Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En voi sietää kosketusta enkä läheisyyttä - nyt raskaana ja pelottaa
07.03.2019 |
Olen päälle 30 vuotias nainen, naimisissa ja raskaana. Olen lapsena pahoinpidelty ja minuun kohdistettu fyysinen läheisyys on ollut lähinnä hiuksista repimistä, satuttamista ja vöillä ja henkareilla lyömistä sekä väkisin "kiinnipitämistä". Olen tullut nöyryytetyksi, alistetuksi ja häväistyksiä lukuisilla tavoilla. Takana on useita parisuhteita enkä ole yhdenkään näistä miehistä antanut koskea minuun juurikaan. Seksiin pystyn ja siitäkin nautin, mutta lähinnä antavana osapuolena. Jos minuun kosketetaan, en pysty rentoutumaan vaan jäykistyn, ahdistun ja haluan tilanteesta pois. Koko tilanne tuntuu hirveältä ja siltä, että toinen on itsekeskeinen ja yrittää ottaa minusta jotain itselleen.
Olen käynyt pitkän psykoterapian ja voin kaikin puolin hyvin. En ole ahdistunut enää, menneisyys ei kummittele ja muutenkin voin hyvin. Nykyisen aviomiehen kanssa ollaan läheisyyttä opeteltu, sillä hän sitä kovasti kaipaa. Olen oppinut esimerkiksi silittämään ja halaamaan. Voin antaa hänen koskea minuun, mutta en saa kosketusta mitään. Kun elin sinkkuna ja asuin yksin pitkään, en koko tänä aikana kaivannut hetkeäkään toisen ihmisen läheisyyttä enkä kosketusta. En saa siitä pienintäkään mielihyvää ja voisin elää koko elämäni koskematta toiseen ihmiseen enää ikinä.
Olen kuitenkin nyt raskaana ja melko kauhuissani. Tiedän, että lapselle pitää antaa läheisyyttä ja aionkin sen tehdä, vaikka minusta tuntuisi kuinka pahalta. Mieheni on onneksi myös erittäin vahvasti läsnä ja esimerkiksi kotona lapsen kanssa ainakin vuoden, koska tienaan merkittävästi enemmän kuin mieheni. Imetyskuvia en voi katsella, koska ne ällöttävät, mutta aion silti yrittää imetystä. Toisaalta olen toiveikas, että vauvan läheisyys on eri asia kuin aikuisen ihmisen. En esimerkiksi kavahda lemmikkejä.
Onko kenelläkään kokemusta? Toivon, etten nyt saa näitä perinteisiä "olisit jättänyt lapsen tekemättä" vastauksia.
Kommentit (13)
Ehkä sinun kannattaisi jatkaa terapiaa, tällä kertaa hyvän vanhemmuuden näkökulmasta? Vaikutat aikuiselta ja viisaalta, kirjoitat traumoistasi ja tunne-elämästäsi hyvin. Kerroit että lemmikkien läheisyys ei haittaa, jospa voisit "rinnastaa" oman lapsen lemmikiksi noin niinkuin läheisyysmielessä?
Kun vauva syntyy, niin voisitko ajatella että alkaisit siedättämään itseäsi koskettelemalla, silittelemällä, halailemalla ja suukottelemalla vauvaa mahdollisimman paljon? Kun vauva kasvaa, hän alkaa vastaamaan sinulle hymyllä. Vaikeita paikkoja tulee varmasti olemaan vauvan itkuraivarit ja kitinä, jota ei aina rauhoita edes syli tai kosketus. Varo, ettet tuolloin ala tiedostamatta etäännyttämään vauva itsestäsi, koska itku ja kitinä saattaa olla traumatisoituneelle vaikea kestää.
Isot tsempit sinulle, toivottavasti saat itseäsi työstettyä ja pääset aidosti nauttimaan vauvasta, läheisyydestä ja opit myös rakastamaan oman lapsesi kosketusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onhan se kenelle tahansa normaalille ahdistavaa, kun ei voi ikinä käydä edes vessassa yksin, pentu kiipeilee koko ajan syliin, halusit tai et, välillä tulee kättä ja jalkaa naamalle ja hiuksista ja naamasta revitään. Joskus toivoisi saavansa edes hengittää rauhassa. Luulin että se olisi eri asia kun on omasta lapsesta kyse, mutta ei se ole. Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinun kannattaisi jatkaa terapiaa, tällä kertaa hyvän vanhemmuuden näkökulmasta? Vaikutat aikuiselta ja viisaalta, kirjoitat traumoistasi ja tunne-elämästäsi hyvin. Kerroit että lemmikkien läheisyys ei haittaa, jospa voisit "rinnastaa" oman lapsen lemmikiksi noin niinkuin läheisyysmielessä?
