Yle: Adhd-oireiset voivat olla muita luovempia, tehokkaampia ja joustavampia

"Positiiviset piirteet usein unohdetaan, varsinkin nykypäivän koulumaailmassa"

Olen huomannut, että ideointi sopii ADHD:lle ja toteutuksen voi sitten hoitaa joku muu :p

Joo, voivat olla. Tehokkuus ja joustavuus eivät kyllä ole sanoja, jotka sopisivat kuvaamaan yhtäkään tuntemaani keskittymishäiriöistä.

Nuo lopussa olevat ohjeet pätevät myös ihan meille ”normaaleillekin” työssäkäyville. Kukapa ei haluaisi joustavuutta ja unelmaduunia? Eiköhän se motivoisi jokaista työssäkäyvää ihmistä..

Minusta on hienoa, että sairaudesta huolimatta kannustetaan löytämään omat vahvuudet työelämässä. Joidenkin kohdalla kumminkin piiloudutaan diagnoosin alle ja keksitään syitä miksi epämieluisiin asioihin ei kykene. Silloin vedetään esille oma sairaus ja rajoittuneisuus.

Adhd-työkaverin kanssa tuntuu, että sairaudella oikeutetaan kpäisyys ja toisten loukkaaminen nimenomaan vetoamalla impulsiivisuuteen. Myös vastuunpakoilu selittyy töissä keskittymishäiriöllä. Omaa diagnoosia pitää tuoda jatkuvasti esille töissä ja vapaa-ajalla kertomalla kuinka on adhd. Sairaudesta on tullut osa identiteettiä ja se pitkälti määritteleekin hänet ihmisenä (ainakin omasta näkökulmasta).

Mutta toisaalta, meitä on moneen junaan..

Vierailija kirjoitti:

Nuo lopussa olevat ohjeet pätevät myös ihan meille ”normaaleillekin” työssäkäyville. Kukapa ei haluaisi joustavuutta ja unelmaduunia? Eiköhän se motivoisi jokaista työssäkäyvää ihmistä..

Minusta on hienoa, että sairaudesta huolimatta kannustetaan löytämään omat vahvuudet työelämässä. Joidenkin kohdalla kumminkin piiloudutaan diagnoosin alle ja keksitään syitä miksi epämieluisiin asioihin ei kykene. Silloin vedetään esille oma sairaus ja rajoittuneisuus.

Adhd-työkaverin kanssa tuntuu, että sairaudella oikeutetaan kpäisyys ja toisten loukkaaminen nimenomaan vetoamalla impulsiivisuuteen. Myös vastuunpakoilu selittyy töissä keskittymishäiriöllä. Omaa diagnoosia pitää tuoda jatkuvasti esille töissä ja vapaa-ajalla kertomalla kuinka on adhd. Sairaudesta on tullut osa identiteettiä ja se pitkälti määritteleekin hänet ihmisenä (ainakin omasta näkökulmasta).

Mutta toisaalta, meitä on moneen junaan..

Onkohan edes oikeata diagnoosia. Yleensähän ihmiset häpeävät niitä, ja pyrkivät nimenomaan mahdollisimman normaalin käytökseen ettei kukaan huomaisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo lopussa olevat ohjeet pätevät myös ihan meille ”normaaleillekin” työssäkäyville. Kukapa ei haluaisi joustavuutta ja unelmaduunia? Eiköhän se motivoisi jokaista työssäkäyvää ihmistä..

Minusta on hienoa, että sairaudesta huolimatta kannustetaan löytämään omat vahvuudet työelämässä. Joidenkin kohdalla kumminkin piiloudutaan diagnoosin alle ja keksitään syitä miksi epämieluisiin asioihin ei kykene. Silloin vedetään esille oma sairaus ja rajoittuneisuus.

Adhd-työkaverin kanssa tuntuu, että sairaudella oikeutetaan kpäisyys ja toisten loukkaaminen nimenomaan vetoamalla impulsiivisuuteen. Myös vastuunpakoilu selittyy töissä keskittymishäiriöllä. Omaa diagnoosia pitää tuoda jatkuvasti esille töissä ja vapaa-ajalla kertomalla kuinka on adhd. Sairaudesta on tullut osa identiteettiä ja se pitkälti määritteleekin hänet ihmisenä (ainakin omasta näkökulmasta).

Mutta toisaalta, meitä on moneen junaan..

Onkohan edes oikeata diagnoosia. Yleensähän ihmiset häpeävät niitä, ja pyrkivät nimenomaan mahdollisimman normaalin käytökseen ettei kukaan huomaisi mitään.

No siinä tapauksessa ymmärrän vielä vähemmän.. Tarvitsee olla oikeasti mieleltään sairas jos keksii diagnoosin itselleen omasta päästään ja alkaa itsekin uskoa siihen.

