Lue keskustelun säännöt.
Näin lapsettomana vaikuttaa siltä, että vanhemmat eivät oikein pidä yhtä? Onko tämä yleistä?
26.10.2018 |
Mietin tuota lapsettomuus/syntyvyyskeskustelua...
Olen itse lapseton, mutta lähipiirissä on paljon vanhempia. En oikeastaan näe tai kuule muuta kuin kilpailua, moitteita ja avointa kateutta näiltä vanhemmilta muista lapsista ja vanhemmista. Yleensä itse tiedetään parhaiten, miten muidenkin lapset nukkuisi tai miten niitä pitäisi hoitaa. Toisten perheiden liiat menot on itsekkyyttä tai kotona viihtyminen normaalielämästä vieraantumista. Parisuhteet on epäilyttävän hyviä tai epäilyttävän huonoja.
En tiedä, olenko lapsettomana ikään kuin turvallinen väylä purkaa paineita muiden ihmisten lapsista ja vanhemmuudesta? Olisi kiva kuulla myös, että onpa kiva kun lapset on kavereita, saa seuraa muista samassa elämänvaiheessa elävältä ja ihanaa yhdessäoloa jne.
Muodostaako perheet enää yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä?
Kommentit (30)
Ja olin siis pitkään lapseton eli en ole lapsettomanakaan kuullut tollaisa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä muille perheille ja vanhemmille voisi jopa antaa kehuja, ilman että se olisi pois itseltä? Uskaltaa pyytää vähän sotkuisempaankin kotiin, rentoutua muiden kasvatusvaihtoehtojen äärellä ajattelemaan, että meillä on meidän tavat muilla muiden? Neuvomisen sijaan tarjota vain kuuntelevaa korvaa?
Huomata että ne onnelliseltakin näyttävät eroaa, ja niiden parisuhde joka vaikuttaa ihmeellisemmältä ikinä pysyy yhdessä kuin liima - että oikeastaan tietää voi vain omastaan.
Tuttava antoi minulle vinkkejä siitä, että minunkin kannattaisi alkaa käyttää lapseeni kuritusväkivaltaa kuten hän tekee lastensa suhteen. Siinä vaiheessa oma solidaarisuuteni häntä kohtaan vanhempana loppui.
Vierailija kirjoitti:
Nöin yhden pienen lapsen vanhempana olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin vanhemmat pitävät yhtä. Tämä oman tuttavapiirin kesken (toi puheentapa, minkä esittelet, on mulle aivan absoluuttisen vieras) ja vieraiden ihmisten kanssa esim päiväkotiin tai lastentapahtumiin tai vaikka ratikkamatkoihin liittyen.
Yhtä köyttä vedetään.
Kiva kuulla! En oikein tiedä onko itselläni jotenkin harvinaisen stressaantuneita vanhempia ystävänä vai missä lie vika? Eivät ole keskenään siis kaikki tuttavia ja ihan erilaisia ihmisiä, mutta tämä tuntuu olevan yhteinen nimittäjä.
Tää voi olla myös esim ikäluokkakysymus. Oon nelikymppinen, akateemisesti koulutettu äiti. Ystäväpiirini plus miinus kymmenen vuotta omasta iästä. Mä siis toi, joka en tunnista sun kirjoittamaa ilmiötä.
Mut kun mietin, niin kaupungilla näkee kyllä todella kireitä pienten lasten/vauvojen äitejä. Kaikilla kalliit kledjut ja vaunut, uniformumaisesti samat (bugaboot, vimmat, gugguut, minirodinit, äideillä perushipstertyyli, väriskaala mustaharmaavalkoinen) ja heidän meno vaikuttaa superstressatulta, kun me vähän vanhemmat puhjetaan jutteleen tuntemattomille ja autetaan toinen toisiamme perheinä tuttuken ja välillä vieraidenkin kesken. Oon nauttinut just siitä, kuinka paljon uusia löheisiäkin tuttuja on tullut elämään esim päiväkodin ryhmästä. Hiekkalaatikoilla jutellaan matalalla kynnyksellä, mutta ei noi nuoremmat äidit, vaikka sanoo jotain ystävälliatä mukaan leikkimään tulemaan heidän lapselle, äiti siinä vieressä pysyy tylysti vaiti. Osa on tällaisia, oon ajatellut, että kova univelka tms. Tosin sitä on itselläkin ja mulla se vapauttaa just jännittämisestä olemaan avoin, kun en jaksa pitää mitä.n fasadia.
