Itsekunnioitus hukassa. Hävettää, mutta toivon yhä.

Tavattiin, rakastuttiin. Niin luulin.
Mies ei tiedä, haluaako olla kanssani. Olisi ehkä pitänyt laittaa siinä kohtaa poikki, mutten halua, en pysty.
Minä odotan. Pyysin laittamaan viestiä jos ja kun haluaa treffeille kanssani.
Päätin, etten ota yhteyttä, mutta lähettelen sähköposteja. Jopa kyselen treffejä.
Miehen vastaukset lyhyitä, neutraaleita. "Työreissulla" tms.
On selvää, että kiinnostusta ei ole. Ei enää. Mahtoiko olla edes rakastunut minuun. Kuvioissa oli koko ajan eksäkin, jota kohtaan hänellä on koko ajan ollut voimakkaita tunteita.
Mahtavatko olla yhdessä nytkin? Miksei mies sano minulle, että se on loppu?
Mietin, mihin olen valmis. Olemaan pelkkä pano kun häntä huvittaa? Ehkä. Olemaan toinen nainen? Ei, ei, en pysty olemaan hänen kanssaan, jos tunnen huoneessa toisen naisen hajuveden tuoksun.
Sanonko, että pelkkä seksisuhdekin kelpaa, jos ei muuta ole tarjolla?
Kysynkö suoraan, oliko tämä tässä? ... mutta sitten vastaus voi olla "Oli", enkä halua kuulla sitä.
Siispä roikun. Yritän olla mailaamatta. Sorrun välillä laittamaan sähköpostia.
Toivon, että hän huomaa, että haluaakin olla minun kanssani.
En tiedä miten hirveältä sitten tuntuu, jos ja kun hän laittaa kokonaan poikki.
Jos joku muu kertoisi minulle tällaisen tarinan, puhisisin ja sanoisin, että sano nyt jo hyvästit. Ei tuosta mitään tule. Miten niin ei tiedä, haluaako nähdä sinua, puhumattakaan seurustella sinun kanssasi? Onko hänellä muita koko ajan, jos ette kerran seurustele? Vähän itsekunnioitusta nyt, nainen!
Haluan nähdä häntä. Haluan olla hänen kanssaan. Haluan, että hänkin haluaa minut.
Miksi elämä on niin pehvasta?
Miksi hän houkutteli minut rakastumaan, puhui kauniita, kertoi rakastavansa?
Oliko mitään todellista koskaan, vai leikkikö hän tunteillani?
En enää koskaan anna itseni rakastua.
Luin tekstini kuulostan teiniltä. En ole. Olen yli 30-vuotias nainen. Muilla elämän alueilla normaali ja pärjäävä. Tämä mies on sekoittanut pääni.