Lue keskustelun säännöt.
Viiltelyarvet hävettää
14.12.2018 |
Syvät, näkyvät arvet muistona ja niiden takia en uskalla lähestyä ketään koska pelottaa se vaihe kun on aika riisuuntua ja rakastella, kun en tiedä toisen reaktiota.
Olen kyllä ollut suhteessa mutta se oli varmaan sellainen kerran elämässä -juttu, en jaksa uskoa että löytyy toista joka suhtautuisi niin hyvin ja jonka edessä voin olla täysin rentona muistoineni.
Kommentit (18)
Itse otin asian vähän kierrellen puheeksi niiden kahden miehen kanssa, joiden kanssa olen seurustellut viiltelyni jälkeen. Tämän nykyisen kohdalla se taisi mennä jotenkin niin, että mies kysyi millaisen tatuoinnin ottaisin jos olisi pakko ja minne. Vastasin sitten, että eräiden arpien peitoksi jos täytyisi, vaikka ovathan nekin eräänlaisia tatuointeja :D
Olemme molemmat, kuten esimerkiksi myös eksäni, täysin normaaleja yliopisto-opiskelijoita, minusta varsinkaan ei varmasti ikinä uskoisi mitä vasemmasta käsivarrestani löytyy. Uskoisin sen osin ”suojaavan” kun vaikutan ulospäin niin suorittajaperfektionistin perikuvalta, habituksesta ei arvaisi millainen myllerrys päässäni on joskus käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisit ajatellut asiaa ennen kuin viiltelit.
Jälkiviisaus..
Onhan ne vähän noloja, kyllä minuakin hävettäisi.
Turha niitä on hävetä, olen itsekin viillellyt syömishäiriö vuosinani. En piilottele arpia enää nykyään mitenkään, yllättävän harva kehtaa kysyä niistä. Ne jotka ovat tohtineet kysyä niin olen suoraan vastannut että viiltelin itseäni sairastaessani anoreksiaa. Olin psykiatrisella hoidossa, tästä on 15 vuotta aikaa. Ei ainakaan suoraan päin kasvoja ole kukaan minua tuominnut, kuka tahansa voi sairastua. Ja itse ajattelen että mielen sairauksien ei kuuluisi olla tabuja niinkuin ne valitettavan usein ovat.
Oletko sukua Viiltäjä Jackille?
SinkkuM
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä näin voi käydä kelle vain! Turha työntää viiltäviä analyysejänne tänne.
Oletko tutustunut tähän: https://www.mielenterveystalo.fi/nuoret/itsearviointi_omaapu/oma-apu/va…
Siellä on myös osioita joissa puhutaan häpeästä ja piilottelusta. Meillä jokaisella on haasteemme, selviytymiskeinomme ja jälkemme elämästä. Joka näitä pitää toisessa jotenkin arvosteltavana asiana, ei ole tyyppi johon kannattaisi aikaansa käyttää.
Ihan vasta luin harlekiiniromaanin jossa oli naisella sama dilemma... Peruuttamatonta intohimoa taisi olla nimi. Ei nyt mikään kaunokirjallisuuden helmi, mutta ehkä kuivaharjoittelua aivoille :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on jonkin verran viiltelytaustaa takanani. Minua rohkaisi runsaasti kirjan Error - Mielen häiriöitä lukeminen. Suosittelen ko. kirjan lukemista vilpittömästi!
Yläpeukutin aloitusta rohkeuden ansiosta, en sen takia että olisin halunnut yläpeukuttaa itse viiltelyä.
Ymmärrän mielenterveysongelmia ja niiden oireita varsin monella tasolla. Itsensä satuttaminen on yleensä tapa tuoda henkinen kipu ymmärrettävämmälle tasolle eli fyysiseksi kivuksi. Jos/kun tapaan naisen jolla on viiltelyarpia, se herättä enemmän myötätuntoa ja auttamishalua kuin mitään muuta.
Jos ihminen välittää sinusta ja pystyt puhumaan hänelle vaikeuksistasi, hän ymmärtää kyllä myös arpesi. Minä en ole vielä toistaiseksi tavannut ketään, jota arpeni olisivat häirinneet, useimmiten ei ole tarvinnut edes selitellä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama asia kuin tatuointien kanssa.
Ootko kokeillut haalentaako esim. Bio-Oil arpiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos niin kovasti mietityttää, voithan antaa niiden vilahtaa joskus aiemmin ennenkuin punkkahommat on ajankohtaisia (jos siis jäljet käsivarsissa niinkuin minulla). T-paita ja villatakki, riisut joskus villatakin syliin kun tuleekin mukamas kuuma.
Olen itse aikuinen työikäinen nainen, sanon yleensä lyhyesti jotain jäljistä, vaikka näin: minulla on tällaisia arpia, ne ovat jo kauan sitten taaksejäänyttä elämää teinivuosilta. Joillekin jäi hölmöjä tatuointeja kiinalaisine merkkeineen, minulle jäi tällaiset :)
Jos vieläkin on liian iso kynnys petipuuhiin, valoa vaan vähemmäksi ja lämmittelet miehen hyvin, niin sillä on 100% varmasti huomio jossain muussa kroppasi kohdassa kuin arvissa ;)
Menneisyys on menneisyyttä. Ne arvet on osa kertomusta miksi sinä olet sinä eikä mikään syy häpeään. Jos arvet on ongelma kumppanille niin hän ei ole sinulle oikea. :)
Vierailija kirjoitti:
Jos niin kovasti mietityttää, voithan antaa niiden vilahtaa joskus aiemmin ennenkuin punkkahommat on ajankohtaisia (jos siis jäljet käsivarsissa niinkuin minulla). T-paita ja villatakki, riisut joskus villatakin syliin kun tuleekin mukamas kuuma.
Olen itse aikuinen työikäinen nainen, sanon yleensä lyhyesti jotain jäljistä, vaikka näin: minulla on tällaisia arpia, ne ovat jo kauan sitten taaksejäänyttä elämää teinivuosilta. Joillekin jäi hölmöjä tatuointeja kiinalaisine merkkeineen, minulle jäi tällaiset :)
Jos vieläkin on liian iso kynnys petipuuhiin, valoa vaan vähemmäksi ja lämmittelet miehen hyvin, niin sillä on 100% varmasti huomio jossain muussa kroppasi kohdassa kuin arvissa ;)
Tämän voin miehenä allekirjoittaa. Näin se meni meillä, kun ensimmäisen kerran olimme sängyssä nykyisen vaimoni kanssa. Eipä siinä mitään, eivät ne arvet olisi olleet minulle mikään ongelma muutenkaan. Ne ovat osa vaimoni historiaa, joka on tehnyt hänestä sen ihmisen ketä rakastan.
Ja mitä arpiin ylipäätään tulee. Minulla on otsassa arpi, jonka sain ollessani intistä lomilla. Ajoin kännissä ilman kypärää mopolla puuta päin. Olin vuorokauden koomassa ja otsassa ikuinen muisto tästä. Minusta oma arpeni on se nolo arpi, eivät vaimoni vanhat viiltelyjäljet.
Ymmärrän sen, että hävettää. Mutta ei tarvitse hävetä. Kaikilla meillä on menneisyytemme. Monilla on ollut ongelmia ja moni ymmärtää muiden ongelmia. Vertaisiasi on paljon. Hienoa, että olet saanut asiasi kuntoon!
Olisit ajatellut asiaa ennen kuin viiltelit.