Lue keskustelun säännöt.
Miksi olen niin surkea kaikessa
09.01.2019 |
Tein mitä tahansa ja vaikka kuinka yritän ja teen parhaani niin aina jokin menee pieleen ja pahimmillaan on isompikin asia sitten sekaisin.
Hirveä stressi päällä etten pääse elämässä eteenpäin ollenkaan ja nyt olen mokannut niin paljon asioita jatkuvasti ja täysin tahattomasti että olen alkanut jo pelkäämään tekemään mitään uutta ja ottamaan askelta eteenpäin epäonnistumisen pelossa. Nyt pelkään ihan hirveästi ette saa opiskelupaikkaa, pelkään etten saa kunnollisia töitä, pelkään etten täytä odotuksia, unohdan jotain tai yksinkertaisesti vain petän kaikki ympärilläni. Pelkään tulevaisuutta ja kaikkea etten onnistu.
En enää luota itseeni ja omiin kykyihini tehdä mitään ja että voisin saavuttaa mitään. Tulee jatkuvasti olo että muut ei mokaa tai epäonnistu puoliakaan siitä määrästä mitä minä ja aina minä olen se joka onnistuu taas sössimään jotain. Kun ensimmäisestä selviää niin seuraava on oven takana. Toiset matkustaa, saa hommattua opiskelupaikan haluamaltaan alalta, muutettua omaan kotiin jne. Itse en kohta uskalla astua varmaan kauppaankaan enää koska pelkään tekeväni taas jotain väärin tai jonkun virheen.
Itkettää, ärsyttää ja hävettää.
Tiedän että kaikki tekee virheitä eikä kukaan ole täydellinen yms. kliseetä mutta silti jotenkin se ei tunnu pitävän paikkaansa ollenkaan omin silmin katsottuna.
Kommentit (6)
Milloin viimeksi annoit miehen kunnolla rynkyttää sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heikko itsetunto + perfektionismi = henkinen jumittaminen.
Tätä olen miettinyt, en ole koskaan ajatellut olevani perfektionisti. Huono itsetunto oli murrosikäisenä nyt ihan sen vaiheen takia, mutta monen muunkin muuttujan takia. Se koheni lukion aikana jonkin verran, mutta abivuosi meni aivan penkin alle ja oikeastaan sen jälkeen on tuntunut ettei mikään onnistu ja olen taas se sama surkimus joka ei koskaan onnistu missään yrittämisestä huolimatta alkaen kouluhommista ja ihmissuhteista sekä jo elämän ihan pienistäkin asioista. Turhauttaa kun nykyään satunnaisen ruuan palaminen pohjaan tuntuu maailmanlopulta ja kun yritän saada sotkuja siivottua niin muu perhe tulee huutamaan ”mikä haisee ja mikä sotku!?”. En jaksa enää tälläistä oloa.
Alkaa jo tuntua siltä että kaikki tämä koettelee jo mielenterveyttäni. Elämä on yhtä suorittamista enkä pysty rentoutumaan kun jatkavasti päässä pyörii vain se että kun pitäisi olla sitä ja tätä ja onnistua tässä ja tässä ja olenkohan nyt unohtanut jotain ja jos minulle joku soittaa niin ensimmäisenä mieleen tulee ”mitä olen nyt tehnyt väärin?”.
Ihan hirveää elää tällä tavalla.
Ap
Pakko yrittää purkaa tänne jotenkin oloa, pahoittelut sekavasta tekstistä ja valituksesta.
Tuntuu että olen muutenkin yksin asian kanssa. Jos yritän puhua jollekin niin sanotaan vain että ”koita tsempata vielä tämä kevät” ”koita vielä yrittää, kyllä sinä pystyt kun vaan vielä enemmän teet töitä”. Koko ajan pitäisi vaan pystyä vielä vähän enemmän tekemään lisää vaikka oikeasti tuntuu ettei enää pysty mutta ei ole mitään tietä mistä saisin apua tilanteeseen. Olen aina ajatellut että elämän ei pitäisi olla yhtä suorittamista. Oma elämä tuntuu vain rakentuneen suorittamista varten. Ei ole mitään mistä hakea iloa ja rentoutta, kun kaikki on jotain mistä pitäisi vain suoriutua tietyllä tavalla. Muussa tapauksessa on epäonnistunut.
Ap
Sun pitää miettiä, mitä sä haluat tehdä elämässä ja mennä sitä kohti. Ei sitä, mitä oletat, että Sun pitäis tehdä tai mitä oletat, että mitä muut haluaa Sun tekevän. Onnea elämääsi!
Ymmärrän sinua AP, yhteiskunta asettaa sellaisia paineita jo nuorille ettei ihmekään jos itku pääsee ja turhautuu. Siihen sitten vielä mahdolliset työt jotka aiheuttaa paineita ja lähipiiri. Siinä on aineksia tarpeeksi sille miksi täällä mielenterveysongelmat vain kasvaa. Elämän ei pitäisi olla suorittamista vaan sen pitää olla sellaista millaista itse haluaa. Omien tavoitteiden tavoittelemista elämistä itseä varten.
Heikko itsetunto + perfektionismi = henkinen jumittaminen.