Tämä elämä on ihan turhaa

Hei ap.

Viestisi oli lyhyt, mutta sisälsi ehkä jonkinlaisen uupumuksen sanoman.

Jos elämä tuntuu ylivoimaiselta ja turhalta, kysy itseltäsi, millaista muutosta kaipaat elämääsi. 

Voisi olla hyvä tehdä jokin mielialatestaus myös lääkärillä. Joskus lääkitys auttaa kurottamaan kohti sitä muutosta, jota kaipaa, voidakseen paremmin.

Kenen suuntaan elät, miten mittaat eteenpäin menemisen? Onko se ulkoapäin tuleva vaatimus vai oma sisäinen tahtosi? Mihin voit vaikuttaa elämässäsi, mihin et?

Mistä lisää merkityksellisyyden kokemusta? Mikä olisi ensimmäinen askel?

Minulla on sama tilanne. Elän täysin turhaa elämää. Elämäni ei mene millään lailla eteenpäin, vaikka kuinka yritän. Itseasiassa se menee koko ajan pahemmaksi. Viimeksi eilen aikuisen tyttäreni kanssa tuli välirikko juuri joulun alla. Avauduin kertomaan hänelle, että minulla ei mene hyvin. Se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Tyttäreni ei ole empaattinen tai myötätuntoinen. Hän alkoi syyttää minua negatiiviseksi, ja että olen pahaksi hänelle. "No minulla ainakin menee hyvin, käyn työssä toisin kuin sinä". Tämä loukkasi syvälle sisimpääni, koska minulla on ollut viimeiset vuodet vaikeuksia saada työtä. Jäin aikoinaan kotiäidiksi hoitamaan juuri tätä lasta ja sisarusta. Nyt minua viisikymppistä naista kukaan ei halua työhön.

Elämä menee vain pahemmaksi. Ei se muutu paremmaksi. Muutosta ei tapahdu - paitsi huonompaan suuntaan.

En jaksa iloita lapsen elämästä ja siitä, että hänellä menee hyvin. En jaksa, koska minulla on niin paha olla. Ehkä typerä esimerkki, mutta kerron silti:  kaveri hehkuttaa kaverilleen miten hänellä menee hyvin ja vauvakin on tulossa. Samaanaikaan kuunteleva kaveri tietää,  että ei voi saada koskaan biologista lasta, ja muutenkin hänellä menee huonosti.

Tämä kuvio on minun ja lapseni välillä, sillä erolla tosin että en ole hänen kaverinsa. Haluaisin vain, että hän ei suhtautuisi minuun jatkuvasti ylimielisesti, vihamielisesti ja kylmästi. Mielialalääkitys ei ole ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama tilanne. Elän täysin turhaa elämää. Elämäni ei mene millään lailla eteenpäin, vaikka kuinka yritän. Itseasiassa se menee koko ajan pahemmaksi. Viimeksi eilen aikuisen tyttäreni kanssa tuli välirikko juuri joulun alla. Avauduin kertomaan hänelle, että minulla ei mene hyvin. Se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Tyttäreni ei ole empaattinen tai myötätuntoinen. Hän alkoi syyttää minua negatiiviseksi, ja että olen pahaksi hänelle. "No minulla ainakin menee hyvin, käyn työssä toisin kuin sinä". Tämä loukkasi syvälle sisimpääni, koska minulla on ollut viimeiset vuodet vaikeuksia saada työtä. Jäin aikoinaan kotiäidiksi hoitamaan juuri tätä lasta ja sisarusta. Nyt minua viisikymppistä naista kukaan ei halua työhön.

Elämä menee vain pahemmaksi. Ei se muutu paremmaksi. Muutosta ei tapahdu - paitsi huonompaan suuntaan.

En jaksa iloita lapsen elämästä ja siitä, että hänellä menee hyvin. En jaksa, koska minulla on niin paha olla. Ehkä typerä esimerkki, mutta kerron silti:  kaveri hehkuttaa kaverilleen miten hänellä menee hyvin ja vauvakin on tulossa. Samaanaikaan kuunteleva kaveri tietää,  että ei voi saada koskaan biologista lasta, ja muutenkin hänellä menee huonosti.