Kun vauva syntyy, niin voisitko ajatella että alkaisit siedättämään itseäsi koskettelemalla, silittelemällä, halailemalla ja suukottelemalla vauvaa mahdollisimman paljon? Kun vauva kasvaa, hän alkaa vastaamaan sinulle hymyllä. Vaikeita paikkoja tulee varmasti olemaan vauvan itkuraivarit ja kitinä, jota ei aina rauhoita edes syli tai kosketus. Varo, ettet tuolloin ala tiedostamatta etäännyttämään vauva itsestäsi, koska itku ja kitinä saattaa olla traumatisoituneelle vaikea kestää.
Isot tsempit sinulle, toivottavasti saat itseäsi työstettyä ja pääset aidosti nauttimaan vauvasta, läheisyydestä ja opit myös rakastamaan oman lapsesi kosketusta.
Käyn edelleen terapiassa, en suinkaan kaksi kertaa viikossa vaan kerran kuukaudessa esimerkiksi ja joskus pidän 1-3kk taukoja. En ole oikeastaan tätä asiaa edes miettinyt ennen raskautta, jotenkin ymmärsin asian vasta raskautumisen jälkeen, kun aloin lukemaan vauvanhoidosta ja vauvoista noin yleisesti.
Meillä ei lapsuudessa todellakaan vedetty äitiä tukasta, puhumattakaan että olisi vessaan menty mukaan tai "tullut kättä ja jalkaa päähän" tai muutakaan vastaavaa. Kai lapsenkin kanssa voi jotain rajoja pitää, ottaen huomioon, etten ole ollenkaan lapsen kanssa äitiyslomalla yksin vaan mieheni on myös kotona koko äitiyslomani ajan sekä sen jälkeen?
Ikävää että olet joutunut kokemaan mainitsemisiasi asioita lapsuudessasi, hyvä että olet terapian avulla pystynyt käsittelemään asioita myöhemmin.
Mutta, minulle ei käy järkeen se, että kavahdat kosketusta ja sitten kuitenkin nautit seksistä..? En osaa kuvitella mitään intiimimpää kuin seksi, varsinkin rakastamansa ihmisen kanssa.
Nyt on hyvä aika hakea ammattiapua, koska kynnys lääkkeille on aavistuksen korkeampi kuin jos et olisi raskaana, joten terapiaa pitäisi saada helpommin ainakin teoriassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävää että olet joutunut kokemaan mainitsemisiasi asioita lapsuudessasi, hyvä että olet terapian avulla pystynyt käsittelemään asioita myöhemmin.
Mutta, minulle ei käy järkeen se, että kavahdat kosketusta ja sitten kuitenkin nautit seksistä..? En osaa kuvitella mitään intiimimpää kuin seksi, varsinkin rakastamansa ihmisen kanssa.
En olekaan mikään rakastelija vaan tykkään ns. kovemmasta menosta ja kovemmista otteista. Vaikka en nautikaan hempeilystä tai "rakkaan kanssa intiimistä hellyydestä" niin ei se suinkaan tarkoita, ettenkö olisi seksuaalinen nainen ja saisi orgasmeja. En tarvitse rakasta ihmistä seksiin muutenkaan, voin nauttia siitä myös vähemmän rakkaan ihmisen kanssa (mikä toki näin avioliitossa ei ole enää ajankohtaista). Meitä on seksin suhteen melko moneen junaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Nyt on hyvä aika hakea ammattiapua, koska kynnys lääkkeille on aavistuksen korkeampi kuin jos et olisi raskaana, joten terapiaa pitäisi saada helpommin ainakin teoriassa.
Tapaan edelleen terapeuttia kyllä. En tosin ole kokenut tähän asiaa siitä suurta hyötyä. Lääkkeitä nyt ei tällaiseen asiaan ole olemassakaan, en ole masentunut enkä ahdistunut ollut enää pitkiin aikoihin vaan elämänmyönteinen ja onnellinen ihminen noin muuten. Haluan voids tarjota lapselleni kaikin puolin erilaisen lapsuuden kuin omani.
