Onko masentunut ihminen ärsyttävä, ja onko hän huono ystävä?

Ei masentunut ole ärsyttävä tai huono ystävä. Jokaisella on haasteita, kenellä mitäkin. Masennus on sairaus sairauksien joukossa. Ja jokainen meistä tarvitsee ystäviä, olipa hän masentunut tai ei tai olipa hänellä mitä muita haasteita tahansa. Toivottavasti pian löydät uusia, sinua arvostavia ystäviä häipyneiden tilalle!!! Paljon hyviä hetkiä toivon sinulle!

Masentuneita on erilaisia. Toisten kanssa on mielellään tekemisissä vaikka ovat masentuneita. Toiset taas toimivat kuin yrittäisivät tartuttaa sitä masennustaan mahdollisimman paljon ympärillä oleviin ihmisiin ja syyttävät muita pahasta olostaan. Tällaisiin ihmisiin on melkein pakko ottaa etäisyyttä, koska tietyssä pisteessä se masennus ihan oikeasti alkaa tarttumaan.

No itse en ole sen koommin edes kertonut masennuksestani ystävilleni. Siis parhaille. Ihan sen takia, että ystäväni oli juuri saanut lapsen kun sairastuin vakavasti. En halunnut hänelle enempää tunneryöppyjä ainakaan itseni takia. Itse tiesin millainen tunteellinen ja herkästi itkevä olin lapsen saatuani. Surin mm. ystäväni eroa silloisesta miehestä todella paljon. Nyt en ole sitten viitsinyt huolillani enää rasittaa häntä. Välillä kerron vaan että väsyttää paljon tai töissä rankkaa ym. ympäripyöreää. 

Riippuu niin paljon. Jos valittaa koko ajan, tai ystävää pitää tukea kädestä pitäen jatkuvasti vuosikausia, niin väsyyhän siihen lopulta. Jos taas masentunut pystyy myös normaalin kanssakäymiseen, niin silloin jaksaa hyvin (tai ainakin paremmin, tietty on ihmisiä jotka eivät siedä vähänkään raskaampia juttuja).

Kaksi kaveriani sairastaa masennusta. Toinen on edelleen mukavaa seuraa, vaikka on saikulla, on silti sellainen ihminen, jonka kanssa voi jutella mistä vaan, hän jaksaa myös kuunnella minua, ja puhua ympärillä tapahtuvista maailman asioista yms.

Toinen kaveri taas on masentunut myös, mutta hän on ihan mahdottoman rasittava. Hän tosin on ollut sitä aina.. puhuu vain itsestään, ei kuuntele yhtään kun hänelle yrittää puhua jotain omia juttuja tai yleensä maailmalla tapahtuvia asioita. Koko ajan puhutaan vain hänestä, hän vatvoo omia mietteitään edestakaisin, moneen kertaan, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Mikään ei ole hyvin ja aina on jotain kamalaa. Ja se kamala on kuitenkin aina sitä samaa. Mä en kertakaikkiaan jaksa tällaista enää, ei jaksa yksipuolista ystävyyttä (olla aina se joka pelkästään kuuntelee, jonka niskaan kaikki kaadetaan eikä ikinä kysytä että mitä mulle kuuluu) montaa vuotta peräkkäin!

No ihan ok, kunhan ei vaan oleta että muiden elämä kieppuu heidän ympärillään. Yksi kaveri on masentunut ja on tuntikausia tapaamisista myöhässä, mikä ärsyttää meitä muita suunnattomasti. Lisäksi odottaa, että esim. minä alan kesken työpäivän tilaamaan hänen isälleen syntymäpäiväkakkua, vaikka itse istuu kotona. Kuulemma ei "jaksa" avata konetta. Laittaa tekstaria että teetkö sitä ja tätä.

Masentunut ei ole huono ystävä mutta voi olla huono yhteydenpitäjä kylläkin. Puhun itsestäni. Sairastuin joitain vuosia sitten masennukseen enkä pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Sain ahdistuskohtauksen pelkästä puhelimen soinnista. Tekstiviestin naputtelu oli valtava ponnistus ja toivoin, ettei kukaan koskaan tulisi soittamaan ovikelloa. Muutama läheisin jaksoi sinnitellä kanssani. Yksi heistä tuli jopa heittämään kivillä ikkunaan tarkistaakseen, olenko vielä hengissä, kun minusta ei kuulu mitään. Muut häipyivät tai pikemminkin he vain jäivät.

Nyt kun olen taas voimissani olen huomannut jääneeni aika tavalla yksin. Ne läheisimmät toki ovat edelleenkin mutta kaipaan myös muita vanhoja kavereitani. Toivottavasti jaksat itse pitää paremmin yhteyttä ystäviisi ja kaveripiiriisi. Se vie voimia, tiedän, mutta toisaalta se auttaa paranemisen tiellä.

