Ajattelen, ettei vanhempieni olisi koskaan pitänyt lisääntyä!

Taustaa, isoäitini ja molemmat isoisäni ovat alkoholisteja. Samoin setäni ja isäni. Vain äitini ja hänen äitinsä ovat säästyneet tältä sairaudelta. Heistä molemmat ovat tosin läheisriippuvaisia eivätkä osaa päästää irti alkoholistipuolisoistaan. Äitini kaiken lisäksi hyysännyt isääni ja kontrolloinut elämäämme viimeistä yksityiskohtaa myöten. No, mihinkä tämä johtanut? Minusta tuli ahdistunut syömishäiriöinen ja pikkusiskoni eirittäin epävarma itsestään, ei osaa laittaa itselleen rajoja eikä uskalla muuttaa pois kotoa täysi-ikäisyydestä huolimatta. Kuten arvata saattaa, lähisukuni on kouluttamatonta (suurimmalla osalla amistausta, yhdelläkään ei yliopistokoulutusta) ja lisääntyneet nuorena. Elämä lapsuudenkodissa oli helvettiä ja ensimmäiset 3vuotta omillaan meni itselläni traumoista parantumiseen. Nyt, 22-vuotiaana olen jollakin tavalla saanut syömishäiriöni kuriin (tuskin tulen koskaan parantumaan. Sairastuin 9-vuotiaana joten ei ole muistikuvia normaaliudesta) ja pystyn ajattelemaan tulevaisuuden opintoja....muiden vääntäessä kandia... Tunnen oloni epäonnistuneeksi joka kerta, kun googlettelen erilaisia yliopistoaloja. Elämääni taaksepäin katsoessa tulee välillä tunne, että jos vain vanhempani olisivat tajunneet olla lisääntymättä. Jälkeenpäin olen saanut kuulla että olen lapsettomuushoitojen tuotos, ai kun kiva! Eikö niillä klinikoilla ole minkäänlaista seulaa?! Onko täällä muita, jotka kokevat näin? Eniten harmittaa se, etten pysty edes menemään kotiin jouluksi kaikkien ystävieni tehdessä niin. En yksinkertaisesti pysty menemään sinne. Tuntuu, että palaisin ajassa taaksepäin ja kaikki negatiiviset tunteet valtaavat minut kuten kävi viimekin jouluna siellä käydessä.