Rasittava esikoinen
Taas on paha mieli ja huono omatunto näistä tunteistani eskoista kohtaan. Tunteeni häntä kohtaan ovat enemmän ja enemmän negatiivisia ja kovin vähissä ovat ne hetket kun tunnen iloa ja ylpeyttä hänestä.
Meillä on kaksi lasta ja esikoisemme on todella haastava ja hankala tapaus. Tietysti hänellä on normaalia uhmaa kun on siinä iässä, mutta viimeinen vuosi meillä on ollut todellista taistelua. Minulla ei ole minkäänlaista otetta häneen. Ulkoilut ovat nykyään yhtä taistelua ja täänään taas kerran päätin, että miksi lähteä ulos kun siellä menee vain hermot. Lapsi ei halua kävellä, mutta ei myöskään pyöräillä ja kun tänäänkin se pyörä oli mukana, niin sain käyttää mielikuvitusta millä hänet saan kotiin kun kuopus istuu rattaissa.
Muutenkin meillä on päivittäin taistelua ja kamala huuto kuuluu varmaan naapureihin saakka. Milloin lapsen ja milloin minun. Esikoinen saa minussa välillä sellaiset raivon tunteet vallalleen, että suorastaan ihmettelen mistä ne kumpuavat. Ja lapsi vaan nauraa minulle. Ja minä käytän välillä sellaista kieltä lapsen kuullen, että ei ole tosikaan. Ja välillä suoraan sanottuna haukun lasta, mistä tunnen häpeää. En ymmärrä itseäni, tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja ajattelen, että esikoisemme olisi varmaan onnellisempi jossain toisessa perheessä kun minun, lyhytpinnaisen ja huutavan äidin kanssa. Lapsi käy osa-aikaisesti hoidossa ja nyt olen vakavasti miettinyt, olisiko hänen parempi olla siellä päivittäin. Ei tarvitsisi kuunnella minua ja elämämme ei olisi yhtä tahtojen taistelua.
En tiedä mikä olisi ratkaisu. Tiedostan, että en ole kovin lämminhenkinen häntä kohtaan. Lämpimiä tunteita on todella/liian vähän ja nekin usein vasta sitten kun lapselle on sattunut jotain ja olen huolissani.
Pelkään myös, että pilaan yhteisen tulevaisuutemme jos näin jatkuu. Välimme varmaan viilenevät lapsen kasvaessa. Silti toisina vaikeina hetkinä tämäkään ajatus ei edes haittaa minua.
Mistä apua?
Kommentit (10)
tytöllämme on tullut ihan hiljattain 3 vuotta ja ehkä tosiaan pidän häntä isompana kuin onkaan. Välillä vaan tuntuu, että hän hangoittelee joka asiassa vastaan ihan minun kiusaksi, vaikka eihän se näin varmaankaan todellisuudessa ole. Hakeeko kenties huomiota??
Lapset on tietty eri tasosia mutta ei meillä nuo isommat ole 3-vuotiaana melkeen edes suostuneet pyörän selkään... Mutta se ei varmaan ollut pointtisi.
Meillä on nyt keskimmäinen 2v8kk ja kuopus 1v ja musta toi keskarikin on vielä niin pieni... Käytössä on edelleen kaksostenrattaat, joskaan aina taapero ei halua istua. Mutta en kyllä lähtisi mihinkään pitkälle niin että hän kävelee koska lähtee vielä helposti omille teilleen. Esikoinen toisaalta ei enää tuon ikäsenä lähtenyt.
Ehkä sitten pidät esikosta isompana kuin hän onkaan? Teepä sellainen tsemppausviikko että et huuda lapsellesi yhtään tai hermostu hänelle (tiedän, voi olla vaikeaa!!). Katso mikä on reaktio. Yritä ajatella itsesi tuon pienen 3-vuotiaan kenkiin. Hän on oikeasti vielä hirmu pieni eikä ymmärrä kaikkea. Anna hänen vaikka olla vauva, pue ja riisu, sylitä paljon jne jne jne. Ehkä noidankehä rupeaa aukeamaan ja lapsesikin sitten hangottelee vähemmän.
Tsemppiä teille!!
