Mulla äidin kanssa sukset pahasti ristissä. Äitienpäivä tulee, menkö käymään vai en?

Jos haluat sovinnon vielä tehdä.

minä vien haudalle kukkasen, ensimmäinen äitienpäiväni ilman äitiä:´(

Harmittaa mutta samalla en haluais olla se joka TAAS menee sovittelemaan. Itse on se joka sanoo mitä haluaa kenestä haluaa. Ja odottaa et hän saa aina kaikki omalle puolelleen vaikka olisi kuinka ilkeä.

Olisko kellään siihen äitienpäivään mitään ideaa et mitä uskaltasin antaa?

en menisi käymään nyt äitienpäivänä. Ehkä hän sitten ymmärtäisi ettei voi kohdella teitä miten vain ja aina annatte anteeksi. Ei oma äiti käyttäydy noin. Kuulostaa jonkinasteiselta persoonallisuushäiriöltä.

Laittaisin kortin, jossa äitienpäivätoivotusten lisäksi kauniisti pyytäisin kylään (oisko jollain kielellisesti lahjakkaammalla jotain värssyntynkää?) Ja jos ei tuu, niin no can do. Ei sun tarvi aina sen luokse mennä jos se kerran hänelle itselleen on niin vaivalloista.

Minustakin tuntuu että aikaa menee hukkaan tälleen vihoittelemalla. Ja pelottaa että mitä jos jotain sattuisi juuri nyt eikä saatais ikinä sovittua!



Mutta mitä tehdä kun toinen ei halua myöntää tehneensä väärin ja odottaa vain että kyllä mä taas alistun ja sanon et unohetaan?

jos olisi pelkästään minua loukannut, niin so what mutta jos olisi samaan lokaan perheeni (lapsenlapsensa myös!) pistänyt, en varmasti menisi. Olen kait aikamoinen leijonaemo :)

Olethan jo pyytänyt synttäreillekin. Nauti vaan omasta äitienpäivästäsi rauhassa.

Mä oon itse tosi tunteellinen ihminen.

Rakastan lapsiani yli kaiken. Enkä varmaan ikinä vois itse käyttäytyy niinkuin minun äiti.



Tuntuu vaan niin pahalta! Onhan se kuitenkin mun äiti! Mutta toisaalta, luulisi hänenkin ajattelevan että oonhan mä kuitenkin hänen tytär..!

sivuilla ja luin samantapaisia tarinoita keskustelupalstalta. olisiko sinunkin äidilläsi jotain tällaista? kuulostaa kyllä kaikin puolin tutulta.

minäkin olen aina ollut se joka pyytää anteeksi, vaikken ole ollut syyllinenkään. isäni ei ole koskaan anteeksipyydellyt tai edes tehnyt mitään väärää. häntä loukataan, haukutaan, häiritään jne... lapseni hermostuttavat jos eivät käyttäydy juuri niin kuin hän haluaisi. samoin muut ihmiset.

joskus jopa ajattelin, että olisi parempi jos hän muuttaisi mahdollisimman kauas tai jopa kuolisi (hirveä ajatus) näin ainakin säästyisin monelta mielipahalta. nuorempana taas mietin itsemurhaa, ajatellen, että ehkä isä sitten ajattelisi minuakin ja rakastaisi.

Nyt kun olen vanhempi ja viisaampi ja todennut tämän isäni " sairauden" , niin otan hänen oikkunsa rennosti. en pyytele anteeksi, enkä pyytele kylään. en myöskään käy häntä tapaamassa, äitiäni vain. Joskus hänen hyvän ja oman herkän hetken aikana olen ostanut isäinpäivälahjan jne. mutta kaduttaa sitten jälkikäteen, kun en voi hänen kunnioitustaan tai rakkauttaan ostaa. hetken hän on iloinen, mutta taas kohta samanlainen kuin ennekin, itsekäs paska.