Minun vauvani ei jaksanut elää,

olen pahoillani siitä kaikesta mitä olet saanut kokea, kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan mitään tälläistä. Minulla oli myös rv12 menossa, kun menin ultraan niukan ruskean vuodon takia, en osannut lainkaan kuvitella että asiat olisivat pielessä, luulin olevani selvillä vesillä. Jaksamista sinulle ja käy täällä purkamassa tuntemuksiasi ja ajatuksiasi, se auttaa, voin sanoa kokemuksella, vaikka nykyään itse käynkin enemmänkin muita tukemassa.



Vaikka nyt tuntuukin että kaikki on lohdutonta, niin vielä koittaa päivä jolloin asia ei enää satuta niin paljon. Anna surulle aikaa, niin se menee ohi aikanaan.



Valoisampaa kevään jatkoa!



vauva2006

Minä olen synyttänyt 3 vauvaa viikoilla 15-18,n.2 vuoden sisään ja en todellakaan aattele heitä sikiöinä vaan vauvoina,vanhimman heistä tytön hautasimme ja saamme laittaa hautakiveen muiston pikku pojistakin.Vika synnytyksestä on aikaa n.5 vko.a ja ajatukset ovat en oikeen tiijä mitä,aina kun aattelen vauvoja näen silmissä pikkusen täydellisen kesken kasvusen vauvan,eli en usko että me enää yritettään,en tiedä antaako lääkritkään lupaa,syytä ei ole vielä löytynyt...



Mutta voimia sinulle,toivotaan että elämä voittaa.

Hei,

Täällä myös on yksi juuri keskenmenon kokenut. Suru ja ikävä on suurta, onneksi voimme jakaa sen miehemme kanssa, siihen todellakin tarvittaisiin kaksi.

Koko raskaus oli jotenkin ongelmallista aikaa, juoksin neuvolassa ja naistentautien polin ultrissa verenvuotojen ja muiden vaivojen takia. Mitään ei koskaan kuitenkaan ultrissa näkynyt, pikkuinen polski aina touhukkaana. Pelot siis vähitellen unohtuivat, suunnittelimme jo elämää kahden lapsen kanssa (tämä enkeli olisi siis ollut toinen), ilmoitin töihin, etten ole tulossa vielä pitkään aikaan, ja suuri vatsani " kertoi" raskauteni kaikille naapureista ja puolitutuista lähtien.

Järkytys oli siis suuri, kun rakenneultrassa 18. viikolla kohdussa näkyi eloton sikiö. Vain 10 päivää ennen olin viimeksi ollut äitipolin ultrassa, ja kaikki näytti hyvältä. Pikkuinen oli kuitenkin kuollut vain pari päivää sen jälkeen.

Osastolla sain synnytyksen käynnistävät lääkkeet. Kolmansien lääkkeiden jälkeen alkoivat heti minuutin välein järkyttävän kipeät supistukset, kipulääkitys ei juuri auttanut. Pieni enkelimme syntyi siitä 1,5 tunnin kuluttua. Kipu ei silti hellittänyt, vaan koska istukka ei irronnut, sain lisää lääkettä, ja tuskat muuttuivat ihan hirveiksi, supistukset eivät laantuneet enää lainkaan. Gynegologi yritti vielä irrottaa istukkaa käsin, mutta koska itkin, huusin ja kirkuin, päädyttiin kaavintaan. Synnytys kesti kaikkineen 10 tuntia, ja oli lähes traumaattinen kokemus, kun se tuskan jälkeen ei saanut syliinsä pienokaista. Se oli minulle ensisynnytys, koska esikoisemme syntyi sektiolla. Olin kuvitellut, että kuollutta sikiötä synnyttäessä ei tarvisi kärsiä kivuista, mutta jostain syystä ainakaan minä en saanut tarpeeksi voimakasta kipulääkitystä. Toisaalta, siinä kivussa ei ehtinyt tuntea mitään muuta, joten suru tuli vasta sen jälkeen. Henkisesti se oli varmasti raskaampaa miehelleni, joka ei voinut tehdä mitään konkreettista, vain surra ja nähdä minun tuskani.

Jouduin vielä äitienpäivänä toiseen kaavintaan, kun istukan osia oli edellisellä kerralla jäänyt kohtuun. Minua jäi vaivaamaan, ettemme nähneet pienokaista. Sanoimme kätilölle, että haluamme nähdä hänet, jos näky ei ole kovin järkyttävä. Koskaan häntä ei näytille tuotu, ja olisihan se voinut olla liikaa sen kivun keskellä. Silti se olisi jotenkin konkretisoinut asian ja pikkuisen olemassa olon.

