Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko itsesi ulkopuoliseksi?
Name
18.10.2018 |
Ulkopuolisuuden tunne on seurannut mua varmaan koko elämäni. Joskus se on ollut enemmän pinnalla, joskus taustalla, mut tietyllä tapaa aina läsnä. Kokemukset ovat vahvistaneet sitä ja osittainhan se myös johtuu niistä.
Kun huomaa jäävänsä kolmanneksi pyöräksi tai olevansa se, joka helposti ohitetaan ryhmiä muodostettaessa. Noissa tilanteissa sitä ei ole helppo niin vain nousta esiin, ja toisinaan aloitteellisuudesta on tullut takkiin.
Joskus musta tuntuu, että muhun suhtaudutaan jotenkin ennakkoluuloisesti ennen kuin tutustutaan kunnolla. En tietääkseni näytä ufolta ja yleensä olen ihan ystävällinen ja hyväluonteinen.
Ystäviä on ja sosiaalista elämää sen verran kuin elämäntilanne sallii.
Silti mietityttää nämä ulkopuolisuuden ja arvottomuuden kokemukset/tuntemukset/uskomukset. Tavallaan ymmärrän omasta taustasta käsin, mutta miksiköhän kierre tuntuu vain jatkuvan.
En kaipaa tähän nyt mitään naljailua. Onko teillä vastaavanlaista? T
Kommentit (16)
Tunnen olevani liian fiksu piireihin joissa liikun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat fiilikset kuin ap:llä ja numero kakkosella.
teille jotka olette liian fiksuja piireihinne niin olette juuri sopivassa porukassa.
Koska kukaan tavallista älykkäämpi ihminen ei ajattele noin. Siinä katsokaas on juuri se ero.
Mulla ollut aina sama.ja tulos näin iän karttuessa on se että olen erikoistunut aika lailla.omien lasten ja miehen kanssa olen mutta muut ystävä ja perhe suhteet ovat jääneet.
Kyllähän se välillä on niin. Välillä ihmettelen, miten muut suomalaiset ovat niin itsevarmoja, että eivät näytä tarvitsevan mitään rohkaisua, eivät näytä kaipaavan muilta ystävällisiä eleitä tai muuta sellaista. He mennä porskuttavat ihan oma-aloitteisesti, sujahtavat ryhmiin kuin kalat veteen ja löytävät ystäviä nopeasti - miten? Heillä on ikään kuin sisäinen moottori ja salattua tietoa. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ulkopuolisuuden tunne tuli elämään vasta aikuisällä, kun menin pieneen kylään töihin, enkä päässytkään työyhteisöön jostakin syystä mukaan. Tunne oli minulle outo ja kokemus uusi. Jäin ihan kertakaikkisesti niin, että kukaan ei halunnut jutella kanssani, paitsi yksi, joka sekin kyllä hyvin ikävään sävyyn. Seuraavassa koulussa ei tapahtunut vastaavaa, eikä seuraavassa, olen siis opettaja, mutta joutunut muuttamaan uralla etenemisen vuoksi useaan kertaan. Mutta nyt taas tunnen tätä nykyisessä työssäni. Se johtuu työyhteisöstä ja erityisesti pomosta, joka toimii niin, että huomaamattaan sulkee ihmisiä pois yhteisistä keskusteluista ja toiminnasta esim. koska hänellä on suosikkeja, joihin (ja tämä siis kasvatus- ja opetusalan asiantuntijaorgaanisaatiossa, kyllä) kohdistaa kaikki asiat. Lisäksi on ollut monia porukoita ja ystäväpiirejä aikaisemmin elämässä, joihin olisin toivonut pääseväni, mutta jäänyt ulkopuolelle. Koen tuon ulkopuolelle jäämisen hyvin voimakkaasti, se masentaa ja laskee motivaatiota ja tuntuu tosi kurjalta. Tämä johtuu osittain siitä, että olen kokenut samaa lapsuuden perheessäni, mutta on kuitenkin todellista. Pahinta noissa tilanteissa on, että niissä ei oikein voi mitään tehdä vaikuttamatta lapselliselta tai aggressiviselta. Täytyy vain kärvistellä siinä ikävässä tunteessa ja yrittää löytää työmotivaatio jostakin muusta. Olen miettinyt, että pitäisikö ottaa puheeksi joskus, mutta miten hoitaa se tyylikkäästi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa, on sitä kiva, että on siis osana esim. työyhteisöä, eikä yksinäisessä työssä. Mutta kyllä on hetkiä, että työkavereiden naamat kyllästyttää (ja ainaiset jutut lapsista jne. mitä mies ostaa jääkaappiin arkena). Evvk, olen itse työporukan nuorimmasta päästä. Lisäksi ei kiinnosta ryyppäys ja teinienkään jutut. Yhtään.
