Vaimo vai piika?

Olen naimisissa maanviljelijän kanssa ja olen näemmä sitonut itseni myös tilan töihin sanoessani ¿tahdon¿. Lupauduin emännäksi miehelle ja ajattelin, että kyllä tämä kaupunkilaistyttö hoitaa homman. Työ tuntui erikoiselta, jopa extremeltä, ja opin lypsykarjan hoidon aika äkkiä. Nyt on kuitenkin pitkän aikaa tuntunut siltä, etten millään jaksa hoitaa raskaita navettatöitä ja kotitöitä. Mies on kanssani navetalla, mutta lapsen hoidon ja kotityöt hoidan kaikki yksin. Lapsi on edellisestä liitosta, eikä hän ole oikein hyväksynyt isäpuolta arkirutiinien pyörittämiseen. Eipä sillä, mies on niin kiireinen, ettei ehtisikään. Joskus vie päiväkotiin ja ottaa silloin tällöin syliin, muuten lapseni ja mieheni välit ovat aika etäiset.



Sairastuin masennukseen reilu puoli vuotta sitten. Taustalla oli työuupumus ja turhautuminen. Mies kohteli mua todella ilkeästi ja syytti mua, jos joku meni työssä pieleen. Kun hän huomasi, etten kovin innolla mennyt navetalle, alkoi purnaaminen ja nalkuttaminen. Lopulta olin niin loppu, että hain sairauslomaa ja olin poissa navetasta pari kuukautta. Samoihin aikoihin parisuhde näytti niin toivottoman epäonnistuneelta yritykseltä, että pakkasin tavarat ja lähdin. Olin vanhempieni luona jonkun aikaa miettimässä, mitä elämältä todella haluan. Mies pyyteli kovasti takaisin ja lopulta päätin tulla kotiin. Hän lupasi, ettei mun tarvitse enää mennä navettaan, jos se kerran on niin vastenmielistä ja lupasi, että saan hakea muualta töitä.



Pian paluuni jälkeen selvisi, ettei miehelläni ollut aikomustakaan päästää mua tilan ulkopuolelle töihin. Ehdotin jo heti alkuun, että menisin muualle töihin, mutta mies sanoi, että saan saman tien lähteä, jos haen töitä muualta. Hän vetosi siihen, että tarvitsee mun työpanosta tilalla. Lupasin aluksi hoitaa hänen kanssa iltalypsyn, kun lapsi on iltapäivän päivähoidossa. Nyt olemme tilanteessa, että mies edellyttää mun olevan aamuin illoin navetassa. Kesäaikaan hänellä on hurjasti töitä pellolla. Minä jäin, ja alkuun tuntuikin, että taas jaksan hoitaa lehmät siinä missä kodinkin. Lisäksi tarvitsisi tehdä talolle remonttia ja ulkorakennukset sekä piha kaipaisivat kohennusta. Mies vaati, että laittaisin lapsen kahdeksaksi tunniksi päivähoitoon, että saisimme tehdä töitä. Tässä kotosalla kuitenkin ollaan ja lapsi alkaa olla niin iso, että varmasti pystyisi remppaamaan vaikkei hän koko päivää hoidossa olisikaan. En halua viedä lasta muualle, vaan haluan olla hänen kanssaan. Tuntuu, että lapsi on ainut aihe iloon. Kaikki muu on riistetty.



Mies ei pidä taloudellisesti kannattavana, että lähtisin muualle töihin. Teen kotoa käsin töitä freelancerina, siinäkin riittää hommaa. Miehen mielestä lypsykarjaa pitäisi pitää muutamia vuosia, jotta saisi tilan velat maksetuksi. Hän vetoaa siihen, etten kuitenkaan viihtyisi missään muuallakaan. Hän ilkeilee ja sanoo, etten ole missään työpaikassa koskaan viihtynyt. Tosiasia on se, että olen jättänyt hänen takiaan vakituisen työpaikan kaupungissa, työn, josta todella pidin. Nyt sapettaa vietävästi, että olen sitonut itseni tällaiseen elämäntilanteeseen. Kuvittelin, että elämä olisi taloudellisesti turvattua täällä, toisin kuin yksinhuoltajana ja onhan se niin, mutta mikä onkaan tämän hinta? Mielenterveys, onnellisuus, vapaus?



Miestä ahdistaa mun masennus. Hän ilkeilee, että mua tarvitsee vetää perässä. Hän vähättelee mun ahdistusta ja näkee vain oman tilanteensa. Jos puhun hänelle, etten tahdo jaksaa, hän vähättelee miten helppoa on hoitaa navettatyöt. Hänestä paljon vaativampaa olisi olla kokopäivätöissä. Hän sanoikin, että millä jaksaisin pitkän päivän jälkeen tehdä vielä kotityöt päälle - niinpä, niihin ei olisi helpotusta tulossa hänen puoleltaan. Hän pyytää minua apuun milloin missäkin asiassa, mutta jos minä tarvitsen kotona pientäkin apua, ei sitä heru. Sitten hän vielä valittaa, etten arvosta sitä, miten paljon hän tekee työtä. Hän kaipaa kiitosta ja kunniaa ahkeruudestaan. Minua hän haukkuu laiskaksi.

Olen todella ärtyisä ja stressaantunut koko ajan. Puran tietysti kiukkuni mieheeni ja hän tuntee, että vaadin häneltä liikoja. Kenellekään ei saisi puhua meidän ongelmista, ei ystäville, ei mun vanhemmille, ei vauva-palstalle. Varasin ajan psykologille häneltä kysymättä. Hän raivostui siitä ja sanoi, että tuhoan meidän parisuhteen ja kysyi miksen puhu hänelle. Jos puhun, hän ei kuuntele vaan paasaa miten vaikea tämä tilanne on hänelle. Puhu siinä nyt sitten¿



Olen aikalailla hukassa¿ Mitä voisin tehdä, että saisin elää jälleen mielekästä elämää? Tuntuu, että avioliitto on vain työsopimus. Olen työjuhta, emäntä - en vaimo, jollaiseksi kuvittelin itseni tähän taloon tullessani.