Voiko rakkaus kadota suhteesta lapsen saannin jälkeen täysin mutta palata myöhemmin?

vauvan saannin jälkeen, mies ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa minua kohtaan. ei mitään. lastaan hän palvoi.



meillä myös vauva puolivuotias ja muutettiin kuukausi sitten erilleen, en kestänyt sitä.



ilmeisesti toisilla ihmisillä ei rakkaus riitä kuin yhdelle kohteelle kerrallaan. .

Ei kannata tehdä mitään hätäisiä liikkuja nyt, päivä kerrallaan. En itsekään jaksa tuosta ukostani enää niin kiihkoissani olla mutta onhan se mukavaa kun se on tuossa ja ihana isä lapsille. Kyllä se rakkaus jatkuu mutta eri muotoisena. Mitään tunteiden paloa ei kyllä ainakaan meillä ole, mut ei kaikkea voi kai saada.

Toisilla imetyksen lopettaminen muuttaa tilanteen täysin. Itselläni kuopuksemme syntymä napsautti tasapainon takaisin. Esikoisen kanssa todella voimakas äiti/lapsisuhde ei antanut tilaa miehelle. Lisäksi esikoisen huono nukkuminen vei kaiken energian muulta.

Sitä ennen vedin zombiena ympäri kämppää ja mietin vain, miksi toi mies on muuttunut tollaseksi, ei rakasta mua enää yhtään ja kaipa mä sit oon niin ällöksi muuttunut... Tästä en kuitenkaan miehelle puhunut (tyypillistä naisen ajattelua, mies kun vain ajatteli, että vauvanhoidon lomassa ei muut asiat jaksa niin kiinnostaa ja antoi mulle tilaa)



Kun imetys loppui, sain " itseni" takaisin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja tavallaan rakastuin mieheeni uudelleen ja entistä vahvemmin. Eli kyllä hormonit ainakin mulla vaikutti asiaan.

hyvä aihe! Meillä näin: erosin lapsen ollessa reilun vuoden ikäinen. Ei ollut väkivaltaa eikä muutakaan perinteistä syytä, mutta en " vaan" tuntenut miestä kohtaan sellaisia tunteita, joita parisuhteessa mun mielestä vaaditaan. Tunteet ei aikaisemmasta olleet lapsen myötä juurikaan muuttuneet, en muista lyhyen seurustelumme aikanakaan rakastaneeni miestä. Ulkopuolisten syyllistämistä olen kohdannut tosi paljon: kommentit on olleet välillä asiattomia, usein kuitenkin niitä, että sitä ne äidin hormonit teettää ja ei saisi erota kun on niin pieni lapsi jne.



Olemme lapsen isän kanssa paljon tekemisissä ja kysyn edelleen itseltäni, olisiko rakkaus voinut jostain kuitenkin tulla. Ei siltä tunnu, erosta on nyt pari vuotta aikaa ja olen enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuuni. Ei ole uutta suhdetta ja lapsen kanssa sujuu hienosti. Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisten ihmisten kokemuksia, joille rakkaus on jostain ihmeestä ilmestynyt pitkänkin turhautumisen ajan kuluttua. Onko sellainen mahdollista? Itse veikkaan, että se vaatii syvän rakkauden siellä pohjalla eli että suhde alunperin on vakaalla pohjalla. Ja vielä; saatan olla naivin romanttinen, mutta mun mielestä lapsen syntymän perheeseen kuuluisi olla sellainen parisuhteen täyttymys ja tekijä, joka lisää yhteenkuuluvuutta kaikesta arkisesta hankaluudestaan huolimatta.

ei ole mikään vakio. On viileämpiä kausia ja sitten taas voimistuu.

Oli sitten lapsia tai ei ja aina joka suhteessa tulee näin käymään eli " pako" ei kannata. Ei yhteiselo ole koskaan ainaista, tasaisesti jatkuvaa auvoa. Onnea on se kun selvitään yhdessä vaikeista ajoista ja rakastutaan puolisoon aina uudelleen.

En ymmärrä, miten jotkut tekevät lapsia " pelastaakseen" parisuhteensa, ts. lapsi on se viimeinen oljenkorsi.

Ja perseestähän se arki välillä on, mutta ei mikään voita sitä tunnetta, kun yhdessä ennen nukkumaanmenoa ihastellaan nukkuvaa lasta, kyllä siinä päivän harnit unohtuu ja on kiva käpertyä toisen kainaloon.. :)

Vierailija:

Itse veikkaan, että se vaatii syvän rakkauden siellä pohjalla eli että suhde alunperin on vakaalla pohjalla. Ja vielä; saatan olla naivin romanttinen, mutta mun mielestä lapsen syntymän perheeseen kuuluisi olla sellainen parisuhteen täyttymys ja tekijä, joka lisää yhteenkuuluvuutta kaikesta arkisesta hankaluudestaan huolimatta.

Ja oli kiihkeitä aikoja ja oli laimeita kausia.



Ihminen reagoi muutoksiin ja stressiin monella tavalla. Tunteet kyllä voivat palautua, jos niille antaa mahdollisuuden ja aikaa.



Kyllä se kolme vuotta nuorimmaisen syntymästä kannattaa vielä katsoa. Jos ei sen jälkeen lempi leimahda, niin sitten ehkä ei.