Että en tiedä, varmaan tuollaisiakin tuttavapiirejä on, kun kerrot. Ehkä nelikymppisenä on nähnyt sen, että täydellisyydentavoittelu on lapsellinen, kuolleena syntynyt projekti ja jotnenin tulee itsensä kanssa paremmin toimeen.
Mutta toi tuttujen perheiden parisuhteiden tai rahankäytön haukkuminen selän takana kuulostaa ihan kamalalta, en jaksaisi tuhlata elämääni tollaiseen. Meillä pohditaan, miten kukin jaksaa ja mentäiskö auttaan sitä, jonka mies on sairaalassa, joo mennään vaan. Tai jutellaan, kuinka kivasyi se ja se selviää pienen uhmaiän kanssa ja jaetaan kokemuksia kuinka onnistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ehkä liiku sellaisissa piireissä, joissa puhuttaisiin kauheasti toisten vanhemmuudesta. Mun ns. hyvät ystävät asuvat kauempana, joten en kauheasti pääse näkemään heidän vanhemmuuttaan. Ne ystäväni joilla on pieniä lapsia, eivät puhu mulle toisten vanhemmuudesta. Mä en arvostele ystävieni vanhemmuutta, kun tiedän, että kaikki mokaa jollain tavalla. Eikä mulla ole sellaisia läheisiä ystäviä, jotka olisivat jotenkin huonoja vanhempia (esim. laiminlöisivät lapsiaan tai pahoinpitelisivät). Yhden ystävän kanssa olemme puhuneet muistaakseni yhden yhteisen tuttavaperheemme asioista, koska he ovat hirveän stressaantuneita, mutta ei se ole ihme heidän elämäntilanteensta huomioon ottaen.
Täällä asuinpaikkakunnallani taas läheisemmät ihmiseni ovat huomattavasti mua vanhempia, heidän lapsensa ovat joko aikuisia tai teini-iässä, ja loput ovat sitten hevosharrastuksen kautta, enkä tiedä monenkaan perheestä mitään. Harrastuskavereistani monet ovat vielä teini-iässä.
En ylipäätään harrasta toisten asioiden puimista selän takana negatiiviseen sävyyn, joten voi olla, että toiset eivät siitäkään syystä tule mulle läyhäämään muiden asioista. Toisaalta myös koen, että tuntemani lapsiperheelliset ovat aika solidaarisia, kaikki tietävät, että lasten kanssa ei ole helppoa. Jos toisista puhutaan, puhutaan kyllä vähän suuremmista linjoista kuin aloittajan mainitsemista ja yleensä empaattiseen sävyyn. Ehkä tuttavapiirissäni on aika järkevää porukkaa.
Vierailija kirjoitti:
Tää voi olla myös esim ikäluokkakysymus. Oon nelikymppinen, akateemisesti koulutettu äiti. Ystäväpiirini plus miinus kymmenen vuotta omasta iästä. Mä siis toi, joka en tunnista sun kirjoittamaa ilmiötä.
Mut kun mietin, niin kaupungilla näkee kyllä todella kireitä pienten lasten/vauvojen äitejä. Kaikilla kalliit kledjut ja vaunut, uniformumaisesti samat (bugaboot, vimmat, gugguut, minirodinit, äideillä perushipstertyyli, väriskaala mustaharmaavalkoinen) ja heidän meno vaikuttaa superstressatulta, kun me vähän vanhemmat puhjetaan jutteleen tuntemattomille ja autetaan toinen toisiamme perheinä tuttuken ja välillä vieraidenkin kesken. Oon nauttinut just siitä, kuinka paljon uusia löheisiäkin tuttuja on tullut elämään esim päiväkodin ryhmästä. Hiekkalaatikoilla jutellaan matalalla kynnyksellä, mutta ei noi nuoremmat äidit, vaikka sanoo jotain ystävälliatä mukaan leikkimään tulemaan heidän lapselle, äiti siinä vieressä pysyy tylysti vaiti. Osa on tällaisia, oon ajatellut, että kova univelka tms. Tosin sitä on itselläkin ja mulla se vapauttaa just jännittämisestä olemaan avoin, kun en jaksa pitää mitä.n fasadia.
