Ostaako teistä kukaan leluja tavallaan osaksi itselleen?

Mä tunnustan! Lapsi selittää silmät kirkkaina esim. mummulle, että tuo on mun barbi ja tuo äidin - vähän saan pitkiä katseita joskus! Tai joskus "tää on sit meidän yhteinen". Mulla oli aika vähän (no, ei melkein ollenkaan) mitään "muotileluja" lapsena, ja tunnen kans suurta vetoa poneihin, barbeihin, kaikenlaiseen. Ja joo, on sitä tullut liikaa hankittua. Selitän itselleni, että kato joskus sitten voin myydä ne vintageleluina. Tai perustaa museon...

Totta kai! Kun ei lapsena ollut leluja tarpeeksi, niin aikuisena otetaan sitten vahinko takaisin.

Minä tykkäsin lapsena legoista, mutta niitä oli niin onnettoman vähän, etten koskaan saanut rakennettua sellaista taloa, kun olisin halunnut. Aina se talo oli pieni ja seinät täynnä eri värisiä palikoita. Katosta ei paljon voinut edes haaveilla. Aikuisena sitten ostettiin LegoShopista reilusti valkoisia palikoita ja sitten erikseen punaiset ikkunat, ovet ja kattopalat. A vot alkoi tulla hienoja taloja! Jopa mieskin saattoi joskus illalla nousta sängystä keksittyään uuden kattorakenteen - piti päästä kokeilemaan, onnistuuko se.

Toinen vahinko takaisin -juttu meillä oli Brio-junasarja. Niitä tulikin vuosien varrella ostettua enemmän kuin laki sallii. Ja niitä junaleikkejä varten ostettiin myös meidän perheen ainoa design-huonekalu, 120x120-kokoinen Aallon pöytä. 

Myös Sylvanian Families tuli hankittua enemmän omaan kuin tytön tarpeeseen. Ja yhtenä vappuna meni ilmapallotouhu ihan överiksi. Tilasin kotiin ensin yhden kaasupullon, josta sai 20-30 palloa täytettyä, mutta lopulta siinä kävi jotenkin niin että diilailin palloja kaikille kavereillekin ja piti hankkia toinenkin kaasupullo. Edelleen Oikotiellä näkyy meidän talokuvissa meidän parveke täynnä ilmapalloja :-) 

Olen ottanut nuo sellaisina juttuina, että ne pitää vaan saada ulos systeemistä. Kun on puutteessa elänyt, niin se puute pitää saada pois. Ja kun nuo pahimmat traumat (lian vähän legoja ja vaput ilman kaasupalloja) on saanut pois systeemistä, sitten on ihanan levollinen ja seesteinen olo eikä kaipaa enää mitään turhaa.

Tunnistan tunteen. hankin tyttärelleni lapsuuteni mielikirjoja hänen ollessaan vielä vauva. :)

Ei tuo vaarallista mielestäni ole. Omasta tyttärestäni tulikin sitten innokas lukija, mutta hänen mielikirjansa ovat olleet aivan muita kuin nuo minun. Lautapelit varmasti kehittävät lasta ja ovat hyväksi suhteellennekin.

Ehkä on kuitenkin hyvä tiedostaa tilanne, ettei väkisin väännä lasta johonkin suuntaan. Mutta tarjota voi omiakin lapsuuden ilojaan toki. Kyllä vanhemmuus tarjoaa myös mahdollisuutta elää lapsuusasioita uudestaan. Olen iloinnut mahdollisuudesta tarjota lapselleni parempaa kuin itse sain, enkä nyt tarkoita mitään tavaroita. Tarkoitan aikaa, hellyyttä, kuuntelemista, opetusta. Äitiys on ollut minulle myös korjaava kokemus, eikä tämä ole ollut vahingoksi lapselleni.