Saan kyllä apua, kun vain varaan ajan terapeutille. Kelan maksamat terapiat on käytetty jo vuosia sitten, joten maksan sen itse.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat eri asia, erityisesti omat. Neuvola on sen sijaan haastavampi. Sen jätin väliin, kävin vain ultrissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinun kannattaisi jatkaa terapiaa, tällä kertaa hyvän vanhemmuuden näkökulmasta? Vaikutat aikuiselta ja viisaalta, kirjoitat traumoistasi ja tunne-elämästäsi hyvin. Kerroit että lemmikkien läheisyys ei haittaa, jospa voisit "rinnastaa" oman lapsen lemmikiksi noin niinkuin läheisyysmielessä?
Kun vauva syntyy, niin voisitko ajatella että alkaisit siedättämään itseäsi koskettelemalla, silittelemällä, halailemalla ja suukottelemalla vauvaa mahdollisimman paljon? Kun vauva kasvaa, hän alkaa vastaamaan sinulle hymyllä. Vaikeita paikkoja tulee varmasti olemaan vauvan itkuraivarit ja kitinä, jota ei aina rauhoita edes syli tai kosketus. Varo, ettet tuolloin ala tiedostamatta etäännyttämään vauva itsestäsi, koska itku ja kitinä saattaa olla traumatisoituneelle vaikea kestää.
Isot tsempit sinulle, toivottavasti saat itseäsi työstettyä ja pääset aidosti nauttimaan vauvasta, läheisyydestä ja opit myös rakastamaan oman lapsesi kosketusta.
Käyn edelleen terapiassa, en suinkaan kaksi kertaa viikossa vaan kerran kuukaudessa esimerkiksi ja joskus pidän 1-3kk taukoja. En ole oikeastaan tätä asiaa edes miettinyt ennen raskautta, jotenkin ymmärsin asian vasta raskautumisen jälkeen, kun aloin lukemaan vauvanhoidosta ja vauvoista noin yleisesti.
Meillä ei lapsuudessa todellakaan vedetty äitiä tukasta, puhumattakaan että olisi vessaan menty mukaan tai "tullut kättä ja jalkaa päähän" tai muutakaan vastaavaa. Kai lapsenkin kanssa voi jotain rajoja pitää, ottaen huomioon, etten ole ollenkaan lapsen kanssa äitiyslomalla yksin vaan mieheni on myös kotona koko äitiyslomani ajan sekä sen jälkeen?
No ei sitä kyllä vauvalle mitään rajoja pysty vetämään, että se etukäteen tajuaisi että ei saa repiä naamasta tai hiuksista tai tulla mukaan vessaan. Oma lapsi on rauhallisesta päästä, mutta kyllä se välillä huitoo ja potkii naamaan innostuessaan. Noin yksivuotiaana sitten tulee joku vaihe, että se roikkuu koko ajan jalassa kiinni eikä halua olla sekuntiakaan erossa. Myös sinne vessaan ja suihkuun tunkeutuu mukaan. Ihan oikeasti, tuo on hermoja raastavaa aikaa jos on jotain läheisyysongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kiitos hyvästä kirjoituksesta. En ole edes kuullut vastaavasta, mutta ymmärrän varsin hyvin.
Kerron oman kokemukseni äidiksi tulemisesta. Kun olin raskaana, en osannut ajatella mitään lastenvaatteita, lastenhuoneen suunnittelua yms. - mutta sikiön tiedostin lähes jokaisella hengenvedollani. Elin terveellistä elämää kotirouvana, en "herkutellut" tai rehkinyt liikunnalla, en huutanut, ja taisinpa jopa huomioida sikiön kääntäessäni sängyssä kylkeäni. Keskityin pitämään itseni vailla mitään virustauteja, ja nautin siitä että minulla oli arvokas tehtävä. Olin siis kuin biologinen kasvattamo! Vaikka en edes tiennyt, mitä oma lapsi merkitsee... en luonut mitään erityisiä odotuksia. Minun ainoa tehtäväni oli luoda vauvalle fysiologisesti hyvät oltavat.