Tämä kuvio on minun ja lapseni välillä, sillä erolla tosin että en ole hänen kaverinsa. Haluaisin vain, että hän ei suhtautuisi minuun jatkuvasti ylimielisesti, vihamielisesti ja kylmästi. Mielialalääkitys ei ole ratkaisu.

Tsemppiä sulle. Mä kanssa en näe mielialalääkityksessä apua koska olosuhteiden pitäisi muuttua. Niitä en vaan taloudellisista syistä pysty muuttamaan ja kierre samana vaan jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama tilanne. Elän täysin turhaa elämää. Elämäni ei mene millään lailla eteenpäin, vaikka kuinka yritän. Itseasiassa se menee koko ajan pahemmaksi. Viimeksi eilen aikuisen tyttäreni kanssa tuli välirikko juuri joulun alla. Avauduin kertomaan hänelle, että minulla ei mene hyvin. Se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Tyttäreni ei ole empaattinen tai myötätuntoinen. Hän alkoi syyttää minua negatiiviseksi, ja että olen pahaksi hänelle. "No minulla ainakin menee hyvin, käyn työssä toisin kuin sinä". Tämä loukkasi syvälle sisimpääni, koska minulla on ollut viimeiset vuodet vaikeuksia saada työtä. Jäin aikoinaan kotiäidiksi hoitamaan juuri tätä lasta ja sisarusta. Nyt minua viisikymppistä naista kukaan ei halua työhön.

Elämä menee vain pahemmaksi. Ei se muutu paremmaksi. Muutosta ei tapahdu - paitsi huonompaan suuntaan.

En jaksa iloita lapsen elämästä ja siitä, että hänellä menee hyvin. En jaksa, koska minulla on niin paha olla. Ehkä typerä esimerkki, mutta kerron silti:  kaveri hehkuttaa kaverilleen miten hänellä menee hyvin ja vauvakin on tulossa. Samaanaikaan kuunteleva kaveri tietää,  että ei voi saada koskaan biologista lasta, ja muutenkin hänellä menee huonosti.

Tämä kuvio on minun ja lapseni välillä, sillä erolla tosin että en ole hänen kaverinsa. Haluaisin vain, että hän ei suhtautuisi minuun jatkuvasti ylimielisesti, vihamielisesti ja kylmästi. Mielialalääkitys ei ole ratkaisu.

Tsemppiä sulle. Mä kanssa en näe mielialalääkityksessä apua koska olosuhteiden pitäisi muuttua. Niitä en vaan taloudellisista syistä pysty muuttamaan ja kierre samana vaan jatkuu.

Olosuhteet eivät juuri ikinä muutu itsekseen jos niitä ei itse muuta.

Elämä ei tosiaankaan mene eteenpäin. Olen tuntenut itseni turhaksi viimeiset kaksikymmentä vuotta, ehkä vähän aina. Synnyin toiseksi tyttäreksi perheessämme, johon kovasti odotettiin poikaa. Tasan vuoden päästä syntymästäni veljeni syntyi. Siitä saakka olen ollut se hankala ihminen. Outo ja eriskummallinen. Luonnevikainen.

Joka aamu herään, eikä minulla ole syytä herätä. Ei ole työtä, ei ole ollut pitkään aikaan. Väsymys on jatkuvaa. Olen henkisesti ihan lopussa. Mutta elämän päättäminen oman käden kautta ei ole minun ratkaisuni, koska iäkäs äitini ei sitä kestäisi. Hän on jo menettänyt yhden lapsistaan vakavan sairauden vuoksi.

Olen karkoittanut ihmisiä elämästäni. Koska olen niin kielteinen, myrkyllinen ihminen. Itseasiassa koko elämäni ajan olen aina päätynyt jonkinlaiseen konfliktiin tai välien etääntymiseen kaikkien ihmisten kanssa, siis niiden, joiden kanssa olen ollut tekemissä. Nykyään eristäydyn ja vetäydyn kaikesta.

Surullista.

"Olosuhteet eivät juuri ikinä muutu itsekseen jos niitä ei itse muuta". Tämän kirjoittaja varmaan jaksaa muuttaa olojaan ihan itse. Entä sitten kun kaikki - siis aivan kaikki - voimat ovat lopussa? On todella kovaakin kovempi vaatimus sellaiselle ihmiselle, joka ei enää jaksa. Keskitysleireillä selvisivät ne, jotka jaksoivat uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pääsevät helvetistä eroon jonain päivänä. Entä ne muut tuhannet ihmiset, jotka eivät enää jaksaneet uskoa?

