Lue keskustelun säännöt.
Miten voisin kertoa äidilleni masennuksestani?
22.09.2018 |
Olen opiskelija ja kärsin masennuksesta, joka tekee päätöksien teosta vaikeaa, joten annan poikaystäväni tehdä päätöksiä puolestani. Äitini kertoi tänään olevansa huolissani, koska epäili poikaystäväni kontrolloivan minua, vaikka oikeasti päätöstä tehdessäni ahdistun ja jälkeenpäin kadun, joten tämä tekee elämästäni helpompaa ja saan tehdä päätöksen jos sinä päivänä pystyn.
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en kertoisi ollenkaan. Valitettavasti vanhempani saivat selville masennukseni ja vihaan heidän tekopyhyyttään miten heitä yhtäkkiä kiinnostaa asiani ja esittävät jotain vuoden kasvattajia.
Poikaystäväsi käytös kroonistaa masennusta.
Ahdistus on monelle osa jo normaalia elämää, joten älä jää sen vangiksi, vaikka vaikealta tuntuu, kannattaa tehdä omat päätökset ja sitten myös kantaa siitä/niistä vastuu, se kuuluu aikuisuuteen. Nyt sun poikaystävä on kuin sun isä/vanhempi.
Kerrot äidillesi, jos koet sen tarpeelliseksi, mikään välttämättömyyshän se ei ole. Mutta älä myöskään ihmettele, miksi hän ei ajattele poikaystävästäsi niin positiivisesti kuin haluaisit.
Vierailija kirjoitti:
Poikaystäväsi käytös kroonistaa masennusta.
Teoriassa ehkä, käytännössä ei välttämättä. Tilanne voi olla jo kroonistunut, ja jos oikeasti päätöksenteko vie voimia liikaa eikä siltikään onnistu, helpottaa jos siitä pystyy ottamaan vapaapäiviä
Tärkeintä olisi se, että tämän delegoinnin pystyy tekemään kokematta siitä huonoutta, ja toisaalta molemmat ymmärtävät, miten sitä delegointia myös puretaan, jottei tapahdu sitä, että ihminen menettää uskonsa kykyihinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerrot reilusti. Silloin äitisi ymmärtää paremmin asioita. Minulle ainakin valkeni moni asia, kun tyttäreni kertoi masennuksestaan.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus on monelle osa jo normaalia elämää, joten älä jää sen vangiksi, vaikka vaikealta tuntuu, kannattaa tehdä omat päätökset ja sitten myös kantaa siitä/niistä vastuu, se kuuluu aikuisuuteen. Nyt sun poikaystävä on kuin sun isä/vanhempi.
Kerrot äidillesi, jos koet sen tarpeelliseksi, mikään välttämättömyyshän se ei ole. Mutta älä myöskään ihmettele, miksi hän ei ajattele poikaystävästäsi niin positiivisesti kuin haluaisit.
Tämä on jo menossa paremmaksi.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus on monelle osa jo normaalia elämää, joten älä jää sen vangiksi, vaikka vaikealta tuntuu, kannattaa tehdä omat päätökset ja sitten myös kantaa siitä/niistä vastuu, se kuuluu aikuisuuteen. [strong]Nyt sun poikaystävä on kuin sun isä/vanhempi.[/strong]
Kerrot äidillesi, jos koet sen tarpeelliseksi, mikään välttämättömyyshän se ei ole. Mutta älä myöskään ihmettele, miksi hän ei ajattele poikaystävästäsi niin positiivisesti kuin haluaisit.
Aika pervoa.
Vierailija kirjoitti:
Minä en kertoisi ollenkaan. Valitettavasti vanhempani saivat selville masennukseni ja vihaan heidän tekopyhyyttään miten heitä yhtäkkiä kiinnostaa asiani ja esittävät jotain vuoden kasvattajia.
Ehkä vanhempiasi oikeasti kiinnostaa asiasi ja he toivovat voivansa jollain tapaa auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en kertoisi ollenkaan. Valitettavasti vanhempani saivat selville masennukseni ja vihaan heidän tekopyhyyttään miten heitä yhtäkkiä kiinnostaa asiani ja esittävät jotain vuoden kasvattajia.
Ehkä vanhempiasi oikeasti kiinnostaa asiasi ja he toivovat voivansa jollain tapaa auttaa?
Miksi heitä ei ole sitten aiemmin kiinnostanut sen lapsensa vointi? Miksi vasta sen jälkeen, kun lapsi kertoo vaikeudestaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en kertoisi ollenkaan. Valitettavasti vanhempani saivat selville masennukseni ja vihaan heidän tekopyhyyttään miten heitä yhtäkkiä kiinnostaa asiani ja esittävät jotain vuoden kasvattajia.
Ehkä vanhempiasi oikeasti kiinnostaa asiasi ja he toivovat voivansa jollain tapaa auttaa?
Miksi heitä ei ole sitten aiemmin kiinnostanut sen lapsensa vointi? Miksi vasta sen jälkeen, kun lapsi kertoo vaikeudestaan?
Joskus vanhemmat ovat itse niin kiikunkaakun tasapainon rajoilla, että sorrutaan toiveajatteluun. Ei uskalleta haluta tietää. Ei tiedä, mitä tehdä, joten toivotaan parasta aina vain epätoivoisemmin, ohi kaiken järjen.
Tai sitten muutos on ollut niin hidas, että he ovat tottuneet ja alkaneet pitää muuttunutta luonnettasi murrosikänä tai persoonasi ominaisuutena. Yksi tapaamani ihminen kertoi saaneensa kilpirauhaslääkkeet pitkään kärsittyään, kun harvoin vieraillut kummitäti oli ihmetellyt miksi poika ei ole lainkaan oma itsensä. Muut eivät tajunneet, olivat liian lähellä.
Muutokseen tottuminen voi myös olla sivullisille paljon kivuliaampi prosessi kuin ymmärrät. Ahdistunut nuori ihminen ei todellakaan kykene näkemään omaa vaikutustaan muihin. Se kun on aikuisellekin ahdistuksessa vaikeaa. Tuska käperryttää ihmisen. Siis myös vanhempasi.
Monen ihmisen rakastaminen on hyvin laimeanoloista jopa omaa lasta kohtaan, ja piikit ovat pystyssä. Vasta viisissäkymmenissä olen alkanut ymmärtää, miten tärkeä olen äidilleni koko ajan ollut kaiken sen hermostuneen moskan takana. Olen ymmärtänyt sen vasta alettuani hoitaa häntä, ja kun hänen muistinsa alkaa mennä.
Tai sitten on käynyt oikeasti niin inhottavasti, että vanhempasi ovat oikeasti sen verran häiriintyneitä, että välineitä puuttuu. Kykenevätkö he olemaan aidosti kiinnostuneita muista ihmisistä?
up