Että en tiedä, varmaan tuollaisiakin tuttavapiirejä on, kun kerrot. Ehkä nelikymppisenä on nähnyt sen, että täydellisyydentavoittelu on lapsellinen, kuolleena syntynyt projekti ja jotnenin tulee itsensä kanssa paremmin toimeen.
Mutta toi tuttujen perheiden parisuhteiden tai rahankäytön haukkuminen selän takana kuulostaa ihan kamalalta, en jaksaisi tuhlata elämääni tollaiseen. Meillä pohditaan, miten kukin jaksaa ja mentäiskö auttaan sitä, jonka mies on sairaalassa, joo mennään vaan. Tai jutellaan, kuinka kivasyi se ja se selviää pienen uhmaiän kanssa ja jaetaan kokemuksia kuinka onnistua.
Tuli sitä arvostelua nyt sinultakin.
Eikä kaikki halua jutella vieraiden kanssa.
Oletko ajatellut että se hiljaa oleva voi olla ujo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen myös nelikymppinen, kohta täysi-ikäisen äiti. Ilmiö on vieras, mutta voisin kuvitella elämäntilanteen yhdistävän niitä, joita kiinnostaa toisten vanhemmuus. Veikkaan, että kyseessä on pienten lasten vanhemmat; teinienkään kanssa ei yhtään kiinnosta, kuinka joku toinen on lapsensa kasvattanut, kunhan on.
Toinen nelikymppinen pienen leikki-ikäisen äiti allekirjoittaa täysin ikäsiskon kommentin :) Totta kai mm vauva-ajan järjettömän pitkä ja rankka valvominen oli kauheaa, uhmaikä ei ole mikään piknik jne, mutta kuitenkin päällimmäinen ja kaiken läpäisevä tunne on jatkuva ilo, kiitollisuus ja onni lapsesta <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Besserwissereitä löytyy sekä lapsellisista, että lapsettomista. Varsinkin kun lapset ovat pieniä, niin kaikkea kyllä voidaan arvostella ja oikeastaan mitään mitä teet ei ole oikein aina jonkun mielestä.
Puet lapsesi liian hienosti tai liian huonosti. Viet lapsiasi ulos liian vähän tai liian paljon. Matkustatte liikaa, liian vähän tai ainakin vääriin paikkoihin. Lapsesi saattaa viettää liikaa aikaa vain yhden ystävän kanssa tai sitten lapsellesi ei ole yhtä hyvää ystävää vaan yrittää muka kaveroida kaikkien kanssa. Yksinäisen lapsen kohdalla taas olet epäonnistunut kasvattamaan lapsestasi sosiaalisen.
Listaa voi jatkaa loputtomiin. Mitä enemmän tuttavia ja mitä enemmän itse kerrot sitä enemmän olet arvostelun kohteena.
Muiden parisuhteita ei niin kauheasti arvostella ainakaan ulkopuolisille, mutta oman puolison kanssa luulen, että suht paljon. Ympärillä kun alkaa pariskunnat eroamaan, niin jokainen tulee varmaan varovaiseksi itsensä suhteen, kun niitä yllätyseroja tulee. Parempi siis pitää suu supussa tai käy vielä itsellekin niin, että puoliso yllättää erolla.
Sellaisen ilmiön olen kyllä huomannut, että toiset eronneet ja jotkut sinkut melkeinkuin kannustaisivat naimisissa olevia eroamaan pienenkin vaikeuden kohdalla ja joskus jopa vaikkei olisi vaikeuksia.
