Tavarat ei pysy tallessa/järjestyksessä!

Mulla tavarat hukkuu aina kun alan siivoamaan ja järjestelemään, sitten saa etsiä niitä kissojen ja koirien kanssa ja koko koti on taas räjähtänyt. Olen aktiivinen konmarittaja ja minimalisti, joten yhtään ylimääräistä karsittavaa tavaraa ei vain ole. Toisaalta viimeisenpäälle järjestelty ja laitettu koti ei tunnu omalta, siitä puuttuu lämpö ja kodikkuus enkä osaa sulattaa tätä ristiriitaa sisälläni.

Mulla on sama ongelma kuin ap:llä. Tavarat eivät pysy mitenkään järjestyksessä, kaikki on aina hukassa, vaikka muka usein järjestelenkin laatikoita, papereita, vaatteita ym. Mulla on varmaan kahdetkymmenet sakset, mutta koskaan en löydä yksiäkään silloin, kun niitä tarvitsen. Noin sadasta kuulakärkikynästä ei ole paljoa iloa, kun en tiedä missä ne ovat. Mies hankii mulle järjestelykoreja ja lokerikkoja, että joku tavara edes joskus löytyisi tarvittaessa, mutta en ole vielä oppinut. Työpaperit ja omat paperit ovat sikin sokin kasassa laatikoitten pohjalla, vaikka kaikilla on olevinaan oma paikkansa. Olen jo luovuttanut ja hyväksynyt sen, että tällainen minä olen.  Olen muutenkin jotenkin "sekaisin",  kun en osaa yhteen asiaan keskittyä, vaan aloitan aina jonkun uuden jutun edellisen jutun ollessa kesken. Sitten en muista mitään lopettaa. Paitsi aloittamani käsityöt teen aina huolella loppuun asti ja kirjat luen loppuun sanasta sanaan.

On olemassa sellaisia "piippareita", joiden avulla ainakin tärkeimmät asiat löytyvät. Sellainen siis kiinnitetään seinään ja lisäksi esim. puhelimeen, avaimiin, lompakkoon tms. Sitten vain painaa sitä seinässä olevaa laitetta ja kadonneet tavarat piippaavat kunnes löydät ne. Rautakaupoissa tai Clas Ohlssonilla taisi olla myynnissä. 

Itellä ainakin autto tavaroiden karsiminen, sen jälkeen jokaiselle tavaralle löytyi helposti käytettävä paikka (esim. enää ei tarvi hyllylle laittaa tavaroita päällekkäin tai peräkkäin). Avaimille ja kännykälke laita joku vati/kulho, yllättävän äkkiä ne oppii jättämään siihen.

On mun tavaroilla paikat, mutta en koskaan muista laittaa niitä oikeille paikoilleen ja siksi ne ovat aina hukassa.

Vierailija kirjoitti:

On mun tavaroilla paikat, mutta en koskaan muista laittaa niitä oikeille paikoilleen ja siksi ne ovat aina hukassa.

Pidä tavarat aina samassa paikassa niin ne eivät huku. Itsellä oli ennen tapana aina hukata avaimet uloslähtiessä kun nakkasin ne naulasta mukaan. Nyt pidän avaimia aina piirongin päällä enkä enää hukkaa niitä ba tiedän kokoajan missä ne on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On mun tavaroilla paikat, mutta en koskaan muista laittaa niitä oikeille paikoilleen ja siksi ne ovat aina hukassa.

Pidä tavarat aina samassa paikassa niin ne eivät huku. Itsellä oli ennen tapana aina hukata avaimet uloslähtiessä kun nakkasin ne naulasta mukaan. Nyt pidän avaimia aina piirongin päällä enkä enää hukkaa niitä ba tiedän kokoajan missä ne on.

Ei se ole noin yksinkertaista, jos on hajamielinen. Lasken avaimet tai puhelimen tai silmälasit käsistä ihan mihin sattuu, vaikka niillä se oma paikka olisikin. 

Vierailija kirjoitti:

Heips. Olen ollut jo lapsesta asti erittäin huono pitämään tavaroitani tallessa saati pysymään oikeilla paikoillaan, joten tuskin olen iän puolesta vielä dementoitumassa. Aikuistuminen ei kuitenkaan ole tuonut ratkaisua tähän ongelmaani, joka on käsittämätön huolimattomuus. Saatan tokaista päivän aikana kymmenen kertaa: missä mun kännykkä/puhelin/avaimet on? Moni toteaisi tähän, että pidä ne samassa paikassa, mutta se ei vain toimi kohdallani. Asioiden pitäminen paikoillaan vie tuhottomasti energiaa ja stressaa enkä pysty ylläpitämään tätä toimintaa kauaa. Ärsyttää kun muistan omistavani esim. jonkun kivan vaatteen jonka haluaisin pukea päälle, mutta sen löytyminen vaatekaapin syövereistä on yhtä epätodennäköistä kuin heinän bongaaminen neulasuovasta. Tai silleen. Onko kohtalotovereita?

Ei tuo ole sinun ongelmasi.

Se on niiden ongelma, jotka joutuvat kymmenen kertaa päivässä olemaan henkilökohtaisena avustajanasi.