Mulla on sama. Joku tyyppi sanoi kerran yhdessä haastattelussa että hänellä on koko elämänsä ollut sellainen tunne, kuin neliskanttista palikkaa yritettäisiin survoa pyöreään reikään. Ajattelin, että juuri tuolta minustakin tuntuu.
Lasten myötä, ja varsinkin vauva- ja pikkulapsivaiheen jälkeen ulkopuolisuuden olo on hiukan hälvennyt. Ehkä nyt nelikymppisenä sen oman erilaisuutensa jotenkin hyväksyykin paremmin. Tai sitä ei koe enää ainoastaan taakkana. Se luo omat rajoitteensa ja saattaa välillä olla työlästä, mutta enimmäkseen olen oppinut nauttimaan siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkopuolisuuden tunne kaiketi edellyttäisi, että kokisi tarvetta kuulua johonkin ryhmään? Mulla ei ole koskaan ollut tällaista tarvetta. Ei edes lapsena. Olen aina viihtynyt paljon paremmin kahdestaan jonkun kanssa kuin isommassa ryhmässä. Työnikin on hyvin pitkälti yksin tekemistä, vaikka periaatteessa on tiimityötäkin. En ole itse valinnut tiimejä, joissa kulloinkin työskentelen, vaan valinnan on tehnyt työnantaja. Mulle on yhdentekevää, keitä tiimiin kuuluu ja keitä ei. Hoidetaan projekti loppuun ja sitten tulee uusi projekti ja mahdollisesti uusi tiimi. Jos jossain projektissa ei tarvita osaamistani, mua ei tietenkään edes laiteta koko tiimiin. Ja jos taas tarvitaan, olen tiimissä osaamiseni vuoksi enkä siksi, kuka tai millainen olen. Harvoin edes kerron itsestäni muille mitään muuta kuin vain sen, mikä liittyy juuri ko tiimissä olemisen syyhyn eli osaamisalueisiini.
En ole mitenkään erakko vaan mullakin on ystäviä ja sosiaalista elämää. En vaan koe tarvetta olla mukana porukoissa. Ystäväni eivät edes tunne toisiaan, joten mulla ei ole mitään ystäväporukkaa. Ei ole koskaan ollut eikä takuulla tule koskaan olemaankaan, koska mulla ei ole tarvetta sellaisille. Jos mulla olisi tarve kuulua porukoihin, todennäköisesti ainakin välillä kokisin ulkopuolisuuden tunnetta.
Minä koin itseni ulkopuoliseksi aina 42-ikävuoteen asti. Olin ihan seurallinen, mutta aina jäi fiilis, että muut pitävät toisista enemmän, tai ajattelen eri tavalla, tms.
Mitä tapahtui, kun olin 42 v? Mies vaihtoi minut lennosta toiseen pitkän avioliiton jälkeen. Kävin syvissä vesissä, kun etsin minuuttani, tarpeitani, tahtoani, tunteitani, ja ryvin eroprosessissa ja selvitin päätäni. Tuloksena minusta kuoriutui vahva ja itsensä tunteva ihminen. Enkä tunne enää ulkopuolisuutta.
Ajattelen siis, että jos ihminen tuntee itsensä ulkopuoliseksi, hän ei ihan tunne itseään, tai ei ole sinut omissa nahoissa. Koska ihminen on sitä outside, mitä se on inside. Se suhde, mikä sinulla on itsesi kanssa, heijastuu muihin ihmissuhteisiin.
Minä en nuorena siis oikein tuntenut itseäni. Olin ulkopuolinen jo itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ulkopuolisuuden tunne kaiketi edellyttäisi, että kokisi tarvetta kuulua johonkin ryhmään? Mulla ei ole koskaan ollut tällaista tarvetta. Ei edes lapsena. Olen aina viihtynyt paljon paremmin kahdestaan jonkun kanssa kuin isommassa ryhmässä. Työnikin on hyvin pitkälti yksin tekemistä, vaikka periaatteessa on tiimityötäkin. En ole itse valinnut tiimejä, joissa kulloinkin työskentelen, vaan valinnan on tehnyt työnantaja. Mulle on yhdentekevää, keitä tiimiin kuuluu ja keitä ei. Hoidetaan projekti loppuun ja sitten tulee uusi projekti ja mahdollisesti uusi tiimi. Jos jossain projektissa ei tarvita osaamistani, mua ei tietenkään edes laiteta koko tiimiin. Ja jos taas tarvitaan, olen tiimissä osaamiseni vuoksi enkä siksi, kuka tai millainen olen. Harvoin edes kerron itsestäni muille mitään muuta kuin vain sen, mikä liittyy juuri ko tiimissä olemisen syyhyn eli osaamisalueisiini.
