On tää elämä joskus, ei vaan jaksais revetä joka paikkaan

Tai jaksaisi vielä revetä, mutta kun saisi edes tehdä rauhassa. Töissä väkeä lomalla, pitäisi tehdä kahden työt yhden ihmisen ajalla. Sitten tulee kyselyitä, miksi jotain asiaa ei ole tehty eikä ollenkaan mene jakeluun, että ne toisenkin työt vievät aikaa. Voisi venyttää päivää, paitsi ettei ylimääräisistä makseta euroakaan tai todennäköisesti pystyisi pitämään edes tunteja pois. Tai siis venytän jo, mutta en voi tehdä yli 9-10 tuntia (ilman kunnon taukoja), koska mies on sairaana, joten pakko lähteä hakemaan lapsi päivähoidosta. 

Mies muuten vain valittaa jotain, joko oloaan tai sitten sitä, että on jotain tekemättä. Muksu vetäisee kunnon kaupparaivarit, kun yritän hakea ruokaa.

Voisin yrittää tehdä töitä kotona, mutta sittenkään se ei olisi töissä riittävästi, joten ei viitsisi enää venyä lisää, kun kukaan ei ole kuitenkaan tyytyväinen. Ja sitten jäisi kotihommat tekemättä tai olematta lapsen kanssa läsnä, ja kotona oltaisiin kiukkuisia.

Olisiko ihan liikaa pyydetty, että joku ympärillä olisi joskus tyytyväinen? Tai edes hiljaa ja antaisi rauhassa tehdä sen mitä pystyy?

Joojoo tiedetään, itsepähän lapseni hankin ja töihin menin ja sellaista se nyt vaan on ja joillakin ei ole miestä ollenkaan ja koirakin on kuollut, mutta on kolme vuorotyötä, seitsemän lasta ja ehtivät käymään joka ilta salilla, leipomaan leivät itse ja lypsämään lehmät käsin eikä koskaan väsytä ja vituta ja lapsetkaan eivät koskaan huuda kaupassa vaan kävelevät kauniisti parijonossa  hiukset kammattuina ja palmikoituna punaisella rusetilla. Kiitos ja anteeksi, minua ei nyt huvita mikään.