Jos tuo olisi sinulle ongelma, tekisit sille jotakin.

up

Töissä te tavaroiden hukkaajat ja sekoittajat olette super rasittavia, sori. Toiset etsii työvälineitä kun te raahaatte ne mihkä sattuu, kaikki ovet jopa vessan jätetään auki ja valot päälle ja sitten muut laittelee näitä kiinni yms. Ärsyttävää, kun sotkisittekin vaan kotonanne.

Vaimollani on sama ongelma, enkä usko hänen "paranevan" koskaan tavastaan hukata kaikki mahdollinen.

Kymmenen vuotta olen kuunnellut kun hän etsii sytytintään, lompakkoaan, pankkikorttiaan, mitä tahansa esinettä jota tarvitsisi sillä hetkellä.

Alussa yritin auttaa häntä etsimään tavaroitaan, mutta totesin homman turhaksi, sillä ongelma on päänsisäinen, eikä siihen ole parannuskeinoa.

Yritön helpottaa hänen elämäänsä avuttomilla tavoilla, esim ostin hänelle 40 kertakäyttösytytintä alkuvuodesta ja saapa nähdä kuinka pitkään ne kestävät ennenkuin katovat jonnekin sytkärien mustaan aukkoon, jota en ole vielä löytänyt. Kymmenen vuoden aikana hän on kadottanut sellaisen määrän tavaroitaan, että niiden on pakko olla jossakin, tietäisi vain missä.

Puhelin on aina hukassa ja hän pyytää minua soittamaan siihen löytääkseen sen. Useimmiten se löytyy jostain kaapista, yäläkerrasta mutta muutamia kertoja on jouduttu katkaisemaan liittymä, kunnes puhelin on löytynyt joltain käymältämme kirpputorilta tai vastaavalta.

ALussa homma ärsytti suunnattomasti, mutta nyt jatkan katoamisen seurauksena vain omia touhujani ja saatan hymyillen todeta, voi voi taasko se on kateissa, eiköhän se jostain löydy.

Olin tottunut olemaan tuollainen, paikka kaikelle eikä mikään paikoillaan. Siirryin tekemisestä seuraavaan ja laskin tavaroita käsistäni mihin sattuu. Näin siis mentiin pitkälle aikuisuuteen, enkä osannut kuvitella muuta.

Hiljattain sitten sain epilepsialääkktyksen ja aivan äkkiä lakkasin yllätyksekseni hukkaamasta henkilökohtaisia tavaroitani. Vika taisi tosiaan olla päässä.

Vierailija kirjoitti:

Vaimollani on sama ongelma, enkä usko hänen "paranevan" koskaan tavastaan hukata kaikki mahdollinen.

Kymmenen vuotta olen kuunnellut kun hän etsii sytytintään, lompakkoaan, pankkikorttiaan, mitä tahansa esinettä jota tarvitsisi sillä hetkellä.

Alussa yritin auttaa häntä etsimään tavaroitaan, mutta totesin homman turhaksi, sillä ongelma on päänsisäinen, eikä siihen ole parannuskeinoa.

Yritön helpottaa hänen elämäänsä avuttomilla tavoilla, esim ostin hänelle 40 kertakäyttösytytintä alkuvuodesta ja saapa nähdä kuinka pitkään ne kestävät ennenkuin katovat jonnekin sytkärien mustaan aukkoon, jota en ole vielä löytänyt. Kymmenen vuoden aikana hän on kadottanut sellaisen määrän tavaroitaan, että niiden on pakko olla jossakin, tietäisi vain missä.

Puhelin on aina hukassa ja hän pyytää minua soittamaan siihen löytääkseen sen. Useimmiten se löytyy jostain kaapista, yäläkerrasta mutta muutamia kertoja on jouduttu katkaisemaan liittymä, kunnes puhelin on löytynyt joltain käymältämme kirpputorilta tai vastaavalta.

ALussa homma ärsytti suunnattomasti, mutta nyt jatkan katoamisen seurauksena vain omia touhujani ja saatan hymyillen todeta, voi voi taasko se on kateissa, eiköhän se jostain löydy.

Kun olemme lähdössä jonnekin, en nykyään edes pue ulkovaatteita päälleni, ennenkuin hän seisoo ovenpielessä valmiina lähtöön, sillä vuosikausia seisoin itse eteisessä valmiina lähtöön kun hän alkoi etsimään lompakkoaan, puhelintaan ym. ja viimeistään ollessamme avaamassa ulko-ovea hän päättikin käydä vielä äkkiä pissalla kun lähtö oli joskus tunninkin myöhästynyt.

Useita kertoja palasimme takaisin kotiin hakemaan unohtunutta tarviketta, kunnes aloin kyselemään ennen lähtöä, onko sinulla kaikki tarvittava nyt varmasti mukana.

Henkkarit postia varten, reseptit ja kelakortti apteekkia varten ym.

Alussa se ärsytti sillä olen itse hyvin tietoinen ja ajantasalla tavaroiden olinpaikasta, mutta toisaalta antaa minulle tunteen että pidän hänestä huolta, mikä tuntuu hyvältä.