Esikoinen onneksi " pakottaa" jaksamaan, eikä koko aikaa voi surra. Ja aika auttaa, vaikka en halua pienokaistamme unohtaa. Tämä kirjoittaminenkin taitaa olla osa surutyötä. Uutta raskautta haluaisimme yrittää heti kun mahdollista... Voimia meille kaikille!B68:

tuli keskenmeno viime perjantai yönä. Veristä limaa oli tullut vähän jo edellisestä illasta asti, soitin sairaalan ja pyysivät tulemaan ultraan varmistamaan, että kaikki on ok. Ei ollut, vauva oli jo kuollut (perjantaina olisi tullut 12 vko täyteen). Tuntui kuin olisin särkynyt sisältä. Sovittiin että tulisin seuraavana aamuna takaisin, jotta sikiö saataisiin ulos (ensin kemiallisesti ja jos ei onnistuisi kaavinnalla).

Illalla kun olimme nukkumassa, kuului napsahdus ja lapsivedet tulvahti ulos. Vähän ajan päästä tunsin kuinka joku möykky tuli ulos, kun menin vessaan siteessä oli pienen pieni vauva, jolla oli kädet, jalat, varpaat, sormet, kasvoissa silmänalut, pieni nenä ja suu. Minun pieni, suloinen vauvani.

Itse vauvan syntyminen ei sattunut yhtään, mutta yöllä kahden jälkeen alkoivat kivut. Muistutus siitä miltä synnytys tuntuu (minulla on kaksi lasta). Kaksi tuntia kestin kotona, sitten lähdimme sairaalaan, jossa sain kipulääkkeitä. En olisi ikinä uskonut, että näin aikaisessa vaiheessa keskenmeno voi sattua näin paljon. Istukka ei kuitenkaan tullut ulos, vaan sain kaksi kertaa niitä pillereitä sisään sairaalassa.

Fyysisesti alan voimaan jo aika hyvin, vuotoa on vielä vähän ja alapää on jotenkin aran tuntuinen. Mutta en olisi uskonut, että suru voi olla näin valtava. Eniten satuttaa se, että mieheni ei tunnu ymmärtävän ollenkaan, miltä minusta tuntuu. Alussa varsinkin oli jo seuraavana päivänä sitä mieltä, että mitä ihmettä minä enää itken, elämän täytyy jatkua ja tehdään uusi vauva. Olen yrittänyt puhua hänelle jo monta kertaa ,että tarvitsisin nyt paljon enemmän hellyyttä ja huomiota kuin tavallisesti. Sanoo ymmärtävänsä, mutta mitään ei tapahdu. Yritän olla " reipas" , olla ajattelematta keskenmenoa ja vauvaa ja onnistunkin siinä. Mutta se on vain ohuen ohut pinta, pienikin raapaisu saa sen rikki ja taas itketään.

On lohdullista lukea täältä, että muillakin on samoja tunteita. Ajattelin jo että olenko ylitunteellinen, kun suren näin paljon " vain" sikiötä.

Vain saman kokenut voi edes kuvitella tuskanne ja surunne. Minä menetin pienen tyttömme maaliskuussa viikolla 20+5. Pikkuhiljaa alkaa elämä normalisoitumaan. Suru ja kaipaus ei tietenkään katoa koskaan, mutta niiden tunteiden kanssa oppii elämään.



Tämä palstailu on todellakin osa surutyötä.



Voimia kaikille ja muistakaa, että teillä on oikeus surra menetettyjä vauvoja. Minä ainakin ajattelen meidän enkeliämme vauvana, en sikiönä. Koska hän oli hetken kämmenilläni ja näin, että valmis ihminenhän hän oli jo...

Minun pieni 12 viikkoiseni menehtyi vuosi sitten maaliskuussa. Sen jälkeen olen saanut elävän pojan joka nukkuu tuossa suloisena, mutta en ole voinut unohtaa ensimmäistä pikkuistani. Niitä ihan pieniä sormia ja varpaita.. Minä olin lääkkeellisessä kun tapahtunut oli todettu np-ultrassa. Otin pikkuisen mukaani ja hautasimme hänet kesämökille. Kävimme me uuden vauvan kanssakin viemässä kukkia pikkuiselle haudalle. Minusta se, kuinka iso tai pieni ihminen on, ei määrittele sitä kuinka suuri hänen menetyksensä tuoma suru on.



Eli sitä tällä halusin sanoa, että minusta sinun surusi on enemmän kuin normaalia. Olethan sinä tuon pikkuisen äiti.



