Parisuhde jossa toinen on allapäin ja toinen pirteä ja välillä päinvastoin

Teillä on siis molemmilla diagnoosi/diagnooseja? Vaikkei olisikaan, niin elämään kuuluu ylämäet ja alamäet, harvoin ihmisillä osuu elämänrytmi ihan yksiin vaikka yhdessä eläisivätkin. Sitäpaitsi toisen kannatteleminen yli huonon ajan on raskasta, yleensä sitä alkaa itse oirehtia vasta kriisin jälkeen.

Itse olen huomannut, että toisen ihmisen ilo ja onni on jotenkin minulta pois. Persoonallisuuden häiriö löytyy ja varmaan jo lapsuudessa siinnyt luottamuspula ihmisiin. Olen terapiassa pähkäillyt, että kyse on huonosta itsetunnostani ja siitä, että en koe olevani osallinen kumppanin onnesta ellen ole suoranaisesti syy siihen. Uskon hänen lähtevän luotani ja näkevän minut huonona, jos mikään tai kukaan muu kykenee häntä ilahduttamaan. Siksi helposti masennun ja tunnen itseni arvottomaksi, kun toisella menee hyvin. Vastapainoisesti tunnen entistä enemmän lämpimiä tunteita toista kohtaan silloin, kun maailma potkii häntä päähän ja hän voi henkisesti pahoin.

Tuskin kyse on teidän kohdallanne mistään tällaisesta, mutta omat kokemukset tulivat heti otsikosta mieleen.

Ei ole diagnooseja kummallakaan. Mietin tuota omalta kohdaltani, niin en itse pysty näyttämään huonoa oloa silloin kun toinen on huonona, eli ennen kuin olen varma että toinen kestää ottaa vastaan sen. Toisaalta jos toinen on iloinen, niin se ei ole minulta pois enkä siitä masennu. Puolisolla saattaa olla päinvastoin. Mielelläni minäkin kannan hänet huonojen aikojen yli, voi olla että oma huono olo tulee viiveellä sen jälkeen kun asiat voi olla aika kuormittavia.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole diagnooseja kummallakaan. Mietin tuota omalta kohdaltani, niin en itse pysty näyttämään huonoa oloa silloin kun toinen on huonona, eli ennen kuin olen varma että toinen kestää ottaa vastaan sen. Toisaalta jos toinen on iloinen, niin se ei ole minulta pois enkä siitä masennu. Puolisolla saattaa olla päinvastoin. Mielelläni minäkin kannan hänet huonojen aikojen yli, voi olla että oma huono olo tulee viiveellä sen jälkeen kun asiat voi olla aika kuormittavia.

Tämä kuulostaa hyvin todennäköiseltä. Kun toinen on pelastettu mustasta vedestä ja kannettu tarpeeksi kauas rannalle turvaan, pelastajan oma keho saa viimein luvan hengähtää ja romahtaa siihen väsymykseen, jonka jaksamisen pakko on tukahduttanut alleen koko ajan. Ihminen menee aivan äärirajoilla ja selviää uskomattomista tilanteista silloin kun ei saa horjua, mutta ei kestä sellaista stressitilaa loputtomiin ja se vie veronsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole diagnooseja kummallakaan. Mietin tuota omalta kohdaltani, niin en itse pysty näyttämään huonoa oloa silloin kun toinen on huonona, eli ennen kuin olen varma että toinen kestää ottaa vastaan sen. Toisaalta jos toinen on iloinen, niin se ei ole minulta pois enkä siitä masennu. Puolisolla saattaa olla päinvastoin. Mielelläni minäkin kannan hänet huonojen aikojen yli, voi olla että oma huono olo tulee viiveellä sen jälkeen kun asiat voi olla aika kuormittavia.

Tämä kuulostaa hyvin todennäköiseltä. Kun toinen on pelastettu mustasta vedestä ja kannettu tarpeeksi kauas rannalle turvaan, pelastajan oma keho saa viimein luvan hengähtää ja romahtaa siihen väsymykseen, jonka jaksamisen pakko on tukahduttanut alleen koko ajan. Ihminen menee aivan äärirajoilla ja selviää uskomattomista tilanteista silloin kun ei saa horjua, mutta ei kestä sellaista stressitilaa loputtomiin ja se vie veronsa.

Lisäyksenä vielä: Tunteiden piilottelu ja tukahduttaminen on keholle todella stressaavaa. Kyseessä on siis todellinen fyysinen rasitus.