Lievästi ärsyttävä asia on, että joudun piilottelemaan vaimoltani esineitä joita itse tulen tarvitsemaan esim. kylpyhuoneessa. On pakko piilottaa kampa, sillä jos jätän sen esille kylppärin hyllylle, se katoaa sieltä jonnekin, eikä sitä enää löydy mistään. Jos kysyn vaimoltani asiasta, hän ei ole siihen koskenutkaan ja olen kuulemma itse sen kadottanut.

Sama asia saksien, teippien, kynsisaksien, työkalujen kanssa.

Kaikki on pidettävä omissa jemmoissa lukkojen takana jos haluaa löytää päivittäin tarvitsemiaan tavaroita vielä huomennakin.

Sano nätisti vaimolle edellisenä päivänä, että pakkaa laukkuun ne reseptit ja kelakortit ja mitä nyt tarvitsette. Laukku on valmiina, kun seuraavana päivänä sitten lähdette asioille.

Pienen koululaisenkin voi opettaa siihen, että illalla laitetaan valmiiksi reppuun huomisen tavarat, ei tarvitse aamulla etsiä. Lapselle laitetaan illalla valmiiksi aamun vaatteet sängyn päätyyn odottamaan. Nopeuttaa aamuja.

Vierailija kirjoitti:

Sano nätisti vaimolle edellisenä päivänä, että pakkaa laukkuun ne reseptit ja kelakortit ja mitä nyt tarvitsette. Laukku on valmiina, kun seuraavana päivänä sitten lähdette asioille.

Pienen koululaisenkin voi opettaa siihen, että illalla laitetaan valmiiksi reppuun huomisen tavarat, ei tarvitse aamulla etsiä. Lapselle laitetaan illalla valmiiksi aamun vaatteet sängyn päätyyn odottamaan. Nopeuttaa aamuja.

Lieviä ironian sävyjä havaittavissa :-)

Me kaikki olemme erilaisia ja huomatessani joidenkin kirjoittajien kertovan omasta "hajamielisyydestään" kerroin miltä se tuntuu pariskunnan toisen osapuolen näkökulmasta.

Pilakuva hajamielisestä professorista etsimässä silälasejaan, kun ne on nostettu päälaelle jotain muuta tehdessä, ei ole syntynyt ilman etteikö vitsissä olisi myös totuuspohjaa taustalla.

Vaimoni on mitä takastettavin ihminen kaikessa kaoottisessa hajamielisyydessään ja hukatessaan tavaroitaa lähestulkoon ammattimaisella otteella, mutta vaati myös minulta oikean näkökulman löytämistä asiaan, joka yhdessä eläen koskettaa myös minua päivittäin.

Neuvominen ja opastaminen on turhaa ajanhukkaa, sillä ei aikuinen ihminen enää opi pitämään tavaroistaan huolta ja epäilen hänen olleen samanlainen koko elämänsä ajan ja hukkaamisongelman johtuvan enemmänkin synnynnäisestä persoonallisuudesta, kuin opituista tai oppimattomista tavoista ja käytännöistä.

Eläköön se pieni ero :-)

Ketjun mies, taidat oikeasti rakastaa tuota huithapelia vaimoasi. Se on aika koskettavaa ja aika ainutlaatuistakin. T. se epileptikko

Kaikista vähiten tähän auttaa se, että toinen alkaa opastamaan kuin lasta laittamaan tavarat valmiiksi laukkuun. "Nyt Liisa etsipäs se henkkari ja avaimet ja muista että sulla on huomenna myös apteekkiin meno eli otapa resepti valmiiksi"... Ei näin.

Olen itse - en tavaroiden hukkaaja vaan - sellainen, jolla tavarat eivät yksinkertaisesti pysy järjestyksessä. Vaikka kuinka siivoan, karsin ja järjestän, kahden viikon päästä taas löytyy aterinlaatikosta ruuvimeisseli ja käsityölaatikosta sukat.

Ainut lääke tähän on minimalismi, jota kohti matkaan askel kerrallaan niin kuin hyvältä tuntuu. Nyt olen jo siinä pisteessä että esim. vaatteet menevät kahteen lokerikkoon ja yhdelle rekille. Siispä jos järjestys alkaa rakoilla, tuloksena ei ole valtava vaatekaaos - ei ole niin paljon vaatteita että hurrikaani voisi muodostua. Tulee vain pieni keko, joka on helpompi siivouspäivänä selvittää.

Lopulta haluan siihen pisteeseen, että minulla on niin vähän tavaraa, että kaiken sekalaisen voi laittaa yhteen laatikkoon. Silloin ei ole mitään väliä mitä ne sekalaiset ovat. Mutta vaatteita en edelleenkään laita enkä tule koskaan laittamaan valmiiksi illalla.

"Asioiden pitäminen paikoillaan vie tuhottomasti energiaa ja stressaa enkä pysty ylläpitämään tätä toimintaa kauaa."

Eikö tämä sitten stressaa?????

"Saatan tokaista päivän aikana kymmenen kertaa: missä mun kännykkä/puhelin/avaimet on?"