Aspergeri jolla ei ole mitään rutiineja, voiko edes olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä saatu toimintaterapiaa, kannattaa ottaa puheeksi

Nepsykoutsausta on pari vuotta yritetty, ei ota tuulta purjeisiin kun ei omaa motivaatiota ole. Toimintaterapia olisi hyvä juttu jos joku sen sinne saisi lähtemään. Välillä tuntuu että on ihan laitoskamaa. Osastollakin on ollut, mutta kun eivät ota näin pienestä syystä vasten omaa tahtoa, jota ei siis ole. Rippirahat kelpaisi mutta ei saa käytyä sitäkään joten ei ole juhlia tulossa tänäkään vuonna.

Tämä myös aspergereilla varmaan monesti haasteena, ainakin meillä myös. Ovat niin kovin omaehtoisia, ulkoapäin lähes mahdoton motivoida. Meillä harvoin perinteiset tarrataulukotkaan nuorempana eivät oikein ole tehonneet, palkintojakin vaikea keksiä kun turha tavara on kuulemma krääsää :D, eikä muutenkaan halua leffoihin ym. Se motivaatio pitäisi saada syttymään lapsen omassa päässä, mutta joskus mahdoton homma

Vierailija kirjoitti:

Naisten diagnosointi poikkeaa miesten autismin kriteereistä!

Autism in Females: How is it Different?

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Itseäni kun mietin, niin vaikea ajatella minkään auttavan. Hampaat edelleenkin pesemättä ja vaatimukset ahdistavat, kiire kuormittaa, sosiaaliset tilanteet ovat painajaismaisia. Lääkkeitä ei ole, joten itsehoito ja eristäytyminen on ainoa mahdollinen apu.

Millainen äitisi oli, kun olit pieni?

Väkisin annettu diagnoosi, joka ei poikasi kohdalla pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

Vierailija kirjoitti:

Provo, aspergeria ei enää diagnosoida.

Lopeta tämä spämmäys, voi olla että se on poistumassa erillisenä diagnoosina autismin kirjosta, mutta monessa paikassa vielä diagnosoidaan. Siirtymä ei tapahdu nsppia painamalla yhtäaikaa koko suomessa.

Sama add diagnoosin kanssa. Sitäkin diagnosoidaan vaikka käytännössä se on nykyään adhd n alatyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

No mutta jos ympäristöllä on ongelma, pitäisikö hoitaa ympäristöä eikä yksilöä?

Saatuani diagnoosin, psykiatri lähetti minut neuropsykologille. Lähetteessä luki, että minun täytyy saada tietää enemmän diagnoosistani, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä se pitää sisällään ja kuinka se vaikuttaa elämääni. Tapasin neuropsykologia säännöllisesti pitemmän aikaa. Siitä oli paljon hyötyä. Sain uuden näkökulman oman tilanteeni hahmottamiseen. Pelkästään jo uusi sanasto on erittäin tärkeää, jotta asioista voi puhua selkeästi niiden omilla nimillä; se auttaa hahmottamaan tilannetta. Kokeneen neuropsykologin tapa peilata tilannettani muiden hänen asiakkaidensa tilanteisiin loi sille uudenlaisen kontekstin.

Seuraavaksi aloitin toimintaterapian/neuropsykiatrisen valmennuksen, jotta arkipäiväni saataisiin toimimaan paremmin. Se on ollut minulle erittäin tärkeä prosessi ja on muuttanut elämääni paljon. Terapeuttini ovat olleet hyvin myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä tukijoita. Minusta ei ole yritetty tehdä ”normaalia” tai pakottaa mihinkään muottiin. Tavoitteena on ollut, että voisin kehittää itseäni jotta voisin toimia mahdollisimman täydellä potentiaalillani vaikka eläisinkin omannäköistäni elämää.

