Lue keskustelun säännöt.
Elämäni onkin ollut aika kamalaa - miksi en sitä tajua
30.08.2018 |
Olen siis jotenkin kieltänyt kaikkia ikäviä tapahtumia, mitä minulle on tapahtunut vuosien saatossa. En niinkuin ymmärrä, että minulle on niitä sattunut.
Koulukiusaamisjutuista lukiessani, ajattelen, että onneksi minua ei kiusattu eikä vaikuttanut minuun, vaikka oikeasti minua kiusattiin jonkun verran.
Miehet ovat pettäneet minua kaikissa parisuhteissani. Yhdessä suhteessa oli rankkaa fyysistä väkivaltaakin.
Jotenkaan en sitäkään tajua. Yhtäkkiä saatan havahtua, että hei, tää tapahtui mulle, mutta sitten taas jotenkin unohdan sen.
Kun ihmiset valittavat elämässä tapahtuneista kauheista asioista ja kuinka he ovat sen takia ihan masentuneet, ajattelen, että minuun mikään ei ole vaikuttanut ja että ei minulla nyt niin kamalaa ole ollut.
Mistä tässä on kyse?
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Se on yksi psyyken puolustusmekanismeista eli kieltäminen. Totuus on liian rankka.
Mutta mä siis jotenkin tajuan tämän. Ja kuitenkaan en.
Eli tämä on kieltämistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan sama juttu. Saatan usein ajatella että olen tosi onnekas kun elämässä on kaikki mennut niin nappiin, kunnes muistan että ainiin onhan sitä paskaa riittänyt kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Olen ajatellut että olisin vain niin positiivinen, mutta kun en kyllä yleensä ole, mistähän tuo "unohtelu" oikeasti johtuu...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on yksi psyyken puolustusmekanismeista eli kieltäminen. Totuus on liian rankka.
Mutta mä siis jotenkin tajuan tämän. Ja kuitenkaan en.
Eli tämä on kieltämistä?
Ehkä se on sitten sellainen dissosiaatio-oire joka tulee myös puolustusmekanismina, yksi osa sinusta tietää järjellä miten asia on mutta ei tunne sitä, ja toinen osa haluaa kieltää koko homman. Joku osa saattaa sitten oireilla tuota vaikkapa ihmissuhdeongelmina tai fyysisinä vaivoina.
Sama täällä. Ihan samat lapsuudenkodin kokemukset - veljeni on käynyt vuosia terapiassa ja on masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, minä vain porskutan töissä enkä tajua edes masentua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on yksi psyyken puolustusmekanismeista eli kieltäminen. Totuus on liian rankka.
Mutta mä siis jotenkin tajuan tämän. Ja kuitenkaan en.
Eli tämä on kieltämistä?
Yksi vaihtoehto on, että tajuaa traumaattisen kokemuksen faktana, muttei tunne siihen liittyviä tunteita. Se on kai dissosiaatiota eli traumakokemuksen eri ulottuvuudet (havainnot, tunteet, ajatukset) ovat tallentuneet aivoihin erillään toisistaan. Joskus saattaa taas kokea ne ahdistuksen ja pelon tunteet, mutta ei tiedä, mistä ne tulevat ja mihin liittyvät.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos ei ihan oikeasti ole traumatisoitunut jonkun kokemuksen takia? Se, että jotain tapahtumaa pidetään ulkoisesti ja yleisesti ottaen traumatisoivana asiana kulttuurissamme ei tarkoita, että jokainen yksilö siitä traumatisoituisi.
Kotona oli köyhyyttä ja perheväkivaltaa. Monella muullakin oli, ja he pärjäävät ulkoisesti paremmin kuin minä.
Mä mietin, että vaan kuvittelin asioiden olleen huonosti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on yksi psyyken puolustusmekanismeista eli kieltäminen. Totuus on liian rankka.
Mutta mä siis jotenkin tajuan tämän. Ja kuitenkaan en.
Eli tämä on kieltämistä?Yksi vaihtoehto on, että tajuaa traumaattisen kokemuksen faktana, muttei tunne siihen liittyviä tunteita. Se on kai dissosiaatiota eli traumakokemuksen eri ulottuvuudet (havainnot, tunteet, ajatukset) ovat tallentuneet aivoihin erillään toisistaan. Joskus saattaa taas kokea ne ahdistuksen ja pelon tunteet, mutta ei tiedä, mistä ne tulevat ja mihin liittyvät.
Minulla on määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.
Ahdistukset erikseen.