Lisätäkseni vielä omaan kommenttiini;

Minusta on naurettavaa, että vertaillaan tiettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä adhdn ja ”normaalien” ihmisten kesken. Eiköhän nämäkin asiat ole selitettävissä eroilla luonteenpiirteissä, taipumuksissa sekä kasvatuksessa. Esimerkiksi adhd voi olla jossakin tapauksessa nopeampi ja joustavampi kuin tavallinen työntekijä, mutta se ei selity sairaudella vaan ihan muilla asioilla. Sairauden idealisoiminen on mielestäni mennyt liian pitkälle. Mitäpä jos kaikkia arvioitaisiin yksilöinä ja ihmisinä?

ADHD ei ole mikään sairaus ,enemmänkin ominaisuus. Toki adhdsta johtuen voi tulla liitännäissairauksia

Mikä ihmeen sairaus? Ihmisistä tehdään sairaita ilman syytä ja aloitetaan lääkityksiä!

ADHD, joka uppoutuu itseään kiinnostavaan työhön voi laittaa herätyskellon sopimaan, jotta muistaa välillä tehdä muutakin. ADHD on joustava, koska kaipaa vaihtelua. Monesti suostuu toisten toiveisiin vain vaihtelunhalusta.

Uskotteko muuten, että influenssarokotuksissakaan on mitään järkeä, jos pärjää ilmankin?

Lääketieteen nimissä puututaan liikaa terveiden ihmisten elämään!

Minulla on ADHD, ja olen juuri tuollainen luova, joustava ja tehokas. Olen aina saanut noista ominaisuuksista positiivista palautetta. Keksin luovia ratkaisuja ongelmiin, olen hyvä tehostamaan prosesseja ja hoidan oman työni tehokkaasti. Mutta mulla pitää olla paljon työtä, että vireys pysyy yllä. Enkä ole hyvä rutiinien kestämisessä. Jos joudun tekemään aivotonta rutiinityötä, mietin koko ajan, miten sen voisi automatisoida tai tehdä fiksummin.

Olen Asperger-nuoren äiti. Jossain haastattelussa joku asiantuntija sanoi, että nämä neurodiagnoosit annetaan usein vanhempien pyynnöstä, eivät lapsen "sairauden" takia. Pitää paikkansa, että itse vaadin lapselleni tutkimuksia, mutta siitä yksinkertaisesta syystä, että koulumaailma on erityislapselle muuten ihan liian vaikea paikka. Diagnoosin avulla voi pyytää tukitoimia jne., muuta hyötyä siitä ei ole meille ollut. Käytännössä lapseni pärjäisi elämässä ihan hyvin, omaa Aspergeriksi ihan hyvät sos. taidot, on älykäs jne., mutta koulussa tungetaan yhteen muottiin ja jos siihen ei sovi, ei muotissa ainakaan ole vikaa, ihmisessä vain. Lapsessani on paljon vahvuuksia ja osa niistä liittyy Aspergeriin, mm. ilmiömäinen keskittymiskyky asiaan, josta on kiinnostunut. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, että jos koulun aikoo käydä loppuun, se diagnoosi täytyy olla. Siksi on jotenkin hedelmätön tämä joskus kuultu ajatus, että "erityisillä" on omat vahvuutensa, keskitytään niihin ja unohdetaan diagnoosit. Koulun takia ei voi unohtaa, muuten unohtaisin minäkin hyvin mielelläni.

On totta, että erityisyydessä voi piillä myös niitä hyviä ominaisuuksiakin. Oma lapseni (adhd) on todella lahjakas ja ikäisiään taitavampi monilla osa-alueilla. Hän on selvästi myös älykäs. Mutta tämä ei poista sitä faktaa, että aistisäätelyn ja toiminnanohjauksen ongelmat ovat myös haastavia tekijöitä kokonaispaletissa. En minäkään diagnoosia lapselleni haluaisi, jos ei arki olisi niin vaikeaa. Pelkkä vaatteiden pukeminen aamulla voi kestää tuntitolkulla, kun jumittaa tai keskittyy aivan muuhun. Isoa lasta pitää olla sitten vanhemman pukemassa, jotta ehtii kouluun. Ylikierroksilla saa pelätä, että joku tai jokin menee rikki, kun lapsi ei hahmota voimiaan tai vauhtiaan. En tiedä kuka muka haluaa lapselleen nepsydiagnoosin ilman syytä. Se ei ole vamma, mutta kyllä se elämää vaikeuttaa.

Muut ei ole homogeninen ryhmä. Ihan muistakin syistä voi olla joustava ja tehokas.

Muut ovat tylsempiä kuin älykkäät ja asiaansa uppoutuvat ADHD:t. 

Vierailija kirjoitti:

Muut ovat tylsempiä kuin älykkäät ja asiaansa uppoutuvat ADHD:t. 

Älykäs voi olla muistakin syistä.

Vierailija kirjoitti:

Muut ei ole homogeninen ryhmä. Ihan muistakin syistä voi olla joustava ja tehokas.

Onko se jotenkin kamalaa, jos ADHD:sta löydetään myös positiivisia puolia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muut ei ole homogeninen ryhmä. Ihan muistakin syistä voi olla joustava ja tehokas.

Onko se jotenkin kamalaa, jos ADHD:sta löydetään myös positiivisia puolia?

