Elämäni on pelkkä tyhjä kuori.

Se on täynnä pelkkää eksyttävää, paksua, myrkyllisen visvaista usvaa.

Tästä on turha kirjoittaa. Niin turha. En edes halua kuolla. Ei ahdista. Minä vain vihaan kaikkea sitä mitä olen, tuntuu että olen virhe jonka koskaan ei pitänyt olla olemassa.

Paradoksi, jota todellisuus on yrittänyt hävittää sen syntymästä saakka. Vihaan itseäni niin että oksettaa.

Kaksi lasta olen tuonut tähän maailmaan, heitäkään en näe. Onneksi heille. Ehkä heidän isänsä tosiaan oli oikeassa kaikki ne vuodet jotka haukkui minua vääränlaiseksi. Ja kaikki ne ihmiset ennen häntä.

Minulla on nykyään muutama ystävä, loput ovat jääneet matkalla pois eristäytyessäni. Uskon että nämäkin ymmärtävät vielä millaiseen p*skakasaan ovat kenkänsä sotkeneet.

Niin. Säälikää. Olen itserakas, itseään säälivä luuseri joka ansaitsisi sitä happea jota hengittää. Tätä on vaikea kestää. En ole olemassa. Ei kuuluisi olla.