Kun lapsi syntyi, en hymyillyt tai itkenyt ilosta. (Ei vauvakaan itkenyt synnyttyään, mutta imetys kuulemma käynnistyi häneltä "kuin oppikirjasta!") En siis edelleenkään tajunnut, mitä olin saanut. En tiedä kuinka kauan meni, että rupesin tiedostamaan oman kiintymyksen vauvaani - joka oli ehdoton alusta alkaen. En vain ollut niitä äitejä, jotka katsovat vauvaa silmiin, löpertelevät ja hymyilevät; olin tainnut missata sellaisen käyttäytymismallin, eikä se luonnostaankaan tullut. Mutta kanneskelin vauvaa jatkuvasti, tanssitin usein, juttelin hänelle selkeästi, olin läsnä ja annoin tilaa; kaikki meni vauvan ehdoilla, minä hienovaraisesti tutustutin häntä ympäristöön. Alle 1-vuotiaana hän itki muistaakseni vain muutaman kerran (!), muuten selvisi kitinällä. Meidän yhdessäolomme oli, ja on edelleen, ainutlaatuista. Koska olemme kokeneet yhdessä, ei vastapuolina... Välillemme muodostui niin luja luottamus, että alle 4-vuotiaaksi riitti lähes poikkeuksetta, kun hänelle sanoi kerran. Hän on saanut kasvaa rohkeaksi, koska en ole milloinkaan pyrkinyt sitä estämään ohjaamalla negatiivisesti ja luomalla kuvaa, että takertuminen olisi tarpeen. Kun minä siis olen uskonut häneen, meistä ei ole tullut taistelupari. Minusta on jopa tuntunut, että HÄN kasvattaa minut..! :)
Ainoa neuvo minkä minä pystyn antamaan, on se että kuuntele sydämesi ääntä. Ellet halua esim. kylvettää lasta, anna isälle se kunnia! Ei ole mitään sääntöjä siitä, millä tavalla juuri sinä ja sinun lapsesi toteutatte läheisyytenne - fyysisyys on vain yksi keino muiden joukossa. Ratkaisevaa on se mentaliteetti ja kunnioitus, mitä välillänne voi olla. Ei pelkkä fyysisyys sitä takaa, eikä siis ole sen edellytys. Yhdellä poikkeuksella... vauvalle syli on ehdoton perustarve. Vauvaa ei voi opettaa olemaan ilman syliä, tai se kostautuu. Mutta jos se jotain lohduttaa, niin ensimmäisten kuukausien aikana vauva ei edes ajattele sinua ihmisenä - tuskin tajuaa itsekään olevansa. Hän vain teknisesti ottaen tarvitsee pystyasennon ja liikkeen, takeen olemassaolon jatkuvuudesta. Toivottavasti löydätte omat tapanne, jolla koko perhe on tyytyväinen.
Sellainen huomio vielä, että vauva imee itseensä kaikki tunteet kuin pesusieni. Jos yrittäisi väkisin teeskennellä sellaista äitiä, joka ei ole, lopputulos saattaisi olla vain hermostuminen - ja se jäisi vauvan mieleen. Vaikka vauva ei muista yksittäisiä tapahtumia hän muistaa tunteet. Hermostuminen vauvan kanssa voi muodostua noidankehäksi. Myös vauvan ylivirittäminen on kehitykselle haitallista, aivan kuten hylkääminenkin (esim. pinnasänkyyn). Neutraali, vauvantahtinen huolehtiminen tuottaa ehdottomasti parhaimman tuloksen. Kun vauva on tyytyväinen, hän pystyy myös syömään ja nukkumaan hyvin, eli panostus vauva-aikaan todellakin palkitsee. Jos siinä yrittää skipata, lapsesta voi tulla takertuva, eli kostautuu eksponentiaalisesti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit jättänyt lapset tekemättä.
Alue: Aihe vapaa
En ole raskaana, tai suhteessakaan, mutta ehkä voin sanoa jotain asiaan liittyen.
Vähän vastaavanlaisia kokemuksia on, tosin ehkä vähän lievemmässä muodossa. Pelkään etenkin isokokoisia/aikuisia miehiä ylipäätään, ja kavahdan jos joku koskettaa yllättäen. Tosin kyllä pidänkin kosketuksesta, jos muuten tunnen oloni turvalliseksi.
Ajattelin vain avata vähän taustaa koska kyllä, ainakin itseni kohdalla (pienet) lapset menevät samaan "lemmikkikategoriaan". Lapset voivat halata, kiipeillä ylitseni ja muuta vastaavaa eikä häiritse yhtään, vaikka aikuisten suhteen olenkin huomattavasti varautuneempi. Etenkin vauvat/taaperot ovat helpoimpia tässä suhteessa, koska he eivät ole samalla lailla itsetietoisia kuten vanhemmat lapset/aikuiset, jos tästä selityksestä saa mitään selvää.