Sanoin vain, että niitä puolia voi olla muissakin. En muuta.

Neurologinen erilaisuus on oikeasti rikkautta, mutta nykypäivän työelämässä työntekijä on robotti, jonka pitäisi aina käyttäytyä samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Siinä karsiutuu kaikki millä tahansa tavalla poikkeavat ihan huomaamatta, kun eivät muka 'sopeudu' tai eivät muuten vaan sovi työporukkaan tai ovat 'outoja' yms.

Olen ollut 45 vuoden ikään mennessä monessa työpaikassa (en ole laskenut, mutta ainakin 10), ja vain yhdessä oli ikinä puhetta, että pitää kunnioittaa myös työkaverien yksilöllisiä piirteitä ja maksimoida niistä saatava ilo ja hyöty. Koska yksin ei kukaan pysty vaikkapa ADHD-piirteitään hyödyntämään, siihen tarvitaan työyhteisön ymmärrys ja tuki.

Vierailija kirjoitti:

Neurologinen erilaisuus on oikeasti rikkautta, mutta nykypäivän työelämässä työntekijä on robotti, jonka pitäisi aina käyttäytyä samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Siinä karsiutuu kaikki millä tahansa tavalla poikkeavat ihan huomaamatta, kun eivät muka 'sopeudu' tai eivät muuten vaan sovi työporukkaan tai ovat 'outoja' yms.

Olen ollut 45 vuoden ikään mennessä monessa työpaikassa (en ole laskenut, mutta ainakin 10), ja vain yhdessä oli ikinä puhetta, että pitää kunnioittaa myös työkaverien yksilöllisiä piirteitä ja maksimoida niistä saatava ilo ja hyöty. Koska yksin ei kukaan pysty vaikkapa ADHD-piirteitään hyödyntämään, siihen tarvitaan työyhteisön ymmärrys ja tuki.

Hyvä pointti. Toisaalta vielä surkeampaa on erityislapsilla koulussa, sillä vaikka saisi tukitoimia, koulu on aika lailla sama kaikille. Peruskoulun jälkeen voi suunnata itse omaa elämää, hakeutua alalle, joka itselle sopii (ja jonne itse sopii) jne. Sääliksi käyvät lapset, joilla identiteetti on vasta muotoutumassa ja viesti jatkuvasti on, että et sovi systeemiin. Aikuisella on kuitenkin enemmän vapautta, vaikka ymmärrän kyllä sinunkin kantasi, enkä halua tässä vastakkainasettelua luoda. 

Vierailija kirjoitti:

Neurologinen erilaisuus on oikeasti rikkautta, mutta nykypäivän työelämässä työntekijä on robotti, jonka pitäisi aina käyttäytyä samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Siinä karsiutuu kaikki millä tahansa tavalla poikkeavat ihan huomaamatta, kun eivät muka 'sopeudu' tai eivät muuten vaan sovi työporukkaan tai ovat 'outoja' yms.

Olen ollut 45 vuoden ikään mennessä monessa työpaikassa (en ole laskenut, mutta ainakin 10), ja vain yhdessä oli ikinä puhetta, että pitää kunnioittaa myös työkaverien yksilöllisiä piirteitä ja maksimoida niistä saatava ilo ja hyöty. Koska yksin ei kukaan pysty vaikkapa ADHD-piirteitään hyödyntämään, siihen tarvitaan työyhteisön ymmärrys ja tuki.

En ihan ymmärrä, miksi työpaikan pitäisi muistuttaa tukiryhmää, ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. On vähän eri asia koota yhteen porukka, jossa kaikkia yhdistää ADHD, kuin olettaa, että kokonainen työyhteisö pitäisi järjestää yhtä sen jäsentä erityisesti huomioivaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neurologinen erilaisuus on oikeasti rikkautta, mutta nykypäivän työelämässä työntekijä on robotti, jonka pitäisi aina käyttäytyä samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Siinä karsiutuu kaikki millä tahansa tavalla poikkeavat ihan huomaamatta, kun eivät muka 'sopeudu' tai eivät muuten vaan sovi työporukkaan tai ovat 'outoja' yms.

Olen ollut 45 vuoden ikään mennessä monessa työpaikassa (en ole laskenut, mutta ainakin 10), ja vain yhdessä oli ikinä puhetta, että pitää kunnioittaa myös työkaverien yksilöllisiä piirteitä ja maksimoida niistä saatava ilo ja hyöty. Koska yksin ei kukaan pysty vaikkapa ADHD-piirteitään hyödyntämään, siihen tarvitaan työyhteisön ymmärrys ja tuki.

En ihan ymmärrä, miksi työpaikan pitäisi muistuttaa tukiryhmää, ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. On vähän eri asia koota yhteen porukka, jossa kaikkia yhdistää ADHD, kuin olettaa, että kokonainen työyhteisö pitäisi järjestää yhtä sen jäsentä erityisesti huomioivaksi.

Tarkoitus lienee, että jokaisen omia erityispiirteitä huomioitaisiin, koska eri tehtäviin sopivat erilaiset ihmiset.