Olen ulospäinsuuntautunut ja puhun siis todella useiden eri ihmisten kanssa. Vältän oikeastaan kertomasta itse mitään rehellisesti. Kaikki mitä sanon on kaunisteltuja totuuksia tai jätän kokonaan kertomatta. Jos muut puhuvat selkäni takana olen mielummin kateuden kun kauhistelun kohde. Rehellisesti puhun vain puolisolleni, perheelleni ja parhaalle ystävälleni.
Ehkä iäkkäämmät vanhemmat ottavat vanhemmuuden lungimmin? Omat ystäväni ovat kaikki 40+ ja kukaan ei tullut alle kolmekymppisenä äidiksi, kaikki ovat myös luoneet uraa. Sellainen suorittamismammailu on mennyt multa ihan ohi (olen siis itse lapseton) joten en ole omassa kaveripiirissäni tuollaista havainnut, luojan kiitos.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on nimenomaan nuorempien pyrkyriäitien tyyli, kilpaillaan, kisaillaan, pädetään, pyritään nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Nelikymppisten ei enää tarvi päteä, saavutuksia ja varallisuutta on omasta takaa.
Mulla on kokemusta sekä nuorena äidiksi että vanhana äidiksi tulemisesta. Juurikin nuorena sai sitä avointa kisaan haastamista, näkvintää ja vittuilua. Nyt kun olen yli 40v vauvan äiti niin kukaan ei enää tee samaa. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin että olen paikkakunnalla tunnettu son firman johtaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää voi olla myös esim ikäluokkakysymus. Oon nelikymppinen, akateemisesti koulutettu äiti. Ystäväpiirini plus miinus kymmenen vuotta omasta iästä. Mä siis toi, joka en tunnista sun kirjoittamaa ilmiötä.
Mut kun mietin, niin kaupungilla näkee kyllä todella kireitä pienten lasten/vauvojen äitejä. Kaikilla kalliit kledjut ja vaunut, uniformumaisesti samat (bugaboot, vimmat, gugguut, minirodinit, äideillä perushipstertyyli, väriskaala mustaharmaavalkoinen) ja heidän meno vaikuttaa superstressatulta, kun me vähän vanhemmat puhjetaan jutteleen tuntemattomille ja autetaan toinen toisiamme perheinä tuttuken ja välillä vieraidenkin kesken. Oon nauttinut just siitä, kuinka paljon uusia löheisiäkin tuttuja on tullut elämään esim päiväkodin ryhmästä. Hiekkalaatikoilla jutellaan matalalla kynnyksellä, mutta ei noi nuoremmat äidit, vaikka sanoo jotain ystävälliatä mukaan leikkimään tulemaan heidän lapselle, äiti siinä vieressä pysyy tylysti vaiti. Osa on tällaisia, oon ajatellut, että kova univelka tms. Tosin sitä on itselläkin ja mulla se vapauttaa just jännittämisestä olemaan avoin, kun en jaksa pitää mitä.n fasadia.
Että en tiedä, varmaan tuollaisiakin tuttavapiirejä on, kun kerrot. Ehkä nelikymppisenä on nähnyt sen, että täydellisyydentavoittelu on lapsellinen, kuolleena syntynyt projekti ja jotnenin tulee itsensä kanssa paremmin toimeen.
Mutta toi tuttujen perheiden parisuhteiden tai rahankäytön haukkuminen selän takana kuulostaa ihan kamalalta, en jaksaisi tuhlata elämääni tollaiseen. Meillä pohditaan, miten kukin jaksaa ja mentäiskö auttaan sitä, jonka mies on sairaalassa, joo mennään vaan. Tai jutellaan, kuinka kivasyi se ja se selviää pienen uhmaiän kanssa ja jaetaan kokemuksia kuinka onnistua.
Tuli sitä arvostelua nyt sinultakin.
Eikä kaikki halua jutella vieraiden kanssa.
Oletko ajatellut että se hiljaa oleva voi olla ujo?