Lopuksi sain vielä kognitiivista psykoterapiaa, jossa on käsitelty paljon identiteettikysymyksiä ja vahvistettu omaa perspektiiviä suhteessa asioihin. Mitä enemmän poikkeaa normista, sitä tärkeämpää tällainen identiteettityöskentely on. Kun on toimintakyvyn alenema, niin siihen täytyy löytää jonkinlainen rakentava suhtautumistapa. Mutta se ei yksistään riitä. Lisäksi täytyy löytää jonkinlainen rakentava suhtautumistapa ympäristön, usein kömpelöön, tapaan kohdata se asia. Normista poikkeaminen on aina tietynlainen konflikti ympäristön kanssa. Siinä mielessä kyseessä on myös sosiaalinen ongelma, johon täytyy löytää toimiva suhtautumistapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

Eli pojalla ei ole ongelmaa, vaan ympäristöllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

No mutta jos ympäristöllä on ongelma, pitäisikö hoitaa ympäristöä eikä yksilöä?

Se on ihmiskunnan suuri häpeä, ettei lasten hyvinvointiin puututa enemmän ympäristöä hoitamalla - ympäristö tuottaa lapsen ongelmat, jonka jälkeen petytään, kun muottiin sullominen ei sujukkaan. Ja sallitaan sitten vaikka lapsen lääkitsemisen. Joka on piste i:n päälle pilata lapsen aivot. Mafiosot on iloisesti mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

Eli pojalla ei ole ongelmaa, vaan ympäristöllä.

Haluat ehkä miettiä tuota kantaasi uudelleen.

Pesemättömien hampaiden ongelmat, kivut ja säryt lankeavat yksilölle itselleen.

Kouluttamattomuus, elämänhallinnan puutteet kostautuvat myöhemmin kun äiti kuolee ja pitäisi alkaa elää itsenäisesti, maksaa laskuja, käydä kaupassa ja pestä pyykkiä, ainakin joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

Eli pojalla ei ole ongelmaa, vaan ympäristöllä.

Haluat ehkä miettiä tuota kantaasi uudelleen.

Pesemättömien hampaiden ongelmat, kivut ja säryt lankeavat yksilölle itselleen.

Kouluttamattomuus, elämänhallinnan puutteet kostautuvat myöhemmin kun äiti kuolee ja pitäisi alkaa elää itsenäisesti, maksaa laskuja, käydä kaupassa ja pestä pyykkiä, ainakin joskus.

Haluat ehkä myös miettiä, mistä ongelmat oikeasti juontavat... Kun menee riittävästi taakse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä saatu toimintaterapiaa, kannattaa ottaa puheeksi

Nepsykoutsausta on pari vuotta yritetty, ei ota tuulta purjeisiin kun ei omaa motivaatiota ole. Toimintaterapia olisi hyvä juttu jos joku sen sinne saisi lähtemään. Välillä tuntuu että on ihan laitoskamaa. Osastollakin on ollut, mutta kun eivät ota näin pienestä syystä vasten omaa tahtoa, jota ei siis ole. Rippirahat kelpaisi mutta ei saa käytyä sitäkään joten ei ole juhlia tulossa tänäkään vuonna.

Asutteko pääkaupunkiseudulla?

Ehkä Antti S. Mattila voisi olla oikea henkilö auttamaan lastanne löytämään motivaatiota jne?

Hän on, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja vaativan erikoistason ratkaisukeskeinen psykoterapeutti.

Hänellä on vastaanotto yksityisessä lääkärikeskuksessa. Lisäksi hän ohjaa lastenpsykiatrian osuuskunta Toivossa perhekuntoutusta lapsille, jotka kärsivät vakavista neuropsykiatrisista ongelmista.

Hän harjoittaa myös filosofista praktiikkaa Helsingissä vuodesta 1999 lähtien. Siihen kuuluvat mm. filosofinen vastaanotto, Sokraattiset dialogit, koulutustoiminta, konsultaatio, työnohjaus ja valmennus. Hän antaa myös ratkaisukeskeistä yksilö-, pari- ja perheterapiaa.

Väitöskirjansa Mattila kirjoitti näkökulman vaihtamisen taidosta. Lisäksi hän on kirjoittanut tieteeseen perustuvan kirjan positiivisesta psykologiasta: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta, minkä asian tyttö siis kokee elämässään ongelmaksi?