EI ole mitään järkevää syytä miksen muka haluaisi olla mieheni kanssa, mutta tuntuu silti vaan niin tunteettomalta.



Minua ei kiinnosta viettää hänen kanssaan mitään " laatuaikaa" tai helliä hetkiä. En ikävöi häntä kun hän on poissa muuta kuin lasta hoitamaan :)



En kuitenkaan aio erota, koska parempaa isää/miestä saa hakea. AInoastaan ne rakkauden ja intohimon tunteet puuttuvat kokonaan.

Tottakai se vaikuttaa nytkin yhteiselämään, mutta odottelen parannusta.



Olen tästä aiheesta valitellutkin paljon palstalla. Terapiaa. :)

Totta kai synnytyksen jälkeen voi kiinnostus mieheen laimeta, se on ihan luonnollista.



Halut palautuvat vuodessa parissa.



Eikä kyse ole rakkauden puutteesta, vaan aivokemiasta.

Ei ensimmäisen haalean tunteen mukaan kannata antautua vietäväksi. Jos niin tekee, saa vaihtaa miestä joka vuosi.



TAHDOTKO rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä? Rakkaus on myös tahtomista, ei pelkkää tunnetta. Kyllä se ajan kanssa muuttuu. Ja jos tunnet samoin vielä 2-3 vuoden kuluttua, sitten tee asialle jotakin. Anna ajan kulua.

Vierailija:

Totta kai synnytyksen jälkeen voi kiinnostus mieheen laimeta, se on ihan luonnollista.

Halut palautuvat vuodessa parissa.

Eikä kyse ole rakkauden puutteesta, vaan aivokemiasta.

Tai en oikeastaan... se, että en ole samalla tavoin ihastunutrakastunut mieheeni (jos ollenkaan) kuin ennen lasta ei minua huoleta, TIEDÄN sen johtuvan tästä tilanteesta. Olen ihan zombie ja huolissaan vauvasta ja rakastunut vauvaan ja symbioosissa. Olen puhunut tästä mieheni kanssa, koska tiedän tämän myös menevän ohitse. Joskus kun ollaan pikkasen enemmän ihan kaksistaan ja einiinväsyneitä, tulee meille takaisin samanlainen pussailu ja helliminen kuin ennenkin. Tämän vuoksi uskon, että asiat muuttuvat vielä -kunhan tuo vaavi nukkuisi edes yhden viiden tunnin pätkän :)



Itse en usko mihinkään se oikea -löpinöihin. Rakkaus, jos sitä on joskus ollut, vaatii vaalimista pysyäkseen. Teidän täytyy tehdä töitä sen eteen. Otatte aikaa kaksistaan, sitten kun ehditte. Ja miksi sitä toista pitäisi rakastaa sillä tavoin teinisti. Se, mitä kannattaa kuitenkin pohtia on, että miksi et koe rakastavasi enää miestäsi. Ehkä se on kuitenkin joku asia teidän kahden välisessä suhteessanne, joka ei toimi, eikä vain ' en enää rakasta' - en usko, että sellaista on. Rakkaus kuolee, jos on jatkuvia riitoja tms.



Taistele vielä :)

Rakkaus on oikeasti aivojen kemiaa ja jos se loppuu miestäsi kohtaan, niin asian voi todennäköisesti korjata ja kemiat saada taas kohdaleen!

valtavan nopeasti, kun emme ymmärtäneet ottaa rauhallisesti. Alkuhurman jälkeen käytiin läpi tosi paljon ongelmia. Miehellä oli paljon huolia lapseen liittyen, ei tuntenut häntä kohtaan rakkautta, oli huolissaan miten lapseni kävisi, jos saisimme yhteisiä lapsia ja minun lapsi jäisi täysin kakkoseksi, ei jaksanut lapsiperheen arkea, meteliä, uhmaa, rajoittunutta vapautta mennä ja tulla jne.



Me erottiin kahden vuoden aikana varmaan melkein 7 kertaa, mutta ei sitten kuitenkaan osattu olla erossa. Joka kerta ero oli suurempi kolaus, kun taas oli antanut itsensä ajautua samaan tilanteeseen.



Viime kesänä - oltuamme muutaman kuukauden totaalierossa, ei minkäänlaista kontaktia - aloimme jälleen pikku hiljaa tapailla. Tehtiin kaikki niin rauhallisesti kuin vaan osattiin ja yritettiin tosissamme olla toistamatta vanhoja virheitä. Nyt ollaan oltu melkein vuosi yhdessä ja

todella kiitollisia siitä, että vastoin mitään järjellistä ajatusta kuitenkin uskalsimme vielä kerran yrittää. Kyllä musta vieläkin välillä tuntuu, että mies on ihan dorka, mutta yleensä siitä voi alkaa laskea, että parin päivän kuluttua alkaa kuukautiset. Me puhutaan nykyään aika suoraan nämä ärsyttämiset ja ahdistumiset saman tien - ei sen kummemmin porauduta niitä analysoimaan, mutta todetaan, että vituttaa ja sitten toinen yrittää skarpata ja leikkiä lapsen kanssa ja sitten yleensä toisenkin vitutus laimenee, kun toinen on kuitenkin niin mukava. Tai sitten ollaan molemmat raivona ja riidellään - mies on opettanut mutkin sopimaan ja pyytämään anteeksi.