänyt vaikeina hetkinä kaivaa esille niitä hyviä asioita, mitä tässä tilanteessa on. Saa oikeasti sitä omaakin rauhaa välillä, kun ukko ei pyöri nurkissa koko ajan, heh. Saa olla omien lasten kanssa ilman, että siinä olisi harva se päivä kaikki uusperheen lapset. Suhde pysyy tuoreena ja on aina ihanaa nähdä. Viikonloput ja lomat on aina luksusta pelkästään siksi, että saadaan olla yhdessä.

Negatiivisia asioita on tietysti ikävä ja se, että haluaisi naisihmisenä miehen olevan paikalla turvana ja tukena. Rahaa on aina liian vähän, kun on 2 taloa maksettavana. Arkena olisi kiva, kun joku tekisi ruokaa ja siivoaisi kaverina. Viikolla ei pääse iltaisin harrastamaan tai mihinkään ellei hanki erikseen lapsenvahtia. Olen kuitenkin oppinut itsenäiseksi ja vahvaksi ja olen siitä myös ylpeä.

Neuvoisin sinua, että tapailkaa edelleen miehen kanssa kun pystytte ja jos se tuntuu pidemmän päälle hyvältä, niin ottakaa vähitellen lapsia kuvioon mukaan. Luulen, että ajan kanssa huomaatte sen, että jaksatteko kaukosuhdetta tai yritättekö perustaa yhteistä perhettä jonnekin. Välimatkaa teillä on tällä hetkellä tosi paljon, mutta ehdotus siitä että tapaisitte vaikka puolessa välissä on varmaankin hyvä. Meillä tuo välimatka kestää vain 2 tuntia, joten se ei ole niin suuri ongelma.

Kiitos vastauksesta! Uskomatonta kuulla, että yhteinen lapsi on teillä onnistunut. Alan ehkä hieman jo uskoa omiin ajatuksiini siitä, että perhe voi elää onnellisena kovin monella eri tavalla kun sitä kuuluisaa rakkautta vaan riittää. Teidän kuviot kuulostaa toimivilta. Tunnistan käyneeni läpi suunnilleen samoja ajatuksia pohtiessani tulevaisuutta, mitä listaan negatiivisina/positiivisina.

Luulen, että meillä olisi ihan hyvät mahdollisuudet nähdä joka toinen viikko pitkät viikonloput (to-ma) melko helpostikin, koska teemme molemmat sellaista työtä, jota pystyy tekemään myös etänä.

Pienellä suunnitelmallisuudella pääsisi myös käyttämään Flyben lentoja (liput vaan kauhean kalliita jos ei osta reilusti etukäteen), jolloin matka-aika lyhentyisi merkittävästi.

Ehkä kesän voisi vielä katsoa kaksin ja syksyllä tutustuttaa lapsia, jos kaikki on vielä hyvin.

"Siltä oikealta" tämäkin tuntuu. Ei tätä huvin ja urheilun vuoksi jaksaisikaan.

Todellakin kiitos kun kirjoitit!

AP

Nro 16 vastaa.

Tsemppiä hurjasti teille! Täytyy vain toivoa, että aika näyttää teillekin, että kantaako se rakkaus ja kuinka pitkälle. Me ollaan vielä 3 vuoden jälkeenkin todella rakastuneita ja sen takia tämä varmaan on onnistunut. Ja minäkään en ole enää nuori, kohta 39v, joten lapsikin oli jotenkin meille pieni ihme. Vauva-aika oli rankkaa, todella, enkä olisi selvinnyt ilman äitiäni, joka oli joka viikko apunani.

Jos jotakin olen oppinut niin sen, että jokaisen käsitys perheestä ja onnesta on omanlaisensa eikä toisten ratkaisuja kannattaisi arvostella. On meitäkin arvosteltu paljon ja sanottu suoraan, että "en kyllä jaksaisi ja ihan kauhea tilanne teillä." Sellainen täytyy vain unohtaa ja ajatella, että tässä maassa on esim. hyvin paljon yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole ketään rakastettua. Toisaalta monet on sanoneet, että meidän tilanne ei ole sen kummempi kuin jonkun perheen, jossa toinen osapuoli tekee jatkuvasti reissutyötä. Ja niitä on tänä päivänä aika paljon, työtä ei ole aina kotinurkilla. Saatetaan olla viikkokausia pois kotoa. Näin ihana neuvolan tätikin minua lohdutteli, kun olin raskaana ja mietiskelin kaukosuhdettamme.

Onnea matkaan, vilpittömästi! :)

Kiitos 16.

Aika on hyvässä ja pahassa aika hyvä tulkki tosiaan suhteelle kuin suhteelle. Kun vaan malttaa nyt mielensä ja katsoo rauhassa mihkä tää juna on menossa.

Itse olen tässä myös viimeisen vuoden aikana oppinut olemaan arvostelematta muiden ratkaisuja. Näkökulmia on just niin monta, kuin on ihmisiä.

Neuvolan tädin toteamus sulle oli itseasiassa aika oiva. Onhan niitä kaikenlaisia tarinoita pitkistäkin työkomennuksista, joihin lähteminen vie perheet erilleen. Toki tässä nyt lähdetään liikkeelle rikkinäisestä perheistä, joissa on jo erottu kerran. Kuka sitä toista kertaa tahtoisi erota, kun ekakin kerta ottaa niin koville ja tuntuu pahalta.

AP

Ap, olisi mukava kuulla mitä teille nyt kuuluu? Itse vähän samassa tilanteessa. ..