Puhutaan että hyviä asioita tapahtuu. Miten ne hyvät asiat TAPAHTUVAT? Putoavatko ne jostain syliin, ne ihmeet? Eivätpä ole pudonneet. Päinvastoin, elämä on pelkkää päivästä toiseen aamutakkisillaan selvitymistä, vuodesta toiseen ikkunasta ulos katsomista. Ajatukset eivät vaihdu, sama levy pyörii. Ilottomuus on normi.

Pitää harjoitella kiitollisuutta. Se mihin keskittyy, lisääntyy. Jos murehditte päivästä toiseen neljän seinän sisällä, maailmaanne ei mahdu enää mitään muuta kuin se paha olo.

Vierailija kirjoitti:

"Olosuhteet eivät juuri ikinä muutu itsekseen jos niitä ei itse muuta". Tämän kirjoittaja varmaan jaksaa muuttaa olojaan ihan itse. Entä sitten kun kaikki - siis aivan kaikki - voimat ovat lopussa? On todella kovaakin kovempi vaatimus sellaiselle ihmiselle, joka ei enää jaksa. Keskitysleireillä selvisivät ne, jotka jaksoivat uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pääsevät helvetistä eroon jonain päivänä. Entä ne muut tuhannet ihmiset, jotka eivät enää jaksaneet uskoa?

Puhutaan että hyviä asioita tapahtuu. Miten ne hyvät asiat TAPAHTUVAT? Putoavatko ne jostain syliin, ne ihmeet? Eivätpä ole pudonneet. Päinvastoin, elämä on pelkkää päivästä toiseen aamutakkisillaan selvitymistä, vuodesta toiseen ikkunasta ulos katsomista. Ajatukset eivät vaihdu, sama levy pyörii. Ilottomuus on normi.

Kyllä, minä jaksan muuttaa olosuhteitani, jos ne eivät miellytä. En ymmärrä ihmisiä, jotka vaan jäävät tuleen makaamaan ja odottavat että JOKU heidät siitä polttelusta pelastaa. Valittamiseen kyllä riittää aivan äärettömän paljon voimia, mutta ei sen vertaa viitseliäisyyttä, että miettisi jotain ratkaisuja elämälleen itse. Negatiivinen asenne ei tuota mitään positiivista.

Onko joku luvannut, että elämä tuo vain iloisia ja posititiivisia kokemuksia? Elämä on hanurista, mutta pakko on vaan jatkaa eteenpäin.

Miehen tehtävä on jatkaa sukua, ja taata parhaat mahdolliset elämän edellytykset jälkikasvulleen. Kaikki oheistoiminta on vain tuota primääri tehtävää tukevia. Se, että onko miehellä kivaa tätä tehdessään, ei kiinnosta ketään.

Olosuhteet eivät tietenkään itsekseen muutu, mutta kaikilla ei ole eväitä lähteä niitä muuttamaan. Ja vaikka olisikin, niin auttaisiko se siihen merkityksettömyyden tunteeseen? Vaikka päällisin puolin asiat on hyvin, ei se tarkoita sitä että elämän tai itsensä automaattisesti kokisi vähemmän turhaksi. Vaikka olisi iloinen suurimman osan ajasta, voi elämä silti tuntua turhalta. Ei kaikkien haasteet ole mitenkään kiinni siitä että "jää tuleen makaamaan eikä itse viitsitä yrittää". 

Vierailija kirjoitti:

Olosuhteet eivät tietenkään itsekseen muutu, mutta kaikilla ei ole eväitä lähteä niitä muuttamaan. Ja vaikka olisikin, niin auttaisiko se siihen merkityksettömyyden tunteeseen? Vaikka päällisin puolin asiat on hyvin, ei se tarkoita sitä että elämän tai itsensä automaattisesti kokisi vähemmän turhaksi. Vaikka olisi iloinen suurimman osan ajasta, voi elämä silti tuntua turhalta. Ei kaikkien haasteet ole mitenkään kiinni siitä että "jää tuleen makaamaan eikä itse viitsitä yrittää". 