Meillä ainakin Legot on sellaisia. Lapset saa niillä just ja just leikkiä, mutta minä ja mies ostellaan niitä hullunkiilto silmissä... Jotkut kalliit keräilyjutskat on kylläkin vain lasten katseltavaksi :-)

[quote author="Vierailija" time="10.03.2013 klo 23:48"]

Mä tunnustan! Lapsi selittää silmät kirkkaina esim. mummulle, että tuo on mun barbi ja tuo äidin - vähän saan pitkiä katseita joskus! ... Selitän itselleni, että kato joskus sitten voin myydä ne vintageleluina. Tai perustaa museon...

[/quote]

Prahassa on muuten hieno Barbie-kokoelma lelumuseossa! Tehdää joskus tytön kanssa sinne tyttöjen retki!

Minä tunnustan kanssa ostelevani lautapelejä isoksi osaksi itselleni. Tykkään pelata, enkä aina halua pelata sitä samaa. Nyt olen innoissani, kun poika 3v osaa pelata Inkan aarretta, eli pikkuhiljaa pääsee ihan oikeiden pelien kimppuun :)

Ostan! Brio-junarataa, Legoja, My Little Ponyja (niitä vanhoja), laadukkaita pikkuautoja.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Suurimmaksi osaksi olen hankkinut leluja lasten toiveidenmukaan omia toiveitani vastaan, eli ostanut niitä heidän pyytämiä nukkeja tai pehmoja, joita on jo joka paikka täynnä ja joita on jo liikaa, ja mielestäni vähemmällä pärjäisi.

ainoa juttu joita olen hankkinut pyytämättä on rooliasut. jostain syystä ne kiehtovat minua itseänikin.

Kyllä! Halusin aina Brion junaradan, mutta olin liian iso sen saamiseen. Omilla lapsillani on junarataa koko olkkarin verran, ja minä ja mies ollaan sitä aina innokkaimmin rakentelemassa! Ekan vuoden sain suurta tyydytystä kun asettelin luolia ja puomeja ja kauko-ohjattavia vetureita juuri kuten olin lapsena haaveillut. Lapsen kanssa katseltiin youtybesta muiden lasten rakentamisa ratoja ja leikkejä, ja osteltiin sitten samanlaisia tarvikkeita. Nykyään oma into on laimentunut, mutta lapset leikkivät junaradalla melkein joka päivä pitkiä aikoja kerrallaan.

[quote author="Vierailija" time="11.03.2013 klo 10:55"]

Kyllä! Halusin aina Brion junaradan, mutta olin liian iso sen saamiseen. Omilla lapsillani on junarataa koko olkkarin verran, ja minä ja mies ollaan sitä aina innokkaimmin rakentelemassa! Ekan vuoden sain suurta tyydytystä kun asettelin luolia ja puomeja ja kauko-ohjattavia vetureita juuri kuten olin lapsena haaveillut. Lapsen kanssa katseltiin youtybesta muiden lasten rakentamisa ratoja ja leikkejä, ja osteltiin sitten samanlaisia tarvikkeita. Nykyään oma into on laimentunut, mutta lapset leikkivät junaradalla melkein joka päivä pitkiä aikoja kerrallaan.

[/quote]

Minkäikäiset lapset teillä vielä Briolla leikkivät? Meillä on myös niitä ihan kivasti muttei mitenkään paljon ja olenkin miettinyt että vieläkö pojalle niitä kannattaa hankkia... Poika täyttää tänä vuonna 5 v. ja ainakin vielä leikkii niillä.

Kiva että on muitakin hörhöjä kuin minä. :) Kyllä se varmaankin pitää paikkansa, että niitä leluja mitä lapsena ei saanut ja joita olisi kovin halunnut, niitä sitten haluaa ostella aikuisena. :) My Little Ponyn talli mua jäi lapsena kaihertamaan, en sellaista koskaan saanut ja muistelen etten edes pyytänyt, aina ajattelin että ne on niin kalliita varmaan ettei sellaisia sovi pyytää. Vaikka siis ihan normaalituloisesta perheestä olen lähtöisin. Voi kun vielä jostain sen tallin käsiini saisin. :D Mua ei innosta yhtään nuo uudenmalliset oudon näköiset ponit, mutta tottakai tyttöni saa niitä sitten jos joskus haluaa.