Miusu

Voimia sinulle suureen suruusi! Minä koin keskenmenon juuri ennen vappua, seitsemännellä raskausviikolla. Minäkin sain pitää " vauvaani" hetken kädessäni, tai ainakin haluan uskoa niin. Hyytymien seassa tuli sellainen isompi kudos-möykky, josta olin erottavinani jotain, jonka uskon olleen juuri se vauvanalku. Siinä hetken vessanpöntön vieressä seisoin ja pidin kädessä sitä jotain, mietin, että mitä sille tekisin ja sitten laskin sen pönttöön ja itkin.



Kaikki miehet eivät selvästikään tiedä miten suhtautua keskenmenoon, eivätkä voi ymmärtää sitä surun määrää. Meilläkään mies ei tuntunut minuun verrattuna surevan juuri ollenkaan ja se satutti. Toisaalta, keskusteltuamme asiasta, ymmärrän hänenkin suhtautumistaan paremmin. Koko raskaus ei ollut hänelle vielä lainkaan todellista, olihan raskaus vielä niin alussa. Olimme keskustelleet paljon alkuraskauden ongelmista ja minusta tuntuu että mieheni oli paljon valmistautuneempi keskenmenoon kuin minä. Toisaalta vasta nyt ymmärrän että äidin side lapseensa on tosiaan jotain ihmeellistä ja että se muodostuu vahvaksi jo paljon ennen kuin kukaan voisi arvatakaan. Minä sain kamalan itkukohtauksen kävelyllä metsässä kolme päivää keskenmenon jälkeen ja silloin mieheni ilmoitti että minun pitäisi jatkaa nyt eteenpäin, eikä jäädä suruun kieriskelemään. Silloin olin vihainen. Että miten hän voi sanoa noin, näin pian kaiken jälkeen. Nyt jäkeenpäin ajateltuna tuo kommentti tuntui tulevan turhautumisesta, jota hän koki, kun ei pystynyt mitään tekemään. Paljon olemme jutelleet ja siitä on ollut apua. Minä en nyt odota mieheni itkevän kanssani kuollutta vauvaamme, hänen ei tarvitse esittää muuta kuin on ja saa käsitellä asiaa omalla tavallaan. Toisaalta mieheni ymmärtää nyt varmasti paremmin minun tuntetani ja osaa vaan olla, kuunnella ja halata kun sitä tarvitsen.



En siis osaa muuta neuvoa sinulle B68 antaa, kuin että yrittäkää miehenne kanssa keskustella asiasta. Ja jos ei nyt, niin sitten jonkin ajan kuluttua, ettei asia vaan jää kaihertamaan ja kytemään jonnekin mielen syövereihin.



Voimia ja halauksia kaikille!

Kaikille teille keskemenon kokeneille tai kuolleen vauvan synnyttäineille paljon voimia ja halauksia. Rankkaa on...



Olet odottanut vauvaa ja saat myöskin surra vauvaa, koska sen menetit. En ainakaan itse ajattele, että se oli pelkkä sikiö. Mulla keskenmeno tapahtui spontaanisti rv11+6, enkä voi olla edes varma olinko raskaana oikeasti vai oliko se tuulimunaraskaus. Yhtä kaikki, tiesin olevani raskaana ja odottavani vauvaa. Olen surrut nyt monta viikkoa ja tunnen päässeeni pahimman yli. Kun keskenmenosta oli vasta vähän aikaa, pienikin asia saattoi luistaa mielen raiteiltaan ja sitten itkettiin taas. Vielä viime viikonloppuna, kun olin sukujuhlissa, ihan yllättäen eräs mies kertoi täyttäneensä 50v aprillipäivänä ja jotenkin korosti sanaa aprillipäivä. Tuli vaan mieleen, että toisen juhliessa minun raskauteni oli keskeytynyt. En enää alkanut itkemään ja olo tuntuu vahvemmalta taas. Nyt haaveilen jo uudesta vauvasta jossain sopivassa vaiheessa.



Tämä on kullanarvoinen palsta, jossa on hyvä käydä purkamassa tuntojaan ja vaihtamassa ajatuksia. Ainakin itse olen löytänyt parhaiten tukea suruuni täältä. Mies sanoi myös mulle hyvin nopeasti km:n jälkeen, että jatka jo tätä elämää. Hänelle se varmaan oli helpompaa toipua km:sta, mutta minä kannoin tätä vauvaa. Mieheni on kyllä ollut ihanasti tukemassa juuri sillä, että aina muistuttaa, että elämä voittaa. Ja näinhän se on.



Kaikille voimia surussa ja jaksamista eteenpäin!