Kaikkea hyvää sinulle, ap!

[quote author="Vierailija" time="25.02.2013 klo 15:01"]Kaksi kaveriani sairastaa masennusta. Toinen on edelleen mukavaa seuraa, vaikka on saikulla, on silti sellainen ihminen, jonka kanssa voi jutella mistä vaan, hän jaksaa myös kuunnella minua, ja puhua ympärillä tapahtuvista maailman asioista yms.

Toinen kaveri taas on masentunut myös, mutta hän on ihan mahdottoman rasittava. Hän tosin on ollut sitä aina.. puhuu vain itsestään, ei kuuntele yhtään kun hänelle yrittää puhua jotain omia juttuja tai yleensä maailmalla tapahtuvia asioita. Koko ajan puhutaan vain hänestä, hän vatvoo omia mietteitään edestakaisin, moneen kertaan, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Mikään ei ole hyvin ja aina on jotain kamalaa. Ja se kamala on kuitenkin aina sitä samaa. Mä en kertakaikkiaan jaksa tällaista enää, ei jaksa yksipuolista ystävyyttä (olla aina se joka pelkästään kuuntelee, jonka niskaan kaikki kaadetaan eikä ikinä kysytä että mitä mulle kuuluu) montaa vuotta peräkkäin!
[/quote] komppi tälle. Siihen itsekeskeisyyteen uuvuin minäkin. Ja sitä samaa vääryyttä vatvotaan vuositolkulla eikä siitä päästetä irti. Raskasta. Mitään vastavuoroisuutta ei ole.

Päinvastoin niin että masentuneena koen ystävyyssuhteet välillä raskaiksi. Vetäytyisin vaan mielelläni omiin oloihini. Ystävät kuitenkin haluavat sinnikkäästi tavata vaikka itse harvemmin ehdottelen tapaamisia. Se on tosi hyvä asia joka aina piristää vaikka itse ei aluksi jaksaisikaan nähdä.

Minäkin olin huono yhteydenpitäjä. Nyt harmittaa vietävästi, että menetin monta vuotta, monta mukavaa hetkeä ystävien kanssa. En vain kyennyt. Eivät he mihinkään kaikonneet, ovat olemassa edelleenkin, mutta oma yhteydenpitoni oli hyvin huonoa, minkä seurauksena tapaamiskerrat harvenivat.

Näin jälkikäteen olen varma siitä, että toipumiseni olisi ollut nopeampaa, mitä sosiaalisempi olisin ollut, tai kyennyt olemaan.

Masentunut, yritä kynsin ja hampain pitää kiinni sosiaalisista suhteistasi. Se kannattaa ja kantaa.

Pystyykö masentunut olemaan sosiaalinen? Jos pystyy niin masennus ei ehkä ole kovin paha

[quote author="Vierailija" time="29.05.2015 klo 18:20"]

Pystyykö masentunut olemaan sosiaalinen? Jos pystyy niin masennus ei ehkä ole kovin paha

[/quote]

No siinähän se ongelma onkin, ettei pysty. Silti kannattaa yrittää kerätä kaikki voimavarat ja pakottaa itsensä sosiaalisuuteen. Tiedän, hankalasti toteutettava ohje...

Tätä mietin juuri itsekin. Tuntuu ettei ystäviä jaksa hirveästi kiinnostaa olla mun kanssa tekemisissä. Viesteihin ei vastata, tapaamisia lykätään. Eivät ole oma-aloitteisesti yhteydessä, vaikka tietävät tilanteeni eli että olen masentunut ja yksinäinen. En siis ole niin vaikeasti sairas että olisin täysin erakoitunut, mutta vaarana se on, varsinkin kun kukaan ei halua viettää aikaa kanssani.

Toki haluaisin puhua myös asioista jotka minua ovat masentaneet ja ahdistaneet. Jotta saisin purkaa mieltäni ja saisin ystäviltäni tukea. Omasta mielestäni en pelkästään kuitenkaan valita, mutta kai seurani ja jopa viestini ovat sitten ystävistä vastenmielisiä. Se tunne, kun tarvitsisi elämässään eniten ystävien tukea kuin koskaan, ja huomaa ettei kukaan heistä jaksa välittää, ei oikeasti :-/ Yritän sitten tarkoituksella vähentää yhteydenottojani, etteivät ahdistuisi enempää.

Sitten joskus kun voin paremmin, jännä nähdä onko enää millainen suhde jäljellä ja pystynkö ns. antamaan anteeksi ettei ketään oikeasti kiinnostanut vointini ja auttamiseni. Ja kyllä, olisin itse vastaavassa tilanteessa valmis auttamaan ystäviäni, mutta on tainnut ne suhteet olla epätasapainossa alunperinkin, koska eivät he ole elämänsä vaikeuksissa aiemmin minuun tukeutuneet tai halunneet minun auttavan.