Pelejä mulla kyllä oli lapsena jonkin verran, mutta muistan että kadehdin kyllä serkkujen suurempaa kokoelmaa. Nyt mulla on vähän sellaistakin että ostan kouluikäisille suunnatttuja pelejä varsinkin alesta ja poistomyynnistä, pelkään ettei niitä sitten saakaan kun omat on siinä iässä. :D Omista vanhoista lapsuuden peleistä tuolla odottelee Muuttuva labyrintti, tykkäsin siitä itse aikoinaan ihan älyttömästi.

[quote author="Vierailija" time="11.03.2013 klo 12:28"]

[quote author="Vierailija" time="11.03.2013 klo 10:55"]

Kyllä! Halusin aina Brion junaradan, mutta olin liian iso sen saamiseen. Omilla lapsillani on junarataa koko olkkarin verran, ja minä ja mies ollaan sitä aina innokkaimmin rakentelemassa! Ekan vuoden sain suurta tyydytystä kun asettelin luolia ja puomeja ja kauko-ohjattavia vetureita juuri kuten olin lapsena haaveillut. Lapsen kanssa katseltiin youtybesta muiden lasten rakentamisa ratoja ja leikkejä, ja osteltiin sitten samanlaisia tarvikkeita. Nykyään oma into on laimentunut, mutta lapset leikkivät junaradalla melkein joka päivä pitkiä aikoja kerrallaan.

[/quote]

Minkäikäiset lapset teillä vielä Briolla leikkivät? Meillä on myös niitä ihan kivasti muttei mitenkään paljon ja olenkin miettinyt että vieläkö pojalle niitä kannattaa hankkia... Poika täyttää tänä vuonna 5 v. ja ainakin vielä leikkii niillä.

Kiva että on muitakin hörhöjä kuin minä. :) Kyllä se varmaankin pitää paikkansa, että niitä leluja mitä lapsena ei saanut ja joita olisi kovin halunnut, niitä sitten haluaa ostella aikuisena. :) My Little Ponyn talli mua jäi lapsena kaihertamaan, en sellaista koskaan saanut ja muistelen etten edes pyytänyt, aina ajattelin että ne on niin kalliita varmaan ettei sellaisia sovi pyytää. Vaikka siis ihan normaalituloisesta perheestä olen lähtöisin. Voi kun vielä jostain sen tallin käsiini saisin. :D Mua ei innosta yhtään nuo uudenmalliset oudon näköiset ponit, mutta tottakai tyttöni saa niitä sitten jos joskus haluaa.

Pelejä mulla kyllä oli lapsena jonkin verran, mutta muistan että kadehdin kyllä serkkujen suurempaa kokoelmaa. Nyt mulla on vähän sellaistakin että ostan kouluikäisille suunnatttuja pelejä varsinkin alesta ja poistomyynnistä, pelkään ettei niitä sitten saakaan kun omat on siinä iässä. :D Omista vanhoista lapsuuden peleistä tuolla odottelee Muuttuva labyrintti, tykkäsin siitä itse aikoinaan ihan älyttömästi.

[/quote]

Tämä siis apa

Minulla sama lego-trauma: Ei ollut palikoita riittävästi kaupungin rakentamiseen. Ja ihmettelen, etten esim. yhtään uutta omaa legopakettia saanut, vaikka niillä isoveljeltä perityillä rakentelin vuosikaudet. Vanhemmat ilmeisesti ajattelivat, että niitä oli jo paljon (1 sellainen keltainen kotilaatikko puolillaan). Nyt meidän pojilla on 4 sängynaluslaatikollista pikkulegoja ja toinen samanmoinen satsi duploja. Pojat 3,5 ja 9 v. rakentavat niillä tosi innoissaan ja äiti mukana :) Minun intoni tarttuu poikiin ja koska olen innokas, huolehdin myös legolaatikoiden järjestyksestä ja siitä, että kaapeissa ja hyllyillä on tilaa valmiille rakennelmille. Vanhemman pojan kaverit ovat olleet haltioissaan meidän legokokoelmista ja järjestelyistä :)