Miksi turhaan elää kun ei pysty nauttimaan mistään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä valehtele ap, suklaa maistuu sinunkin suussasi hyvältä.

Se saattaa ap:stakin maistua hyvältä, mutta siitä tulee huono omatunto.

No itseasiassa huono omatunto ei ole ongelma. Mutta suklaa ei välttämättä maistu hyvältä, tai vaikka maistuisikin, ei siitä siltikään saa mielihyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että asia voi muuttua vielä eli tulevaisuudessa voit vielä pystyä nauttimaan asioista. Tiedän kokemuksesta, ettei sitä sen musertavan pahan olon ja äärettömän henkisen väsymyksen keskellä ole helppo muistaa tai uskoa, mutta se on kuitenkin totuus. Itse olen käynyt todella pohjalla ja ollut siellä vuosia, mutta näin jälkikäteen ajatellen olen onnellinen, että olen täällä vielä. Silloin kyllä oli ajatuksia toiseen suuntaan ja kerran yritinkin itsemurhaa ja oli todella lähellä, etten onnistunut. Onneksi niin, sillä tällä hetkellä olen onnellinen, olen ollut jo muutaman vuoden.

Voimia!

Voi muuttua, mutta voi ihan hyvin olla muuttumattakin. Voi muuttua vielä huonommaksikin.

#14

Itse aloin ajatella niin, että en halua menettää mahdollisuutta asioiden muuttumisesta paremmaksi. Ajattelin, että jokainen meistä kuolee jokatapauksessa, joten koitan sen loppujen lopuksi aika lyhyen elämän vaan sinnitellä läpi ja pitää kiinni mahdollisuudesta olla vielä onnellinen, kokea vielä hyviä asioita ja positiivisia tunteita yms. Ja kuten jo sanoin, se kannatti ja aika monessa muussakin tietämässäni tapauksessa on kannattanut. Ei se ole helppo juttu jaksaa vain jatkaa luovuttamatta, sen ymmärrän, mutta mielestäni sen arvoinen kuitenkin.

Etpä sitten käynyt vielä ihan pohjalla. Olitko työtön, perheetön, kaveriton ja asunnoton, kun kävit matalimmillasi?

Sinulla on kolme vaihtoehtoa, jotka on

1) jatka, kuten tähänkin asti, masentuneena ja tylsistyneenä

2) päätät, että SINÄ muutat elämäsi, ajatuksesi. Tähän voi hakea apua, mutta vain sinä viit muutoksen tehdä. Aivot tarjoaa ajatuksia, mutta sun ei tartte tarttua niihin ikään kun ne ois totuus. Voit opetella ajattelemaan toisella tavalla.

3) siirryt oman käden kautta mullan alle

Jos minulta kysytään, meillä kaikilla on oikeus tehdä omaa elämää ja kuolemaa koskevat päätökset ja mikään noista vaihtoehdoista ei ole väärin. Sinä päätät omasta elämästäs.

Miksi oletetaan että masennus on puhtaasti oma valinta? En mä tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti tai tekemään mitään omaa elämää rakentavia valintoja, varsinkaan kun en tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletetaan että masennus on puhtaasti oma valinta? En mä tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti tai tekemään mitään omaa elämää rakentavia valintoja, varsinkaan kun en tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä.

Älä käsitä väärin. Masennukseen sairastuminen ei ole oma valinta. Siitä toipuminen on. Eikä kukaan pelkästään päättämällä parane, mutta sä voit päättää, et sä alat tehä töitä asian eteen. Ja hakee apua. Tai sä voit tyytyä siihen mitä sulla on.

Mä en istuisi sekuntiakaaan tässä jossa mulla olisi ase.

Vierailija kirjoitti:

Jos voisin valita olla normaali ihminen joka tuntee mielihyvää erilaisista asioista niin valitsisin niin. Mutta kun ei pysty, mikään ei tuota iloa ja elämä tuntuu pelkältä kärsimykseltä.