Ulkopuolisen ja vielä vanhempana (50+), ehkä tuo on tosiaan ikäkausikysymys kuten nelikymppinen ehdottaa? Nuorena on epävarmempi itsestä, sitä toisinaan pänkitetään voimakkailla mielipiteillä. Hyvin nuorilla äideillä ehkä se päteminen äitiyden kautta voi olla tärkeämpää kuin mitä se oli itselle vanhempana uraäitinä, lapset tulivat jo muokkautuneeseen elämään lisäksi, elämää ei rakennettu lasten ympärille. On myös nähnyt maailmaa ja erilaisia tapoja olla perhe, ehkä se yksi ainoa totuus ei ole niin fiksattu vanhemman vanhemman mielessä :) Myös tämä instagram-aikakausi asettaa hurjia vaateita nuorille aikuisille: pitää näyttää tietyltä, käyttäytyä tietyllä lailla jne, ennen oman kodin ovet aukesivat helpommin niille tutuille, mutta enemmän mietittiin kodin tunnelmaa ja lasten naurua kuin sohvan väriä tai vauvan haalarin merkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ulospäinsuuntautunut ja puhun siis todella useiden eri ihmisten kanssa. Vältän oikeastaan kertomasta itse mitään rehellisesti. Kaikki mitä sanon on kaunisteltuja totuuksia tai jätän kokonaan kertomatta. Jos muut puhuvat selkäni takana olen mielummin kateuden kun kauhistelun kohde. Rehellisesti puhun vain puolisolleni, perheelleni ja parhaalle ystävälleni.
Mä voin sanoa, että mulle on ihan sama, mitä ihmiset puhuvat selkäni takana. Ei se tietenkään ajatuksena miellyttävä ole, että haukutaan, mutta jos joku puhuu, niin eihän se ole enää millään tavalla mun käsissä. Kateus ja kauhistelu ovat sävyltään aika samanlaista, lopuksi, jos pahaa halutaan puhua.
Näin lapsellisena vaikuttaa siltä, että lapsettomat eivät oikein pidä yhtä lapsellisten ystäviensä kanssa, vaan arvostelevat näitä milloin mistäkin? Onko tämä yleistä?
Heidän mielestään, kun ihminen lisääntyy, siitä tulee jotenkin sopuli ja käyttäytyy samalla lailla kuin kaikki muutkin lisääntyneet. Ja vain lapsettomat ajattelee omilla aivoillaan ja osaavat tehdä erilaisia päätöksiä yhteisön hyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Näin lapsellisena vaikuttaa siltä, että lapsettomat eivät oikein pidä yhtä lapsellisten ystäviensä kanssa, vaan arvostelevat näitä milloin mistäkin? Onko tämä yleistä?
Heidän mielestään, kun ihminen lisääntyy, siitä tulee jotenkin sopuli ja käyttäytyy samalla lailla kuin kaikki muutkin lisääntyneet. Ja vain lapsettomat ajattelee omilla aivoillaan ja osaavat tehdä erilaisia päätöksiä yhteisön hyväksi.
Sulla on varmaan jotenkin paha olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ulospäinsuuntautunut ja puhun siis todella useiden eri ihmisten kanssa. Vältän oikeastaan kertomasta itse mitään rehellisesti. Kaikki mitä sanon on kaunisteltuja totuuksia tai jätän kokonaan kertomatta. Jos muut puhuvat selkäni takana olen mielummin kateuden kun kauhistelun kohde. Rehellisesti puhun vain puolisolleni, perheelleni ja parhaalle ystävälleni.
Mä voin sanoa, että mulle on ihan sama, mitä ihmiset puhuvat selkäni takana. Ei se tietenkään ajatuksena miellyttävä ole, että haukutaan, mutta jos joku puhuu, niin eihän se ole enää millään tavalla mun käsissä. Kateus ja kauhistelu ovat sävyltään aika samanlaista, lopuksi, jos pahaa halutaan puhua.
Ei minua seläntakana puhuminen stressaa, mutta toisaalta ehkä kyse on juuri siitä, että kun en välitä, niin en niin myöskään välitä siitä onko se totta edes mitä he sitten selkäänsä takana analysoivat minusta.