Sitten vain tiedän faktana kaiken sen p**skan.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei ihan oikeasti ole traumatisoitunut jonkun kokemuksen takia? Se, että jotain tapahtumaa pidetään ulkoisesti ja yleisesti ottaen traumatisoivana asiana kulttuurissamme ei tarkoita, että jokainen yksilö siitä traumatisoituisi.
Kieltämistä ja dissasiaatiota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei ihan oikeasti ole traumatisoitunut jonkun kokemuksen takia? Se, että jotain tapahtumaa pidetään ulkoisesti ja yleisesti ottaen traumatisoivana asiana kulttuurissamme ei tarkoita, että jokainen yksilö siitä traumatisoituisi.
Ei tietenkään, eivät kaikki traumatisoidu yhtä herkästi ja samoista kokemuksista. Voihan se olla, ettei vain koe tapahtunutta ahdistavaksi ja sen takia suhtautuminen siihen on faktinen eikä asia herätä voimakkaita tunteita.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei ihan oikeasti ole traumatisoitunut jonkun kokemuksen takia? Se, että jotain tapahtumaa pidetään ulkoisesti ja yleisesti ottaen traumatisoivana asiana kulttuurissamme ei tarkoita, että jokainen yksilö siitä traumatisoituisi.
No sitten tietää varmasti itsekin onko vai ei.. ainakin minä osaan sanoa että en traumatisoitunut siitä kun kaupasta oli haluamani suklaa loppu. Minun ei tarvitse miettiä että onpa kumma miten aina mietin että olen niin onnellinen, ja sitten kuitenkin muistan että ai niin, olihan se suklaa kyllä loppu, ja sitten jäisin tätä vatvomaan. (suklaan tilalla siis joku mahdollisesti traumatisoiva tapahtuma)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei ihan oikeasti ole traumatisoitunut jonkun kokemuksen takia? Se, että jotain tapahtumaa pidetään ulkoisesti ja yleisesti ottaen traumatisoivana asiana kulttuurissamme ei tarkoita, että jokainen yksilö siitä traumatisoituisi.
Ei tietenkään, eivät kaikki traumatisoidu yhtä herkästi ja samoista kokemuksista. Voihan se olla, ettei vain koe tapahtunutta ahdistavaksi ja sen takia suhtautuminen siihen on faktinen eikä asia herätä voimakkaita tunteita.
Mistä sitten tietää, onko kieltäymyksen tilassa vai vain hyvä resilienssi/muuten vaan ei sattunut traumatisoitumaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut samaa, samoin toisaalta komenteissa mainittua epäilystä siitä, että jotkin asiat eivät oisikaan olleet niin huonosti.
Esim. Nuorena oli rankkajakso, jonka aikana mm. koin pitkään moninaista väkivaltaa.
Kun pääsin pakenemaan tilanteesta ja jatkamaan elämääni uudessa paikassa, niin todellakin jatkoin elämääni. Hetken olin katkera ja vihainen jne. Mutta en kokenut olevani vähääkään traumatisoitinut.
Ja kun en toiminut heti tapahtumien jälkeenkään siihen tapaan kuten "elokuvista" on opittu tai edes kokenut siihen tarvetta niin silti mietin jonkin verran, että miten normaalia sitten sekään on ja olin aika tarkka jotenkin sen kanssa, etten antaisi "asioiden vaikuttaa" tulevaisuudessakaan ja tarkkailin itsessäni mahdollisia merkkejä traumasta.
Mulla on kamalat asiat näkyneet siten, että olen saattanut kertoa joistakin asioista ihan kuten mistä tahansa arkipäiväisestä asiasta ja huomannut sitten vastapuolen järkytyksestä, että hei tosiaan tämähän on kamalaa/surullista/järkyttävää.
Ja toisaalta myös tunteiden teeskentelynä. Vaikka en itsekään tavallaan muista asioita, niin esimerkiksi kumppanin kanssa puhuessa on joitakin asioita noussut esiin. Olen huomannut, että koen tarvetta liioitella ja esitää jotenkin vaurioitunempaa miksi oikeasti itseni koen, en siksi, että haluaisin sääliä, vaan koska tuntuu, että sitä kuitenkin odotetaan ja tulee kummallinen vaikutelma, jos puhut niistä asioista kuivin silmin ja suu hymyssä.
Mutta siis pointtina se, että nykyään tiedän olevani traumatisoitunut. Meni paljon vuosia välissä ennen kuin näin, että tietyt asiat saattavat johtua menneistä.
En vain oireillut mitenkään klassisesti ja joskus mietin, että toimintakykyni olisi saattanut olla menneinä vuosina parempi, jos asiat olisi käsitellyt heti verekseltään.