Merkityksettömyyden tunteeseen auttaa usein se, että on jollakin tavalla jollekin hyödyllinen ja tärkeä. Jokainen voi miettiä miten tämä toteutuu omalla kohdallaan. Jos viitsii.

Korkeat standardit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olosuhteet eivät tietenkään itsekseen muutu, mutta kaikilla ei ole eväitä lähteä niitä muuttamaan. Ja vaikka olisikin, niin auttaisiko se siihen merkityksettömyyden tunteeseen? Vaikka päällisin puolin asiat on hyvin, ei se tarkoita sitä että elämän tai itsensä automaattisesti kokisi vähemmän turhaksi. Vaikka olisi iloinen suurimman osan ajasta, voi elämä silti tuntua turhalta. Ei kaikkien haasteet ole mitenkään kiinni siitä että "jää tuleen makaamaan eikä itse viitsitä yrittää". 

Merkityksettömyyden tunteeseen auttaa usein se, että on jollakin tavalla jollekin hyödyllinen ja tärkeä. Jokainen voi miettiä miten tämä toteutuu omalla kohdallaan. Jos viitsii.

Varmasti auttaa joissakin tapauksissa, mutta ei aina auta. Vähän avaan paremmin sitä ajatusta mikä mulla tossa takana oli jotta vältytään väärinymmärryksiltä: mulla on kaksi ammattia, joista toinen on korkeakoulututkinto, mulla on hyvä parisuhde, läheisiä ja hyviä ihmissuhteita, työ jossa autan ihmisiä, ei minkäänlaisia velkoja tai muitakaan taloudellisia ongelmia ja teen paljon asioita mistä nautin. Minä olen tärkeä ja hyödyllinen ihminen monella eri tavalla mutta se ei tarkoita sitä että kokisin elämää yleisesti merkitykselliseksi. Kyseessä voi joskus olla ihan filosofinen kysymys jos kokee elämän turhaksi, jolloin siihen ei kauheasti auta se että "viitsii yrittää". Toki siis ajattelen että se että ei yritä, ei ainakaan hyödytä mitään. Joskus taas siitä yrittämisestä ei ole kuitenkaan ole hyötyä, eikä se yrittäminen ole aina edes mahdollista. Ei nämä asiat ole niin mustavalkoisia kuitenkaan. 

Elämä menee aina eteenpäin kun ei se voi taaksepäinkään mennä.

Vierailija kirjoitti:

"Olosuhteet eivät juuri ikinä muutu itsekseen jos niitä ei itse muuta". Tämän kirjoittaja varmaan jaksaa muuttaa olojaan ihan itse. Entä sitten kun kaikki - siis aivan kaikki - voimat ovat lopussa? On todella kovaakin kovempi vaatimus sellaiselle ihmiselle, joka ei enää jaksa. Keskitysleireillä selvisivät ne, jotka jaksoivat uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pääsevät helvetistä eroon jonain päivänä. Entä ne muut tuhannet ihmiset, jotka eivät enää jaksaneet uskoa?

Puhutaan että hyviä asioita tapahtuu. Miten ne hyvät asiat TAPAHTUVAT? Putoavatko ne jostain syliin, ne ihmeet? Eivätpä ole pudonneet. Päinvastoin, elämä on pelkkää päivästä toiseen aamutakkisillaan selvitymistä, vuodesta toiseen ikkunasta ulos katsomista. Ajatukset eivät vaihdu, sama levy pyörii. Ilottomuus on normi.

Tämä on klisee, mutta itsellä ainakin hetkellisesti auttaa, kun lähtee ulos ja pyörii kaupungilla sinne sun tänne. Oma elämäni on ollut tällaista vähän aina: Ketään ei ole koskaan aidosti kiinnostanut tekemiseni, joten hillun vain kaupungilla kuin pahainen teini, vaikka olen jo 40v :)

Ei tämä todellakaan herkkua ole, mutta rupeat vain terveen itsekkäästi tekemään juuri sinulle tärkeitä juttuja. Liian moni ei tee näin, vaan tekee mitä joku ulkopuolinen sanoo.

Täälläki kaikki kaikkonneet kun kerroin että olen väsynyt enkä saa töitä eikä onnistumisen kokemusta. Oli virhe. Kumpa olisin vain hymyillyt ja puhunut paskaa.