Siksi koska elämän voi päättää huomennakin, sitä ei ole pakko tehdä nyt ja heti tässä näin. Voi vaikka tehdä huomenna jotain typerää, jota ei vielä tänään saanut aikaiseksi. Kannattaa kuvata siitä typerästä jutusta video. Ihan vain koska voi niin tehdä. Ja editoida kaikki nää typeryydet vaikka kolmeen minuuttiin. Ihan vain siksi koska mitä vittttua sitä muutakaan tässä tekisi. Väliin sopii aina päiviä ettei tee mitään typerää, mutta siitäkin voi koostaa 3 minuuttisen, kertomalla monologina miksi ei nyt vain tee mitään typerää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että asia voi muuttua vielä eli tulevaisuudessa voit vielä pystyä nauttimaan asioista. Tiedän kokemuksesta, ettei sitä sen musertavan pahan olon ja äärettömän henkisen väsymyksen keskellä ole helppo muistaa tai uskoa, mutta se on kuitenkin totuus. Itse olen käynyt todella pohjalla ja ollut siellä vuosia, mutta näin jälkikäteen ajatellen olen onnellinen, että olen täällä vielä. Silloin kyllä oli ajatuksia toiseen suuntaan ja kerran yritinkin itsemurhaa ja oli todella lähellä, etten onnistunut. Onneksi niin, sillä tällä hetkellä olen onnellinen, olen ollut jo muutaman vuoden.

Voimia!

Voi muuttua, mutta voi ihan hyvin olla muuttumattakin. Voi muuttua vielä huonommaksikin.

#14

Itse aloin ajatella niin, että en halua menettää mahdollisuutta asioiden muuttumisesta paremmaksi. Ajattelin, että jokainen meistä kuolee jokatapauksessa, joten koitan sen loppujen lopuksi aika lyhyen elämän vaan sinnitellä läpi ja pitää kiinni mahdollisuudesta olla vielä onnellinen, kokea vielä hyviä asioita ja positiivisia tunteita yms. Ja kuten jo sanoin, se kannatti ja aika monessa muussakin tietämässäni tapauksessa on kannattanut. Ei se ole helppo juttu jaksaa vain jatkaa luovuttamatta, sen ymmärrän, mutta mielestäni sen arvoinen kuitenkin.

Etpä sitten käynyt vielä ihan pohjalla. Olitko työtön, perheetön, kaveriton ja asunnoton, kun kävit matalimmillasi?

Minusta se ainakin tuntui siltä, vaikka en ollutkaan asunnoton tai täysin ilman ihmissuhteita. Reilussa vuodessa hautasin niin siskoni, isäni kuin hyvän ystävänikin, ja myös parisuhteeni päättyi satuttavalla tavalla (siihen liittyi uskottomuutta, riitelyä yms). Sairastuin vakavaan masennukseen sekä paniikkihäiriöön, kärsin monenlaisista pelkotiloista ja pahasta unettomuudesta, olin itsetuhoinen ja kaikin puolin vaan todella uupunut. Oli minulla äitini (hän oli siskoni ja isäni kuolemien myötä itse aika rikki) ja kaksi kaveria (muut kaikkosivat noiden vaikeiden vuosien aikana, yksi lapsuudenkaveri ja yksi nettikaveri ainoat ketkä pysyivät), mutta kyllä usein tuntui yksinäiseltäkin. Ja sanomattakin kai selvää, että kyllä opiskelut ja työt loppuivat tuon keskellä, en todellakaan ollut kyvykäs niihin.

Ammattiavun ja kovan työn tuloksena kuitenkin aloin ajatella kertomallani tavalla, vaikka se vei aikaa eikä tullut helpolla, ja olen kiitollinen siitä tällä hetkellä. Näin 7,5 vuotta myöhemmin olen lähes parantunut mielenterveysongelmistani, pystynyt taas palaamaan opiskelujeni/työn pariin, löytänyt elämääni uuden harrastuksen mistä nautin, tavannut kumppanin kenen kanssa olen onnellinen ja suunnittelen juuri yhteenmuuttoa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että asia voi muuttua vielä eli tulevaisuudessa voit vielä pystyä nauttimaan asioista. Tiedän kokemuksesta, ettei sitä sen musertavan pahan olon ja äärettömän henkisen väsymyksen keskellä ole helppo muistaa tai uskoa, mutta se on kuitenkin totuus. Itse olen käynyt todella pohjalla ja ollut siellä vuosia, mutta näin jälkikäteen ajatellen olen onnellinen, että olen täällä vielä. Silloin kyllä oli ajatuksia toiseen suuntaan ja kerran yritinkin itsemurhaa ja oli todella lähellä, etten onnistunut. Onneksi niin, sillä tällä hetkellä olen onnellinen, olen ollut jo muutaman vuoden.

