Lue keskustelun säännöt.
Molempien vanhempien menetys kun on itse nuori
04.10.2018 |
Menetin rakkaan ja läheisen äitini kesäkuussa ja tämä ikävän ja tuskan määrä on välillä ihan ylitsepääsemätöntä. :(
Isänikin kuoli kun olin 15. Nyt olen 25 eikä minulla ole enää kumpaakaan vanhempaa ja oma elämä vielä edessä ja tuntuu että olen aivan yksin ja hukassa kun lähipiirissä kaikilla muilla on perheet ja vanhemmat keiden kanssa viettää aikaa ja jakaa asioita ja keiltä kysyä tarvittaessa neuvoa. Myös omien lapsien hankkiminen tuntuu jotenkin surulliselta kun he eivät ikinä näe isovanhempiaan minun puoleltani ja kun tiedän miten kovasti äitinikin olisi halunnut olla mummo.
Onko muita nuorena vanhempansa menettäneitä? Miten olette selvinneet? Jos olet nyt jo vanhempi ja saanut lapsia niin miltä omien lasten saanti tuntui tai koitko silloin surua vanhempien puuttumisesta?
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia kun kaikki tuntuu nyt taas niin synkältä...
Kommentit (9)
Ovatko vanhempiesi vanhemmatkin jo kuolleet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ovatko vanhempiesi vanhemmatkin jo kuolleet?
Toinen isoäitini on vielä elossa, muut isovanhemmat ovat jo kuolleet.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko vanhempiesi vanhemmatkin jo kuolleet?
Toinen isoäitini on vielä elossa, muut isovanhemmat ovat jo kuolleet.
-ap
Hänen kanssaan kannattaa viettää aikaa kun se vielä on mahdollista
Minulla äiti kuoli jo aikaisemmin, isä kun olin 23. Lisäksi oli äitipuoli, jota näin pari kertaa vuodessa. Isovanhemmat eivät olleet elossa, eikä minulla ole sisaruksia.
Kaikkeen tottuu. 20+ ikäisellä on kuitenkin jo oma elämä, opiskelut ym. Lapsia minulla on kolme ja onhan ne appivanhemmat, jotka lapsenlapsista iloitsevat.
Nyt olen 45v ja kaikki muutkin vähäiset sukulaiset ja äitipuoli ovat vuosien varrella kuolleet. Joskus tuntuu kummalta ja vähän haikealta, kun töissä minua vanhemmatkin kertovat vanhempiensa tekemisistä.
Onneksi on mies ja lapset. Ja miehen suku.
Näin se varmasti on että tottuu. Muistan kun isä kuoli ja meni monta vuotta siitä toipuessa mutta nyt voin jo muistella häntä ilman että alkaa heti itkettämään. Tuntuu etten edes pysty vielä ajattelemaan äitiäni ja hänen viimeisiä päiviään kun ne tuntuvat niin pahalta. Olen mennyt vain jotenkin automaattivaihteella eteenpäin.
Minulla on myös mies ja toki hänen perhe on minulle myös läheinen mutta ei se omia vanhempia tietenkään korvaa eikä ole sama asia. Meillä on myös mieheni kanssa ollut hyvin erilaiset perheet joten välillä tunnen heidän seurassaankin itseni jotenkin yksinäiseksi tai ulkopuoliseksi ja siinä vielä korostuu se etten itse enää ikinä saa viettää samanlaista aikaa oman lapsuudenperheeni kanssa.
Ja tuohon ylempään, olemme kyllä mummini kanssa paljon tekemisissä ja hän onkin minulle läheinen. Toivottavasti saisin pitää hänet vielä muutaman vuoden..
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni kuoli kun olin 16 ja äiti on kuolemassa nyt kun olen 37v. Kamalaa aikaa erityisesti kun äiti on ollut minulle aina tosi läheinen 😔 Isovanhempia ei ole. Onhan se surullista meidän lapsienkin puolesta kun myöskään isän puolelta ei ole kuin huono kuntoinen isän äiti joka jäänyt etäiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru helpottaa ajan kanssa, ikävään ei totu, mutta sen kanssa oppii elämään. Äitini kuolemasta on jo viisitoista vuotta, isäni kuolemasta vähän vähemmän, mutta toisinaan silti alkaa itkettää. Olin ainoa lapsi. Minulla on nykyään perhe ja kaksi lasta. On tosiaan surettanut se, ettei äiti saanut nähdä lapsiani ja etteivät lapseni saaneet tutustua häneen. Edelleen on välillä tosi orpo olo, vaikka aikuinen olenkin.
Voi että:( Nämä asiat kun ei ole meidän käsissä. Meillä jokaisella on omat "ristinsä"kannettavana.
Itse mietin vaikeuksien keskellä,että asiat voisi olla niin paljo huonommin vielä. Tästä ajatuksesta saa vähän voimaa mut kaikkein eniten uskosta.
M