Varmaan poika ei koe ongelmaksi sitä että koulut jäävät käymättä, ammatti hankkimatta, hampaat pesemättä ja arjen normaaleista asioista huolehtimatta.

Ympäristön kannalta se on kuitenkin nopeasti ongelmallista.

Eli pojalla ei ole ongelmaa, vaan ympäristöllä.

Haluat ehkä miettiä tuota kantaasi uudelleen.

Pesemättömien hampaiden ongelmat, kivut ja säryt lankeavat yksilölle itselleen.

Kouluttamattomuus, elämänhallinnan puutteet kostautuvat myöhemmin kun äiti kuolee ja pitäisi alkaa elää itsenäisesti, maksaa laskuja, käydä kaupassa ja pestä pyykkiä, ainakin joskus.

Haluat ehkä myös miettiä, mistä ongelmat oikeasti juontavat... Kun menee riittävästi taakse.

Neurobiologisesta poikkeavuudesta. Voi rauhassa peruutella ihan sinne hedelmöittymiseen asti.

Minäkin vihaan rutiineja arjessa, mutta sitten on sellaisia fiksaatioita, että tykkään katsoa aina samaa sarjaa ja ostaa kaupasta tietyt sanat edellytykset täyttäviä tuotteita.

Vierailija kirjoitti:

Provo, aspergeria ei enää diagnosoida.

Aha. Voitko paremmin tietävänä tulla kertomaan tuon psykiatrille, joka diagnosoi sen minulla vuosi sitten? Yllätyin toki itsekin kun ihan lehdessä oli kerrottu ettei enää diagnosoida, mutta eipä se hesarikaan ole aina oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä saatu toimintaterapiaa, kannattaa ottaa puheeksi

Nepsykoutsausta on pari vuotta yritetty, ei ota tuulta purjeisiin kun ei omaa motivaatiota ole. Toimintaterapia olisi hyvä juttu jos joku sen sinne saisi lähtemään. Välillä tuntuu että on ihan laitoskamaa. Osastollakin on ollut, mutta kun eivät ota näin pienestä syystä vasten omaa tahtoa, jota ei siis ole. Rippirahat kelpaisi mutta ei saa käytyä sitäkään joten ei ole juhlia tulossa tänäkään vuonna.

Asutteko pääkaupunkiseudulla?

Ehkä Antti S. Mattila voisi olla oikea henkilö auttamaan lastanne löytämään motivaatiota jne?

Hän on, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja vaativan erikoistason ratkaisukeskeinen psykoterapeutti.

Hänellä on vastaanotto yksityisessä lääkärikeskuksessa. Lisäksi hän ohjaa lastenpsykiatrian osuuskunta Toivossa perhekuntoutusta lapsille, jotka kärsivät vakavista neuropsykiatrisista ongelmista.

Hän harjoittaa myös filosofista praktiikkaa Helsingissä vuodesta 1999 lähtien. Siihen kuuluvat mm. filosofinen vastaanotto, Sokraattiset dialogit, koulutustoiminta, konsultaatio, työnohjaus ja valmennus. Hän antaa myös ratkaisukeskeistä yksilö-, pari- ja perheterapiaa.

Väitöskirjansa Mattila kirjoitti näkökulman vaihtamisen taidosta. Lisäksi hän on kirjoittanut tieteeseen perustuvan kirjan positiivisesta psykologiasta: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää.

Valitettavasti emme asu, mutta täytyy ottaa selvää, matka ei ole mahdoton jos apuja löytyisi.

Täällä missä asumme, on nuorten palveluja supistettu. Psykiatrisen sairaanhoitajan aikoja annetaan, mutta ne toteutuvat harvakseltaan ja ovat lähinnä ”tsekkauskäyntejä” ilman sen syvempiä tavoitteita. Koutsaus loppui kun jouduimme lastenpsykiatrian puolelta nuorisopsykiatrian puolelle. Psykiatri miettii lääkitystä ja sairaanhoitajakäynnit aika diipaa.