Voimia!

Voi muuttua, mutta voi ihan hyvin olla muuttumattakin. Voi muuttua vielä huonommaksikin.

#14

Itse aloin ajatella niin, että en halua menettää mahdollisuutta asioiden muuttumisesta paremmaksi. Ajattelin, että jokainen meistä kuolee jokatapauksessa, joten koitan sen loppujen lopuksi aika lyhyen elämän vaan sinnitellä läpi ja pitää kiinni mahdollisuudesta olla vielä onnellinen, kokea vielä hyviä asioita ja positiivisia tunteita yms. Ja kuten jo sanoin, se kannatti ja aika monessa muussakin tietämässäni tapauksessa on kannattanut. Ei se ole helppo juttu jaksaa vain jatkaa luovuttamatta, sen ymmärrän, mutta mielestäni sen arvoinen kuitenkin.

Etpä sitten käynyt vielä ihan pohjalla. Olitko työtön, perheetön, kaveriton ja asunnoton, kun kävit matalimmillasi?

Et ole tainnut itsekään käväistä lähelläkään pohjaa, jos nimittäin olisit, et kilpailisi asiasta, vaan ymmärtäisit ihmisten ikäviä tilanteita paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletetaan että masennus on puhtaasti oma valinta? En mä tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti tai tekemään mitään omaa elämää rakentavia valintoja, varsinkaan kun en tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä.

Rakas lapsi, ei sinun tarvitse tehdä mitään rakentavia valintoja, tai tietää presiis mitä haluaisit elämälläsi tehdä. Riittää että teet jotain muuta kuin vain makaat aloillasi. Kun teet, tapaat ihmisiä, tutustut uusiin asioihin, menet eteenpäin väkisinkin elämässäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletetaan että masennus on puhtaasti oma valinta? En mä tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti tai tekemään mitään omaa elämää rakentavia valintoja, varsinkaan kun en tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä.

Älä käsitä väärin. Masennukseen sairastuminen ei ole oma valinta. Siitä toipuminen on. Eikä kukaan pelkästään päättämällä parane, mutta sä voit päättää, et sä alat tehä töitä asian eteen. Ja hakee apua. Tai sä voit tyytyä siihen mitä sulla on.

Entäs jos apua on jo haettu? Entäs jos mikään "työn tekeminen" toipumisen eteen ei tuokaan helpotusta? Olisko lisää neuvoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi oletetaan että masennus on puhtaasti oma valinta? En mä tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitenkään positiivisesti tai tekemään mitään omaa elämää rakentavia valintoja, varsinkaan kun en tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä.

Rakas lapsi, ei sinun tarvitse tehdä mitään rakentavia valintoja, tai tietää presiis mitä haluaisit elämälläsi tehdä. Riittää että teet jotain muuta kuin vain makaat aloillasi. Kun teet, tapaat ihmisiä, tutustut uusiin asioihin, menet eteenpäin väkisinkin elämässäsi.

Viesti nro 15 on vastaus tähän, lukaisepa se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että asia voi muuttua vielä eli tulevaisuudessa voit vielä pystyä nauttimaan asioista. Tiedän kokemuksesta, ettei sitä sen musertavan pahan olon ja äärettömän henkisen väsymyksen keskellä ole helppo muistaa tai uskoa, mutta se on kuitenkin totuus. Itse olen käynyt todella pohjalla ja ollut siellä vuosia, mutta näin jälkikäteen ajatellen olen onnellinen, että olen täällä vielä. Silloin kyllä oli ajatuksia toiseen suuntaan ja kerran yritinkin itsemurhaa ja oli todella lähellä, etten onnistunut. Onneksi niin, sillä tällä hetkellä olen onnellinen, olen ollut jo muutaman vuoden.

Voimia!

Voi muuttua, mutta voi ihan hyvin olla muuttumattakin. Voi muuttua vielä huonommaksikin.