Tuohon liittyy mm. Se että olen ollut kykenemätön tunnistamaan itseeni kohdistuvaa kaltoinkohtelua yms.
Ehkä olet resilientti eli olet selvinnyt vaikeuksista ilman että ne ovat aiheuttaneet sinulle traumaa.
Resilienssi, aikamme tabu?
Resilienssistä: http://www.surut.fi/surutfi_wp/wp-content/uploads/2018/04/Soili-Poijula…
Esimerkki:
Minimaalinen suru puolison menettämisen jälkeen 46–78%:lla leskistä
Minimaalinen suru 26%:lla vanhemmista lapsen menettämisen jälkeen
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut samaa, samoin toisaalta komenteissa mainittua epäilystä siitä, että jotkin asiat eivät oisikaan olleet niin huonosti.
Esim. Nuorena oli rankkajakso, jonka aikana mm. koin pitkään moninaista väkivaltaa.
Kun pääsin pakenemaan tilanteesta ja jatkamaan elämääni uudessa paikassa, niin todellakin jatkoin elämääni. Hetken olin katkera ja vihainen jne. Mutta en kokenut olevani vähääkään traumatisoitinut.
Ja kun en toiminut heti tapahtumien jälkeenkään siihen tapaan kuten "elokuvista" on opittu tai edes kokenut siihen tarvetta niin silti mietin jonkin verran, että miten normaalia sitten sekään on ja olin aika tarkka jotenkin sen kanssa, etten antaisi "asioiden vaikuttaa" tulevaisuudessakaan ja tarkkailin itsessäni mahdollisia merkkejä traumasta.Mulla on kamalat asiat näkyneet siten, että olen saattanut kertoa joistakin asioista ihan kuten mistä tahansa arkipäiväisestä asiasta ja huomannut sitten vastapuolen järkytyksestä, että hei tosiaan tämähän on kamalaa/surullista/järkyttävää.
Ja toisaalta myös tunteiden teeskentelynä. Vaikka en itsekään tavallaan muista asioita, niin esimerkiksi kumppanin kanssa puhuessa on joitakin asioita noussut esiin. Olen huomannut, että koen tarvetta liioitella ja esitää jotenkin vaurioitunempaa miksi oikeasti itseni koen, en siksi, että haluaisin sääliä, vaan koska tuntuu, että sitä kuitenkin odotetaan ja tulee kummallinen vaikutelma, jos puhut niistä asioista kuivin silmin ja suu hymyssä.
Mutta siis pointtina se, että nykyään tiedän olevani traumatisoitunut. Meni paljon vuosia välissä ennen kuin näin, että tietyt asiat saattavat johtua menneistä.
En vain oireillut mitenkään klassisesti ja joskus mietin, että toimintakykyni olisi saattanut olla menneinä vuosina parempi, jos asiat olisi käsitellyt heti verekseltään.Tuohon liittyy mm. Se että olen ollut kykenemätön tunnistamaan itseeni kohdistuvaa kaltoinkohtelua yms.
Oireisiin voisi vielä lisätä sen mitä olin löyhästi tulkitsevani ap:n aloituksesta, joka mietti onnekkuuttaan kun ei itseään ole koulukiusattu, vaikka olikin. Eli olen myös vahvasti elänyt muiden traumoja ja surrut heidän kanssaan tai heidän puolestaan jne.
Ja käynyt läpi sellaisia tunteita, joihin itselläni ei ole ollut "lupaa". Jonkinlaista kieltoa ja projisoimista muihin. Voi olla, että kokemukset ovat jättäneet jälkeensä niin pohjattoman arvottomuuden tunteen, että edes hetkittäiseen itsesääliin ei koe olevansa oikeutettu, koska mikäpä vaikuttaisi sellaiseen ihmiseen, jolla ei ole mitään väliä.
Olet käsitellyt asian ja siirtynyt eteenpäin. Terveen psyykeen merkki. :)
Minäkään en oikeastaan tajunnut vielä ylä-asteella että minua oikeasti kiusattiin ja syrjittiin koko sen kolme vuotta. Enkä varsinkaan ymmärtänyt miten se kaikki minuun vaikutti. Kuvittelin teininä että olin niin huono, tyhmä ja nössö että ansaitsin sellaisen kohtelun, että se oli muka ihan normaalia. Aloin ymmärtää tuota tosissaan vasta 10 vuotta myöhemmin kun itsetuntoni oli huimasti parantunut.
Luulen että monilla kamalia asioita kokeneilla on niin huono itsetunto että tavallaan luulevat että heitä kuuluukin kohdella niin.
Se on yksi psyyken puolustusmekanismeista eli kieltäminen. Totuus on liian rankka.