Koulussa kaikki tukitoimet rullaavat, vaatimukset ovat minimissä, mutta silti viikko on niin raskas, että ehkä 1-2 kertaa viikossa pääsee kuskattuna ja koutsattuna kouluun. Kun olen itse töissä, poika makaa kotona. Ei avaa ovea myöskään nuorisotyölle joka tulisi viemään kilometrin päähän kouluun. Ja jos tulevat omilla avaimilla, lukittautuu vessaan. Perhetyöllä ei ole annettavaa, vuorovaikutusongelmat johtuvat neurologisesta poikkeavuudesta, eikä löydy know howta.

On tämä melkoinen yhtälö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä saatu toimintaterapiaa, kannattaa ottaa puheeksi

Nepsykoutsausta on pari vuotta yritetty, ei ota tuulta purjeisiin kun ei omaa motivaatiota ole. Toimintaterapia olisi hyvä juttu jos joku sen sinne saisi lähtemään. Välillä tuntuu että on ihan laitoskamaa. Osastollakin on ollut, mutta kun eivät ota näin pienestä syystä vasten omaa tahtoa, jota ei siis ole. Rippirahat kelpaisi mutta ei saa käytyä sitäkään joten ei ole juhlia tulossa tänäkään vuonna.

Asutteko pääkaupunkiseudulla?

Ehkä Antti S. Mattila voisi olla oikea henkilö auttamaan lastanne löytämään motivaatiota jne?

Hän on, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja vaativan erikoistason ratkaisukeskeinen psykoterapeutti.

Hänellä on vastaanotto yksityisessä lääkärikeskuksessa. Lisäksi hän ohjaa lastenpsykiatrian osuuskunta Toivossa perhekuntoutusta lapsille, jotka kärsivät vakavista neuropsykiatrisista ongelmista.

Hän harjoittaa myös filosofista praktiikkaa Helsingissä vuodesta 1999 lähtien. Siihen kuuluvat mm. filosofinen vastaanotto, Sokraattiset dialogit, koulutustoiminta, konsultaatio, työnohjaus ja valmennus. Hän antaa myös ratkaisukeskeistä yksilö-, pari- ja perheterapiaa.

Väitöskirjansa Mattila kirjoitti näkökulman vaihtamisen taidosta. Lisäksi hän on kirjoittanut tieteeseen perustuvan kirjan positiivisesta psykologiasta: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää.

Valitettavasti emme asu, mutta täytyy ottaa selvää, matka ei ole mahdoton jos apuja löytyisi.

Täällä missä asumme, on nuorten palveluja supistettu. Psykiatrisen sairaanhoitajan aikoja annetaan, mutta ne toteutuvat harvakseltaan ja ovat lähinnä ”tsekkauskäyntejä” ilman sen syvempiä tavoitteita. Koutsaus loppui kun jouduimme lastenpsykiatrian puolelta nuorisopsykiatrian puolelle. Psykiatri miettii lääkitystä ja sairaanhoitajakäynnit aika diipaa.

Koulussa kaikki tukitoimet rullaavat, vaatimukset ovat minimissä, mutta silti viikko on niin raskas, että ehkä 1-2 kertaa viikossa pääsee kuskattuna ja koutsattuna kouluun. Kun olen itse töissä, poika makaa kotona. Ei avaa ovea myöskään nuorisotyölle joka tulisi viemään kilometrin päähän kouluun. Ja jos tulevat omilla avaimilla, lukittautuu vessaan. Perhetyöllä ei ole annettavaa, vuorovaikutusongelmat johtuvat neurologisesta poikkeavuudesta, eikä löydy know howta.

On tämä melkoinen yhtälö.

Harmi, että teillä on niin huonot palvelut. Olen itse asunut sekä 25 että 200 tuhannen ihmisen paikkakunnilla ja molemmilla on ollut tosi hyvät neuropsykiatriset kuntoutuspalvelut. Ei ole tarvinnut olla oma-aloitteinen, vaan tuen piiriin on ohjattu.

En tiedä juuri Antti S. Mattilasta, mutta terapia on mahdollista myös Skypen välityksellä. Kannattaa kysyä. Tutustumiskäynnillä kannattaa tietysti käydä kasvokkain. 

Murrosikä voi iskeä asseille kovaa, kyllä se siitä sitten ajan myöhä taas tasoittuu.