Voiko parisuhde aiheuttaa trauman ilman fyysistä väkivaltaa?

Ei tietenkään vaadi fyysistä väkivaltaa. Ihan samalla tavalla henkinen väkivalta tai vaikka sairaalloinen mustasukkaisuus voi aiheuttaa trauman.

Voi. Et liioittele yhtään.

Voi. Henkinen väkivalta riittää ihan hyvin

Mikä on henkistä väkivaltaa? Voiko se olla sitä silloin, kun tekijä vakuuttelee, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaikka teoilla ja sanoilla saa aikaan todella pahan olon? Varsinkin jos se toistuu.

Minä olen sitä mieltä että henkisestä väkivallasta voi saada trauman, vaikka sitä ei selvästikään tunnusteta vielä psyk. piireissä. Minulla on ollut tapahtumia, joihin on jälkeenpäin liittynyt vahvasti ptsd:n oireistoa, mutta mihinkään niihin ei liity fyysistä väkivaltaa. Enemmänkin rajojen rikkomista kaikilla muilla tavoilla ja identiteetin pirstaloitumista sitä kautta. Silti sitä tuntee häpeää ja syyllisyyttä että on jotenkin heikompi kuin muut eikä pysty terapiassakaan mitään sanomaan kun oireiden perusteella terapeuttikin ehdotti raiskausta (kun en osannut sanoittaa tapahtumaa, totesin vain että jotain pahaa on käynyt).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on henkistä väkivaltaa? Voiko se olla sitä silloin, kun tekijä vakuuttelee, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaikka teoilla ja sanoilla saa aikaan todella pahan olon? Varsinkin jos se toistuu.

Henkistä väkivaltaa on se, kun ei lähde suhteesta missä toinen saa toistuvasti sinulle pahan olon aikaan.

Itselle tehtyä väkivaltaa.

Ei vaan henkistä väkivaltaa on se tekijän, alistajan teko ja teot. Tuollaisesta suhteesta ei lähdetä niin vain kun tekijä alistaa uhrinsa ja tuhoaa tämän tahdon.

Itse koen, että suhteesta, jossa oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, suuremmat traumat jäi henkisestä väkivallasta. Sen aiheuttamista vaikeista tunnetiloista on hankala päästä eroon vuosienkaan jälkeen.

Lisää vain kommentteja jos kellään on lisättävää. Kiitos.

Ap

Tottakai voi.

Parisuhde voi olla täysin kieroutunut, vaikka se näyttää ulkopuolisista normaalilta.

Nämä on juuri petollisia, koska ne jatkuu pitkään. Pahinta on, että henkisen väkivallan uhri luulee itse olevansa syypää tai liian herkkä tms.

Mies lyö ja juo -tyyppinen kuvio on helppo diagnosoida, ja lähteä pois.

Voi..

Yli kaksikymmentä vuotta kovin kieroutuneessa parisuhteessa, erosta nyt pari vuotta..

Oikeastaan silmät ovat avautuneet vasta eron jälkeen sille, minkälaisen henkisen väkivallan kohteeksi olen joutunut...

Tietenkin voi.American beauty-elokuvan naapurin rouva näytti siltä että oli peloteltu hermoraunioksi.

Aika monet asiat joita ei yleisesti mielletä traumatisoiviksi voi traumatisoida. Monilla on traumoja jotka ei koskaan tule tunnistetuksi ja tunnustetuksi.

Mulla kesti vuosia toipua suhteesta, jossa oli "vain" henkistä väkivaltaa ja uhkailua fyysisellä väkivallalla. (mutta ei varsinaista hakkaamista, vain sillä uhkailua). Pelkästään siihen meni aikaa, että aloin edes ymmärtää, kuinka paljon vuosia jatkunut haukkuminen ja uhkailu ja huutaminen oli vaikuttanut minuun. Ei ole mitään aikarajaa, että pitäisi toipua tietyssä ajassa. Monta vuotta vielä suhteen päättymisen jälkeenkin nousee vielä pintaan ahdistavia muistoja. Kesti pitkään että lakkasin syyttämästä itseäni siitä, etten lähtenyt aiemmin. Tsemppiä ap.

Henkinen väkivalta on jopa traumatisoivampaa kuin fyysinen.

Kiitos vastauksista. Nyt sitten tässä mietin, että mikä nyt on sitä henkistä väkivaltaa... Onko se sitä, että piilotellaan auton avaimia pahan riidan päätteeksi, etten voisi ottaa autoa. Syytetään aina samasta asiasta, vaikka se olisi monta kertaa sovittu. Minun sovittelut ei riitä. Olen epäillyt omaa muistiani, kun kuulemma en pidä lupauksiani (?). Jos pääsen kerran vuodessa viihteelle, alkaa perään soittelu että missä olen ja monelta tulen kotiin. Näitä puheluita tulee siis useampi. Juodaan paljon ja se on minun syy. Kotiin tullessa selviää puoliso on ollut lapsenvahtina umpikännissä, ja se on minun vika (?)

No minähän en ikinä suostu ottamaan syitä niskoilleni, vaan suutun ja vaadin oikeutta. niin sitten minä olen se lapsellinen kun en kuulemma pysty selvittämään asioita kuin aikuinen. Pinnani kyllä palaa, sitä en kiellä, mutta eikö se muka ole oikeutettua. Minulle virnuillaan jos alan suuttua. Kun mainitsen asiasta, se kielletään.

Aina kun yritän puhua että olis parempi erota, alkaa uhkailu, joka ei kuulemma ole uhkailua.

Joo, älkää kysykö miksen ole jo eronnut. Se normi tapaus, kun hyvinä aikoina me oltais niin hyvä perhe. Toisekseen rahaloukku ja työloukku....

Tuntuu että jollain tavalla olen ehkä traumatisoitunut kun kaikki miessuhteet on olleet lyhyitä ja epäonnistuneita. On ollut taloudellista hyväksikäyttöä, narsismia ja tunteettomuutta. Ulkoisesti olen selvinnyt ja nostanut itseni joka kerta, mutta henkisesti tunnen jääneeni haavoitetuksi. Pahinta on kuitenkin se, etten koskaan ole onnistunut miessuhteissa, vaan aina on käynyt huonosti. Olen tuntenut asiasta hirveätä surua ja toivottomuutta, ja se on tuntunut siltä kuin olisin traumatisoitunut. Kukaan ei halunnut elää kanssani, eikä välittänyt minusta kuin miutaman kuukauden, alle vuoden.

En voi loputtomiin syyttää ketään, en edes itseäni. Elämä nyt vain jostain kumman syystä tuomitsi minut ikuiseen yksinäisyyteen ja lukuisiin pettymyksiin rakkausasioissa. Minun pitäisi vaan kestää ja hyväksyä se, etenkin koska olen jo viisikymppinen.

Edes terapeutti ei ymmärtänyt tätä asiaa, vaikka kaksi vuotta siellä kävin. Asia oli hirveän vaikeaa edes kuvailla, eikä terapeutti edes rohkaissut minua puhumaan siitä. Harmittaa.

Tämähän on kiinnostava aihe. Ihminen voi kokea erilaisia tapahtumia traumatisoivina, vaikkei niitä luettaisi "perinteisiin" trauman aiheuttajiin kuten paha onnettomuus tai esim raiskaus tai pahoinpitely jne. Esim tuollainen pitempikestoinen henkinen pahoinpitely suhteessa.

Googlaa emotional flashback.