Mitä mä teen!?

Meillä on ihana 2,5v poika, jonka minä hoidan käytännössä kokonaan yksin (mies on mm koko lapsen elinaikana vaihtanut kakkavaippoja niin monesti, että on laskettavissa yhden käden sormilla). Ei ole ikinä herännyt lapsen kanssa yöllä, tai yhtenäkään aamuna lapsen aikana herännyt ja antanut minun nukkua pidempään), ja sen lisäksi vielä kaiken muun. Kotityöt (talo n 130m), isolta osin kauppakäynnit ja joka kerta kauppalistan jos mies vaivautuu käymään koska ei kuulemma tiedä itse mitä pitää ostaa, jopa miehen kaksi lasta aiemmasta suhteesta on minun hoidettava heidän täällä ollessaan joka viikko.Minun täytyy hoitaa lapset silloinkin, kun olen kipeä. Olin juuri monta päivää kuumeessa, joka nousi 39-40', eikä hän silti voinut herätä edes aamupäivän aikana auttamaan, eikä noustuaan auttanut siltikään minua vaan jouduin silti hoitamaan aivan kaiken yksin, myös lapset, joka päivä. Minulla on myös selässä hermovaurio, ja huonoina kausina selkä voi pettää koska vain ja jalat lähtevät alta, -toisinaan en pysty edes kävelemään selän takia ollenkaan. Siltikään mies ei hoida kotitöitä tai lapsia!

Mies nukkuu päivät ja valvoo yöt pelaten tai sarjoja katsellen. Tälläkin viikolla useampana päivänä noussut vasta silloin, kun olen pojan laittamassa tunnin-kahden sisällä jo YÖunille (esim toissapäivänä nousi 19.30 vasta sängystä)! Hän irtisanoutui työstään, joten lojuu nyt työttömänä kotona.

Olen miehelle yrittänyt monesti sanoa, keskustella avoimesti, etten jaksa tällaista elämää enää, eikä ole ketään kohtaan reilua hänen välinpitämätön toimintansa, kun ajattelee vain itseään joka asiassa. Olen kertonut etten ole todellakaan onnellinen. Hän ei suostu keskustelemaan, koska "inhoaa keskustella vakavista asioista", eikä edes kuuntelemaan vaan alkaa kesken lausettani jopa katsomaan sarjaa tai muuta. Kääntää kaiken jotenkin minun syyksi, eikä ikinä myönnä toimineensa väärin, tai pyydä anteeksi. Joka ikinen päivä raivoaa meille, huutaa kirosanoja jos vaikka pojalta kaatuu mehu vahingossa. Joka aamu kiukkuisena vaan tiuskii meille, ja sulkeutuu makuuhuoneeseen pariksi tunniksi "syömään aamupalaa", ja raivostuu jos häntä häiritään. Hereilläoloaikansa hän istuu nojatuolissa ja katsoo puhelimesta sarjaa tai pelaa.
Olen sanonut, että jo alkaa riittää ja olisi paljon helpompaa jos muutan pojan kanssa kaksin pienempään asuntoon.

Alistua kohtaloon vai taistella? Pitääkö vielä yrittää jotain, vai joko "saa luovuttaa"? Joko voi myöntää että mä en vaan osaa tai pysty pelastamaan tätä perhettä yksin? Anteeksi romaanin pituinen teksti, tässä asiassa vaan on niin monta vaikuttajaa..ja halusin vähän purkaa samalla tätä pahaa oloani.