#14

Itse aloin ajatella niin, että en halua menettää mahdollisuutta asioiden muuttumisesta paremmaksi. Ajattelin, että jokainen meistä kuolee jokatapauksessa, joten koitan sen loppujen lopuksi aika lyhyen elämän vaan sinnitellä läpi ja pitää kiinni mahdollisuudesta olla vielä onnellinen, kokea vielä hyviä asioita ja positiivisia tunteita yms. Ja kuten jo sanoin, se kannatti ja aika monessa muussakin tietämässäni tapauksessa on kannattanut. Ei se ole helppo juttu jaksaa vain jatkaa luovuttamatta, sen ymmärrän, mutta mielestäni sen arvoinen kuitenkin.

Etpä sitten käynyt vielä ihan pohjalla. Olitko työtön, perheetön, kaveriton ja asunnoton, kun kävit matalimmillasi?

Minusta se ainakin tuntui siltä, vaikka en ollutkaan asunnoton tai täysin ilman ihmissuhteita. Reilussa vuodessa hautasin niin siskoni, isäni kuin hyvän ystävänikin, ja myös parisuhteeni päättyi satuttavalla tavalla (siihen liittyi uskottomuutta, riitelyä yms). Sairastuin vakavaan masennukseen sekä paniikkihäiriöön, kärsin monenlaisista pelkotiloista ja pahasta unettomuudesta, olin itsetuhoinen ja kaikin puolin vaan todella uupunut. Oli minulla äitini (hän oli siskoni ja isäni kuolemien myötä itse aika rikki) ja kaksi kaveria (muut kaikkosivat noiden vaikeiden vuosien aikana, yksi lapsuudenkaveri ja yksi nettikaveri ainoat ketkä pysyivät), mutta kyllä usein tuntui yksinäiseltäkin. Ja sanomattakin kai selvää, että kyllä opiskelut ja työt loppuivat tuon keskellä, en todellakaan ollut kyvykäs niihin.

Ammattiavun ja kovan työn tuloksena kuitenkin aloin ajatella kertomallani tavalla, vaikka se vei aikaa eikä tullut helpolla, ja olen kiitollinen siitä tällä hetkellä. Näin 7,5 vuotta myöhemmin olen lähes parantunut mielenterveysongelmistani, pystynyt taas palaamaan opiskelujeni/työn pariin, löytänyt elämääni uuden harrastuksen mistä nautin, tavannut kumppanin kenen kanssa olen onnellinen ja suunnittelen juuri yhteenmuuttoa jne.

Läheisten kuolema on peruuttamattomuudessaan niin rankka juttu, että jotkut eivät toivu koskaan. Sinulla kuitenkin oli hyviä asioita elämässäsi: äiti, kaksi kaveria ja asunto, ja ammattiapuakin sait. Pystyit, vaikkakin hitaasti, kiipeämään takaisin elämään, ja nyt asiat ovat hyvin. Onnea.

Minä olen selvinnyt elämässä siitä huolimatta, että minulla ei ole perhettä ja kavereita, ei ole koskaan ollut edes seurustelukumppania. Nyt olen kuitenkin ollut muutamia vuosia työtön ja lopulta menettänyt omaisuuteni ja luottotietoni. Sadat ei-vastaukset työpaikkahakemuksiin ovat murentaneet ennen erittäin vahvan työminäni ja itseluottamukseni. Nyt olen jäämässä kokonaan asunnottomaksi. Talous- ja velkaneuvonnasta sanottiin, että tulot (tuet) eivät riitä läheskään elämiseen ja käskettiin ryhdistäytyä, Kela käskee etsiä ratkaisut itse ja kriisipuhelimessa osataan vain osoittaa myötätuntoa. Asunnottomuus on se yksittäinen seikka ja kynnyskysymys, josta en pysty selviämään, joten kun ovi sulkeutuu takanani ja edessäni on pakkanen, ei ole enää vaihtoehtoja.

Joku tuolla letkautti, että yritän kilpailla kanssasi. En yritä. Sinulla on mennyt tosi huonosti, niin myös minulla. Meillä on kuitenkin se ero, että sinä olet todennäköisesti niin nuori, että elämäsi on voinut muuttua ja onkin muuttunut valtavasti. Minä en ole. Tietyssä iässä "kyllä se siitä, reippaasti vain" on enemmän loukkaus kuin edes pieni mahdollisuus.