Sanooko joku muu taapero: " En halua äitiä!" ?
Tyttö 2v3kk ja nyt muutaman viikon aikana tullut tavaksi suuttuessa huutaa " En halua äitiä!" (harvemmin isia, kun isi vähemmän kotona). Sekunnin päästä saattaa sitten taas huutaa " Haluan äitiä!" , joskus usemman kerran edes-takaisn. Ja kun ei halua, sitten todellakin tarkoittaa sitä, ei anna koskettaa eikä halata eikä puhua eikä mitään. Muuten hyvin posittiivinen ja ehkä vähän ikäistään vanhempikin (vertailuna pari hyvin samanikäistä poikaa), ja kovin voimakas " minä" -kausi menossa jo pitkään, kaikki pitäisi tehdä itse ja itsenäisesti, pukeminen ja peseminen ja voileivänsäkin tekee itse, ei saa millään auttaa. Ja jo vuoden iästä lähtien ei saa esim. otta syliin, ennen kysymättä suostumusta (eikä sitä myönnettä monellekaan ihmiselle, aika usein ei halua syliin). Eli luulisin jotenkin siihen minä-kehitys prosessiin liittyvän, mutta kun äitiin sattuu niin että on ihan sietämätöntä! Tuntuu aivan hirveelle, kun oma rakas pikkunen ilmoittaa, ettei halua sinua!!! Enkä tiedä, miten pitäisi käyttäytyä, todennäköisesti jättää se täysin huomioimatta, mutta ku ei pysty, varsinkin kun huutaa uudelleen, jos en välitä. Tänään illalla rupesin itkemään, ja se oli varmasti aivan väärin, mutta ei voinut sille mitään. Ja nyt on pakko jollekin puhua, ehkä helpottaa (mies tulee vasta myöhään reissusta).
Sanokaa, että muutkin lapset vastaavia mielipiteitä ilmaisevat!
Kommentit (5)
Ja saman kohtalon saa kokea mummo ja isäkin. Kyllä siinä mieskin saa kyyneleet silmiin, kun poika pitkän työpäivän jälkeen vastaa halaamiseen, ettei halua iskää. Ja onpa minulle hoidosta hakiessa ilmoitettu, ettei äidin mukaan ainakaan lähdetä. Kuuluu tiettyyn kehityskauteen ja on joidenkin mukaan osoitus hyvästä perusturvallisuudesta. Eli lapsi uskaltaa sanoa. Toivottavasti menee pikaiseen ohi. Itse olen vain ohittanut moisen, vaikka eihän se kivaa ole. Ei kai siinä auta kuin olla ymmärtäväinen ja ' aikuinen' , ettei mene mukaan lapsen kiukkuiluun. Ja jos ei maito kelpaa isän antamana, ei meillä sitä kukaan mukaan ryntää antamaan. Eli yritetään olla antamatta periksi valitsemiselle, vaikka seurauksena onkin sitten kahta kauheampi meteli. Yritä olla ottamatta sanat henkilökohtaisena loukkauksena. Ei lapsi sitä sellaiseksi tarkoita.
ja rajojen testailuun, minuuden löytymiseen ja uhmaan etc.
Ja tosiaan tietty perusturvahan pitää olla, että uskaltavat uhmailla ja raivota. Eli ei kannata ottaa kovin vakavasti. Ja meillä ainakin aikuiset päättää, kuka tekee lapselle jotain, eikä lapsi, vaikka yrittäisikin.
Ei ainakaan kannata mieltänsä pahoittaa. Parin vuoden päästä haukkuu sinua nimittäin jo " typeräksi äidiksi" ... :-)
Äitisuhdehan on usein se kaikista intensiivisin ja siitä sitten lapsen pitäisi jollain kumman ilveellä irroittautua ja itsenäistyä aikuisikään mennessä! On ihan normaalia ja onneksi myös ohimenevää tuossa ankaruudessaan. " En halua äitiä" ei kuitenkaan tarkoita " En rakasta äitiä" , vaan lähinnä " Anna minun opetella pärjäämään itsekseni" . Se tuntuu rajulta ja satuttaakin, kun itse olisi valmis vaikka mihin jälkikasvunsa puolesta, mutta se vaan täytyy ottaa vastaan ja kestää.