Meillä saman ikäinen tyttö,jonka kanssa oli vielä pari kuukautta sitten aika rankkaa.Itellä meinasi jo usko loppua koko touhuun,muutamat kerrat jätettiin puistoon lähtö kesken kun tyttö ei antanut pukea ulko vaatteita päälleen,saati sitten että olisi itse pukenut.Meilläkin tyttö käy tarhassa,itse jäin äitiyslomalle,laskettu aika parin viikon päästä.Koitan tässä levätä ja vauvan synnyttyä " palautua" sekä opetella taas sitä vauvarumbaa,sitten tyttö jää kotiin meidän kanssa,nytkin on vain osa-aikaisesti hoidossa.Itse oletin meidän tapauksessa kyseen olevan uhmasta,liian vähästä huomiosta kun itse olin väsynyt,kun itse hermostuu niin noidankehä on valmis:( Itsekkin tulee välillä sanottua turhankin tiukasti ja jälkeenpäin pyydellään anteeksi puolin ja toisin.
Kyllä kolmevuotias jo ymmärtää paljon asioita,mutta kapinoi jos ei itse tule ymmärretyksi,näin minä järkeilin tämän meidän tilanteen.Kaiken lisäksi tytöllä oli korvatulehdus,jonka takia kiukutteli ruokapöydässä jne,sekin huomattiin vasta kun varmuuden vuoksi vein tytön lääkäriin kun oli niin kiukkuinen,neuvolassakin kun soitin sinne sanottiin vain olevan uhmaa ja tytön pompottelevan minua,itsellä oli kuitenkin sellainen olo että olisiko takana jotain muutakin.Nyt meillä on kaikki kivasti,koitan huomioida tyttöä paljon enemmän,ottaa mukaan kotihommiin,tiskaamaan,laittamaan pyykkiä jne,jotta tuntee itsensä tärkeäksi.Samoin se pukemishomma muuttui kun kevät tuli,ulkona on kivempi leikkiä ilman raskaita talvikamppeita.Uusi pallokin ostettiin jota on kiva potkia ulkona,reippaasti lähtee nykyään ulos,annan myös vähän vaikuttaa siihen pukemiseen,minkä hatun haluaa laittaa,sormikkaat vai lapaset jne.Joo,ja aikaa pitää ottaa siihen ulos lähtöön...Kuten kirjoitin,meille syntyy kohta toinen lapsi jolloin ollaan varmaan taas pattitilanteessa...Mutta onneksi kesä tulee eikä tarvitse pukea niin paljon päälle ja rankkoina päivinä voi sitä pientä palkita vaikka lupaamalla jäätelöt kaupasta matkalla puistoon.
Hei,
jos tuntuu todella hankalalta niin voisit ehkä soittaa paikalliseen perheneuvolaan? Tai ottaa asian puheeksi tavallisessa neuvolassa.
Mutta onkohan tuo esikoisesi kuitenkaan ihan niin kauhean rasittava?
3 vee on aika pieni vielä ja todella vaikeassa iässä. Voisikohan olla, että kaipaisi nyt vaan jostain syystä todella paljon äidin aikaa ja jakamatonta huomiota. Kokeile jos saisit kuopuksen vaihteeksi jonnekin hoitoon ja tekisitte yhdessä esikoisen kanssa jotain mukavaa (ei mitään kovin vaativaa tai hankalaa vaan jotain josta molemmat tykkää ja joka jo etukäteen ajateltuna onnistuisi lähes varmasti).
Meillä auttaa heti jos pääsen saman ikäisen esikoisen kanssa kaksistaan vaikka limulle tai jädelle jonnekin. Se hankala känkkäränkkä muuttuu hetkessä ihanaksi seuramieheksi ja meillä on tosi kivaa vaan jutustella kaksistaan. Yleensä näiden reissujen jälkeen menee taas yhteiselo ihan sujuvasti.
ota rennommin, älä huuda. Odotat liikoja pikkuiselta, ja kun asiat eivät menekään pillisi mukaan, hermostut. Sekin on normaalia, mutta pieni ihminen kasvaa ja kehittyy - ei ton kokonen tiedostaen asioita tee kiusaksi. Ja se menee kyllä ohi.
