Lue keskustelun säännöt.
Asumuserosta takaisin yhteen mutta vain ystävinä?
Sfin
29.11.2018 |
Hei!
Olen vaikeassa valintatilanteessa eron suhteen. Kertokaa, miten te valitsisitte?
Minulla on kolme alle kouluikäistä lasta, ja olen alle kolmikymppinen nainen. Lasteni isän kanssa otimme puoli vuotta sitten toistaiseksi asumuseron ja lapset ovat olleet luonamme vuoroin. Tarkoitus on ollut, että harkitsemme, otammeko lopullisen eron vai emme. Olemme ajatelleet, että vuoden sisään pyrkisimme tekemään päätöksen, jotta voisimme jatkaa eteenpäin.
Tulemme molemmat todella vaikeista, traumatisoivista ja uskonnollisista perheolosuhteista. Ajauduimme yhteen kahtena nuorena, turvaa epätoivoisesti hakevana ihmisrauniona. Suhteemme alusta lähtien mies teki minulle jotain pahaa (ja minä annoin tehdä), mitä en avaa tässä. Se jatkui vuosikausien ajan, ennen kuin hakeuduimme molemmat terapioihin, joissa yhä käymme. Tuona aikana, uskonnon painostamina, menimme naimisiin ja saimme kolme lasta.
Mies kuitenkin oireili oman järkyttävän vaikean lapsuutensa haavoja. Minä taas oman lapsuuteni särkemänä en osannut lainkaan puolustautua.
Olemme siis tahoillamme käyneet terapioita ja molemmat eheytyneet paljon ja saavuttaneet suhteellisen tasapainon ja kypsyyden. Menneisyyden asiat on sovittu. Olemme nyt todella erilaisia ihmisiä kuin mennessämme yhteen. Uskonnosta olemme molemmat päässeet irti.
Nyt siis harkitsemme, palatako yhteen vai ei. Olemme erittäin hyvissä, ystävällisissä väleissä nyt. Tunnemme toisemme vuosien yhdessäolon vuoksi todella hyvin, ja ymmärrämme toistemme traumaattisia lapsuuden olosuhteita. Tuemme toisiamme kaikessa. Parisuhdetta välillemme ei kuitenkaan vain voi enää muodostua - tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka molemmin puolin voidaankin pyytää ja antaa anteeksi. Tietyt traumat pysyvät. Mutta pystyisimme elämään ystävinä saman katon alla, vanhemmuuden jakaen.
Yhteenpaluuta (yhteenmuuttamista) puoltaa se, että 1. Jotenkuten pystyisimme siihen 2. Se olisi taloudellisesti kannattavaa 3. Lapsilla olisi aina molemmat vanhemmat läsnä (enkä usko, että lapset voisivat meidän yhdessäolostamme haavoittua sen enempää kuin erosta, koska käyttäydymme toisiamme kohtaan fiksusti.) 4. Olisi helpompi suunnitella elämää, esim matkusteluja. Kumpikaan ei nimittäin halua olla erossa lapsista. 5. Lasten parasta ajatellen: vanhemmuus vain on yhdessä helpompaa. Esim yksin ollessa on hankalia tilanteita jos vaikka palaa pinna lasten kiukutteluun. Jos paikalla on kaksi vanhempaa niin toinen usein on sitten rauhallisempi ja voi ottaa sellaisessa tilanteessa ohjat käsiin. 6. Meillä aikuisilla olisi toisistamme seuraa ja ystävinä viihdymmekin yhdessä.
Yhteenpaluun ainoa, mutta todella iso, huono puoli on se, että molemmat joutuisimme luopumaan jo näin nuorena unelmasta saada olla oikeassa, toimivassa, intiimissä parisuhteessa, jossa on läheisyyttä ym.
Luovia ratkaisuja yhdessäasumisesta mutta muista parisuhteista voisi tietysti harkita, mutta en oikein usko, että monikaan sellaiseen lopulta lähtisi.
Epäilyttää myös, että jos päättäisimme erota, löytyisikö uutta kumppania edes enää. Kun on lapsiakin, enkä ainakaan minä ole innokas tekemään enempää. (Ei näin pahasti traumatisoituneen olisi koskaan pitänyt tehdä yhtäkään...)
"Kämppissuhde"kin tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta kuin täysin yksin jääminen...
Mutta miten te valitsisitte?
Kommentit (6)
Älkää muuttako yhteen, siinä ei ole mitään järkeä. Itse ehdottaisin paritalo asumista, samaan rivitaloon/kerrostaloon muuttamista. Lasten siirtyminen toiselle vanhemmalle olisi helppoa ja samalla joustavaa. Lapset voisivat mennä kahden kodin väliä miten haluavat. Voisitte kuitenkin halutessanne koko perheen voimin tehdä yhteisiä juttuja ja reissuja. Paras kuitenkin olisi että vanhemmilla omat kodit ja omat elämät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta millainen sekään loppuelämä on, jos elän köyhänä yh:na (yksinasuminen vain on järkyttävän kallista, vaikka ihan ok tulot onkin).? :(
En usko, että olisi realistista ajatella, että löytäisin tilanteeseeni uuden kumppanin.
Ajatus ystävyyskumppanuudesta on hieno ja yleväkin, mutta teillä on kaikenlaista traumaa ja kaltoinkohtelua toisianne kohtaan taustalla. Sen vuoksi en usko, että yhteiselo oikeasti voisi sujua saman katon alla. Tuskin kumpikaan teistä haluaa olla sinkku siihen saakka, kunnes lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja voitte vihdoin erota oikeasti? Vähintään toinen tulee ihastumaan johonkin toiseen ihmiseen jossain vaiheessa, ja jos olette kämppiksiä, niin miten se uusi seurustelukumppani mahtuu teidän kotiinne ilman, että se toinen alkaisi kokea mustasukkaisuutta tai pelkoa siitä, että nyt tämä asuinjärjestely kosahtaa ja joutuu tyhjän päälle. Tuo voisi toimia, jos välillänne olisi ehdoton luottamus (turvallisuudentunne, johon voi luottaa kävi mitä vaan) mutta ei teillä ole sitä, koska ainakin toinen on jo satuttanut toista. Vaikka pääosin nuo menneet ikävyydet voisikin hävittää muistista ja elää nätisti sovussa, niin sitten kun sitä perusturvallisuutta horjutettaisiin uuden aikuisen astuessa kuvioihinne, seuraukset voisivat olla ikäviä. Paljon ikävämpiä, kuin nyt jatkaa tuolla tiellä, jolle olette jo lähteneet (ja selvinneet).
Sfin kirjoitti:
Mutta millainen sekään loppuelämä on, jos elän köyhänä yh:na (yksinasuminen vain on järkyttävän kallista, vaikka ihan ok tulot onkin).? :(
En usko, että olisi realistista ajatella, että löytäisin tilanteeseeni uuden kumppanin.
Se on varmasti hyvä elämää, parempaa kun jo eletty.
4: Niin, on se kyllä pidemmän päälle huono ratkaisu... Niin kuin on toinenkin. Ei oikein ole hyvää ratkaisua... Kiitos kommentista!
En muuttais takasin. Älä pilaa loppu elämääsi.