Ja toisaalta ehkei heillä ole edes tarvetta puhua minusta, kun menen virallisesti aina sitä kultaista keskitietä. Mutta parempi kuitenkin kateuden puolella, koska kauhistelulla on aina vaarana joku lasuilmoitus, koska nykyisin toiset ovat niin käsittämättömän herkkiä ilmoittamaan vaikka mistä. Kuten olemme voineet huomata noiden turhien ilmoitusten määrästä.
Itse en usko, että kyseessä on ikä vaan luonne. Toiset vaan ovat niin varmoja miten asiat kuuluvat olla. Aika harvassa ne todella suvaitsevaiset ovat. Samantyyppiset ihmiset ovat yleensä ystäviä keskenään. He harrastavat ja syövät samantyyppisesti. Mutta vaikka olisit kuinka akateeminen ja nelikymppinen, niin kyllä monella nuo suvaitsevaisuuden rajat tulevat aina jossain kohtaan vastaan ja arvostelu alkaa. Mutta silloin vedotaan tutkimuksiin, suosituksiin ja muuhun, jolloin ne omat mielipiteet eivät ole vain omia, vaan ”virallisia” oikeita ratkaisuja, joita sitten hyvää hyvyyttään jaetaan ”kouluttamis” tarkoituksessa.
Kuten sanoin, paljon on tullut äitejä ja pariskuntia vastaan ja itse vaatetusalalla olevana aika harvassa ovat ne, joilla on kaikkea suvaitseva asenne vaatteiden kohdalla vaikka. Mutta laitappa vaikka lapsesi ilman pipoa tuonne rattaisiin kylmällä istumaan tai prinsessamekossa hiekkalaatikolle. Niin näet.
Puhumatta ruuasta. Mitä jos ensikerralla kaivaisitkin sen cokistölkin sille taaperolle puistossa välipalaksi? Tai kieltäisit synttärijuhlissa lastasi ottamasta sokeriherkkuja?
Kultaisella keskitiellä homma toimii, mutta jos nyt haluaisit karaista lastasi pakkasella tai uskot, että aivot tarvitsevat sokeria, niin se ei enää käy. Ei vaikka vastassaan olisi akateeminen nelikymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin lapsellisena vaikuttaa siltä, että lapsettomat eivät oikein pidä yhtä lapsellisten ystäviensä kanssa, vaan arvostelevat näitä milloin mistäkin? Onko tämä yleistä?
Heidän mielestään, kun ihminen lisääntyy, siitä tulee jotenkin sopuli ja käyttäytyy samalla lailla kuin kaikki muutkin lisääntyneet. Ja vain lapsettomat ajattelee omilla aivoillaan ja osaavat tehdä erilaisia päätöksiä yhteisön hyväksi.
Sulla on varmaan jotenkin paha olla.
Menikö herne nenukkiiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin lapsellisena vaikuttaa siltä, että lapsettomat eivät oikein pidä yhtä lapsellisten ystäviensä kanssa, vaan arvostelevat näitä milloin mistäkin? Onko tämä yleistä?
Heidän mielestään, kun ihminen lisääntyy, siitä tulee jotenkin sopuli ja käyttäytyy samalla lailla kuin kaikki muutkin lisääntyneet. Ja vain lapsettomat ajattelee omilla aivoillaan ja osaavat tehdä erilaisia päätöksiä yhteisön hyväksi.
Sulla on varmaan jotenkin paha olla.
Ai mulla on paha olla, kun ap haukkuu kaikki lapselliset ihmiset juoruajiksi ja riidanhaastajiksi vain lapsellisuutensa takia? Kukahan se tässä sitä riitaa oikeasti haastaa taas lapsettomien ja lapsellisten välille.
Nöin yhden pienen lapsen vanhempana olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin vanhemmat pitävät yhtä. Tämä oman tuttavapiirin kesken (toi puheentapa, minkä esittelet, on mulle aivan absoluuttisen vieras) ja vieraiden ihmisten kanssa esim päiväkotiin tai lastentapahtumiin tai vaikka ratikkamatkoihin liittyen.
Yhtä köyttä vedetään.