Kuulostaa hermoja raastavalta... No, kolmevuotiaat on sellaisia. Meillä ainakin on välillä samaa luokkaa. Yleensä pahin vastaanhangoittelu iskee, jos joutuu liikaa menemään aikuisten mukana (joutuu olemaan siis liian iso) ja jos huomiota ei anneta tarpeeksi. Yleensä tilanne rauhoittuu muutamalla hyvällä keskittyneellä hetkellä. Meillä ei kyllä ole päässyt ikinä ihan noin kamalaksi, kun mä säikähdän aina vähän vähemmästä jo, kun huomaan, että itselläni alkaa pinna kiristyä ja tyttö hyppii seinille tai yrittää ainakin kaikke vähemmän järkevää...
Luulen, että tosiaan odotat liikoja, anna lapsen olla vielä pieni. Hän tuntuu varmaan isommalta kuin onkaan kun vertaat pienempään. Ota välillä aikaa laulaa ja lukea, tehdä isojen tyttöjen hommia piirtäen ja askarrellen, anna auttaa kotihommissa, siis pyykkijutut on helpoimpia ja pöydän kattaus myös, kunhan ei käytä parhaita astioita... :) Pyydä laittamaan lastenhuoneeseen " nallen synttärit" ja tulette sitten vieraiksi sinä ja kuopus.
Tuo pyöräily on vähän niin ja näin ja muutenkin ulkona kävely... 3v ei jaksa kovin pitkiä matkoja, ja jos jaksaiskin niin helposti ei viitsi. Pyöräilyssä meillä on auttanut, että on työnnetty selästä lisävauhtia, välillä ajetaan hippaa, siis minä juoksen tyttö ottaa pyörällään kiinni, ja toisinpäin... mutta mulla ei tässä ole toista joten kädet vapaana on ulkoillessa. Seisomalauta olis sulle tosiaan hyvä. Luulen, että meidän neitiä myös laiskottais kävelyt ja pyöräilyt jos näkis toisen istuvan rattaissa... Kävellessä voi myös antaa evästä: ompun paloja, keksejä, jos aivan uuvuttaa, laskea autoja, taloja, kurkkia pihamaille, arvuutella ketä taloissa vois asua...
että positiivinen palaute motivoi parhaiten. Jos on ihan mennyt huutamiseksi elämä, niin voi olla, että lapsi ei enää keksi millä äitiä vois miellyttää ja siksi on vielä kamalampi... karsi kiellot minimiin ja kehu muutaman päivän kaikesta mikä vähänkin onnistuu. Todennäköisesti huomaat, että kehuihin löytyy syytäkin ja lapsi alkaa haluta käyttäytyä enemmän toivotulla tavalla, kun huomaa, että äiti onkin iloinen.
Niinhän se taitaa olla, että tyttömme on kuitenkin vielä aika pieni ja kaipaa enemmän huomiotani, mitä vauvamme vie aika paljon. Ja tosiaan, en muista koska olisin ihan keskittyneesti leikkinyt tms. ihan kahdestaan esikoisemme kanssa. Täytyykin ottaa ihan aikaa kahden hänen kanssaan.
Mietin illalla nukkumaan mennessäni tätä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minun on pakko hillitä hermojani ja lopettaa jatkuva huutaminen kun siitä ei mitään hyötyä ole. Illalla vielä tuli huutoa kun tyttö kaatoi kahdesti vedet lattialle ja ihan selvästi ne olivat vahinkoja, liikkuvaista sorttia kun on. Mutta kun tuollaista tapahtuu, en ehdi edes ajatella mitään kun aukaisen suuni. Mutta nyt siis on pakko alkaa laskea kymmeneen ja ottaa tosiaan vähän rennommin. Eihän esim. veden lattialle kaatuminen ole edes mikään vakava asia.
Toivottavasti tämä päivä on alku paremmalle suhteelle tyttöni kanssa.
minkä ikäinen esikoisesi on? Pidätkö häntä vanhempana kuin hän itse asiassa onkaan ja vaatimustasosi on sen mukaan? Meillä esim. tuo pyöräily alkaa sujua vasta nyt, kun ikää on 4v6kk -esim. vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisi suostunut pyöräilemään kovinkaan pitkiä matkoja. Onko teillä kaksostenrattaat tai seisomalautaa?
Ymmärrän muuten hyvin sinua, joten sympatiat puolellesi :) Jaksamista!