Meillä toistaiseksi pahin äitivihamielisyys ajoittui esikoisen kaksivuotissynttäreiden jälkeiseen aikaan, kun äiti toi sairaalasta kotiin uuden vauvan. Silloin äiti sai todella usein kuulla kunniansa ja itku oli monasti lähellä, varsinkin kun hormonitoimintanikin heitti häränpyllyä heti synnytyksen jälkeen. Isi oli silloin ainoa kiva ja haluttu aikuinen, luultavasti ainoa, jota ei oltu menetetty vauvalle. Ilman vauvan syntymääkin tuota uhmaa oli, mutta vauvan syntymä vain pahensi sitä.
Jotenkin sitä vaan sitten taas opittiin tulemaan yhdessä toimeen. Välillä otin kirkuvan ja huutavan lapsen syliini rahuhoittumaan, enkä päästänyt pois ennen kuin todella oli rauhoittunut. Joskus taas jätin itsekseen rauhoittumaan, jollei apuni kelvannut. Niiden sylittelytuokioiden aikana kai löysimme toisemme taas ja palkitsevinta minulle oli kun tuo iso kaksivuotias kerran tuollaisen raivokohtauksen päätteeksi nukahti syliini. Nyt kun tuosta on kulunut jo muutama kuukausi, on äitikin taas välillä ihana ja rakas ja kaivattu! Juuri edellispäivänä esikoiseni sanoi nukkumaan mennessään: " Äiti pitää musta hyvää huolta. Äiti, sä olet mun paras kaveri!"
Eli tyttöni on jo muutaman kuukauden, on 2,10 kk vanha, työntänyt äitiä pois ja sanonut jotain tuollaista vastaavaa (tai " eikä, eikä" , " ei tahdo" , kun haluaa koetella rajojen kestävyyttä. Minuuden kehityksen ihan tavallista kehittymistä tässä iässä. Tästä lauseesta on tainnut tulla aika kulunut mutta se vaan tässäkin pitää paikkansa: kehittyminen on monissa asioissa yksilöllistä. Toisilla ei ole juurikaan äidin pois työntämistä, hetkeksikään, ja toisilla taas on ja molemmat voivat olla ihan luonnollista kehitystä, varsinkin kun on 2-3,5-v. Äitiä huonoksi tämä tälläinen ei tee, joten voit olla ihan hyvillä mielin :-)! Sinunkin tyttösi haluaa äidin takaisin ihan kohta sen jälkeen, kun tahtoi pois, joten silloin ei mielestäni ole mistään ongelmasta tunnemaailmassa kyse :-) eikä siitä, että hän äidin kokisi huonoksi äidiksi. Hän saattaa kyllä sillä hetkellä todella haluta, ettei äiti ole hänen lähellään, mutta sitten hän taas todella haluaa äidin takaisin. Pienten lasten maailma on sillä tavalla mustavalkoinen, että he tosiaan voivat tahtoa, että asiat menevät, kuten he tahtovat tai sitten äiti on tosiaan heidän mielestään täysin väärässä eivätkä he sillä hetkellä tahdo äitiä mutta sitten se taas menee ohitse ja äitiä rakastetaan ylitse kaiken. Pienet lapset elävät sellaisessa voimakkaasti tunteisiinsa perustuvassa maailmassa. Aika paljon aikuisen ajatusmaailmasta poikkeavassa maailmassa. Yritä muistella, miten ajattelit itse 3-vuotiaana tai, jos muistat, sen alle, niin sinua ehkä helpottaa. Itseäni paljon on helpottanut tämä muisteleminen. Älä myöskään koe siitä syyllisyyttä (helppoa sanoa, kun me ollaan äiditkin ihmisiä :-) ja aina koemme kai syyllisyyttä ja huonommuutta) siitä, että itkit lapsen nähden! Lapsi kestää kyllä tälläiset äidin tunteet, kunhan eivät liian paljon joudu hämmentäviä asioita näkemään, ja voithan, jos joskus itkisit uudestaan, lapselle kertoa, miksi äitiä itkettää. Kuulostat hyvältä äidiltä! Paljon voimia!
Helpotus oli kuulla, että muillakin samanlaista! Jotenkin vaiketa kai on äidille jo tässä vaiheessa, että pikkuinen halua itsenäistyä (vaikka se meidän tapaus ei ole ikinä ollutkaan mikään sylivauva). Miltä se veilä mahta tuntua, kun murrosikä tulee!
Tuntuu, että nyt kun olen lukenut tämän, että muutkin lapset sanovat samaa, pystyn tytön sen suuntaisiin vaatikuksiin paljon rauhallisemmin suhtautumaan. Kavereiden lapsista vaan kukaan ei ole semmoista keksinyt, ja kai siitä tuli mieleen, että onko vika minussa.