En ole mitenkään erakko vaan mullakin on ystäviä ja sosiaalista elämää. En vaan koe tarvetta olla mukana porukoissa. Ystäväni eivät edes tunne toisiaan, joten mulla ei ole mitään ystäväporukkaa. Ei ole koskaan ollut eikä takuulla tule koskaan olemaankaan, koska mulla ei ole tarvetta sellaisille. Jos mulla olisi tarve kuulua porukoihin, todennäköisesti ainakin välillä kokisin ulkopuolisuuden tunnetta.
Introvertti?
Vierailija kirjoitti:
Tunnen olevani liian fiksu piireihin joissa liikun.
Itse en ole edes fiksu tai viisas. Silti tuntuu välissä, että osaan ajatella joissain asioita pidemmälle kuin monet muut, olen paljon avarakatseisempi ja anteeksi antavaisempi loppujenlopuksi kuin toiset sekä enemmän osaan ottaa muitakin huomioon. Tässä joutunut ihan oikeasti harjoittelemaan töykeää käytöstäkin vaikka silläkin on omat seurauksensa. Töykeiliät eivät siedä toisen töykeilyitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulkopuolisuuden tunne kaiketi edellyttäisi, että kokisi tarvetta kuulua johonkin ryhmään? Mulla ei ole koskaan ollut tällaista tarvetta. Ei edes lapsena. Olen aina viihtynyt paljon paremmin kahdestaan jonkun kanssa kuin isommassa ryhmässä. Työnikin on hyvin pitkälti yksin tekemistä, vaikka periaatteessa on tiimityötäkin. En ole itse valinnut tiimejä, joissa kulloinkin työskentelen, vaan valinnan on tehnyt työnantaja. Mulle on yhdentekevää, keitä tiimiin kuuluu ja keitä ei. Hoidetaan projekti loppuun ja sitten tulee uusi projekti ja mahdollisesti uusi tiimi. Jos jossain projektissa ei tarvita osaamistani, mua ei tietenkään edes laiteta koko tiimiin. Ja jos taas tarvitaan, olen tiimissä osaamiseni vuoksi enkä siksi, kuka tai millainen olen. Harvoin edes kerron itsestäni muille mitään muuta kuin vain sen, mikä liittyy juuri ko tiimissä olemisen syyhyn eli osaamisalueisiini.
En ole mitenkään erakko vaan mullakin on ystäviä ja sosiaalista elämää. En vaan koe tarvetta olla mukana porukoissa. Ystäväni eivät edes tunne toisiaan, joten mulla ei ole mitään ystäväporukkaa. Ei ole koskaan ollut eikä takuulla tule koskaan olemaankaan, koska mulla ei ole tarvetta sellaisille. Jos mulla olisi tarve kuulua porukoihin, todennäköisesti ainakin välillä kokisin ulkopuolisuuden tunnetta.
Introvertti?
En ole introvertti, en vaan koe mitään tarvetta olla porukoissa. Viihdyn oikein hyvin ystävieni ja muiden mulle tärkeiden ihmisten seurassa, mutta kaikki muut ihmiset ovat mulle ihmisinä melko yhdentekeviä. Jos ollaan töissä, opiskelemassa, harrastamassa tms paikassa, missä on jokin porukka, se porukkahan on olemassa työntekoa, opiskelua, harrastamista tms varten. Tehdään se, mikä pitää tehdä ja sen jälkeen lähdetään pois. Kunhan hommat hoituu, on merkityksetöntä, pitääkö joku minusta tai minä jostain toisesta tai tutustutaanko yleensäkään sen erityisemmin. Yleensä on hyvä tietää toisesta nimi, mutta muut asiat toisesta ovat aika merkityksettömiä työn, opiskelun tai harrastuksen kannalta.
Ihan just samaa mieltä. Lisäksi viihdyn aivan mainiosti yksinäni pitkiäkin aikoja. Jopa kaipaan ja tarvitsen näitä hetkiä itsekseni. Introvertti kuvaa minua oikein hyvin.
Nosto