Olisinpa saanut hyvän lapsuuden ja saanut kasvaa vakaassa perheessä :( Ette tiedä miten onnellisia olette, jotka saitte onnellisen lapsuuden

Sama!

Miten tästä pääsee koskaan eroon?

Onko maailma mitenkään oikeudenmukainen? Korvaako maailma koskaan mitään?

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

Jep, lapsena ja teininä olin todella epäkiitollinen hyvistä vanhemmistani. Näin aikuisena arvostan rauhallista, päihteetöntä ja tasapainoista lapsuuttani. Liian monelle lapselle se ei olekkaan arki päivää..

Sama.

Mutta onneksi olen voinut omille lapsille antaa paremman lapsuuden

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä pääsee koskaan eroon?

Onko maailma mitenkään oikeudenmukainen? Korvaako maailma koskaan mitään?

Ei siitä pääse eroon. Maailma ei ole oikeudenmukainen eikä korvaa mitään. Sinun itsesi on mahdollista tehdä töitä ja luoda uskoa, että pääset asiasta yli ja elämässäsi eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

H V

Vierailija kirjoitti:

Sama.

Mutta onneksi olen voinut omille lapsille antaa paremman lapsuuden

Samoin. Meillä lapset ovat eläneet lähes suojattua ja helppoa elämää. He lähinnä kritisoivat sitä kun olen liian paljon läsnä ja kiinnostunut heistä (hyvä että irtautuvat itse ja uskaltavat sanoa).

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vaikka tämäkin on totta niin et selvästi ymmärrä että lähtökohdat voivat olla todella erilaisia. Kyseessä ei ole varsinaisesti lasten ongelmat, vaan niiden aikuisten. Tämä tekee sitten lapsen kasvuympäristöstä sairaan.

Vierailija kirjoitti:

Jep, lapsena ja teininä olin todella epäkiitollinen hyvistä vanhemmistani. Näin aikuisena arvostan rauhallista, päihteetöntä ja tasapainoista lapsuuttani. Liian monelle lapselle se ei olekkaan arki päivää..

Tiedätkö, sinunlaisesi lapset ovat todella vitttumaisia. Minunkaan lapseni eivät yhtään tajua arvostaa saamaaansa kohtelua, on varmaan liian hyvää. Eipä paljoa jaksa odotella, että kaksvitosina tajuavat, ettei heille ole kaadettu oiekasti paskaaa niskaan.

t. pettynyt äitiyteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, lapsena ja teininä olin todella epäkiitollinen hyvistä vanhemmistani. Näin aikuisena arvostan rauhallista, päihteetöntä ja tasapainoista lapsuuttani. Liian monelle lapselle se ei olekkaan arki päivää..

Tiedätkö, sinunlaisesi lapset ovat todella vitttumaisia. Minunkaan lapseni eivät yhtään tajua arvostaa saamaaansa kohtelua, on varmaan liian hyvää. Eipä paljoa jaksa odotella, että kaksvitosina tajuavat, ettei heille ole kaadettu oiekasti paskaaa niskaan.

t. pettynyt äitiyteen

Mutta hyviä uutisia lapsille: ei kukaan odotakaan, että te itse sitä tajuaisitte, mutta mä en äitinä vaan kestä.

Itse myös erittäin huonon lapsuuden kokeneena. Voin kertoa kuinka minulle kävi.

Sen jälkeen kun kotioven 16v panin jälkeeni kiinni on elämäni ollut erittäin hyvää.

Olen osannut arvostaa kunnollista miestäni, tavallista hyvää kotiamme ja olen pyrkinyt olemaan lapsillemme hyvä äiti.

Mitä itse ei saanut niin on ollut ilo antaa se lapsillemme moninkertaisena.

Olen rakastanut elämäni joka hetkeä kun pääsin lapsuudenkodistani pois.

En ole katkera kuitenkaan, vaan ajattelen kohtalon laittaneen nämäkin kokemukset opiksi.

Olemme olleetkin mieheni kanssa sijaisperheenä kauan.

Ajattelen että kokemani kaltoinkohtelu

On auttanut nykyisessä elämän mittaisessa työssäni❤️

Lämmin ajatus kaikille jotka ovat joutuneet huonoon kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vaikka tämäkin on totta niin et selvästi ymmärrä että lähtökohdat voivat olla todella erilaisia. Kyseessä ei ole varsinaisesti lasten ongelmat, vaan niiden aikuisten. Tämä tekee sitten lapsen kasvuympäristöstä sairaan.

En ole tuo jonka kanssa kirjoitit vaan olen samaa mieltä hänen kanssaan.

Itselläni on vaikea lapsuus, mutten kanna sitä ristinä. Olen jo melko nuorena miettinyt mitä tahdon antaa omalle perheelle ja mitä tahdon

olla.

Mutta ei kaikki, edes oma perhe tiedä mitä asioita minulle tapahtui.

Olen käynyt terapiassa ja joitain asioita ymmärrän esimerkiksi joku asia on ollut vanhempien omia puutteita ja ne ovat jääneet heillä taakaksi ja he yhä jaksavat puhua miten väärin he koki jotain.

Elän tätä päivää, en riudu määrättömiä aikoja menneessä. Tahdon että omat lapseni eivät joudu kokemaan sitä omaa vellomistani miten väärin on asiat olleet minulle. Tuosta martyyriudesta ei kukaan selviä.

Nyt niska-perseote omasta elämästä ja joku järki tekemiseen. Menette nukkumaan ja hallitsette omaa elämää.

Ei paskaa tarvitse sietää, jankkaamalla tuota omaa menneisyyttä jää nykyisyys sivuun. Mitä muistat vanhana?

Huonon lapsuuden ja nuoruuden kotiolot kokeneena tein kaikkeni, että omilla lapsillani oli hyvät ja rakastavat olosuhteet aina. Sitten avioero miehen uskottomuuden takia. Lapset keskittyvät nykyään omiin perheisiinsä ja minä elän sairaana yksin pienellä eläkkeellä. Kuten vanhassa laulussa sanotaan " Väliaikaista kaikki on vaan..."

Totta, osittain kateellinen minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vaikka tämäkin on totta niin et selvästi ymmärrä että lähtökohdat voivat olla todella erilaisia. Kyseessä ei ole varsinaisesti lasten ongelmat, vaan niiden aikuisten. Tämä tekee sitten lapsen kasvuympäristöstä sairaan.

En ole tuo jonka kanssa kirjoitit vaan olen samaa mieltä hänen kanssaan.

Itselläni on vaikea lapsuus, mutten kanna sitä ristinä. Olen jo melko nuorena miettinyt mitä tahdon antaa omalle perheelle ja mitä tahdon

olla.

Mutta ei kaikki, edes oma perhe tiedä mitä asioita minulle tapahtui.

Olen käynyt terapiassa ja joitain asioita ymmärrän esimerkiksi joku asia on ollut vanhempien omia puutteita ja ne ovat jääneet heillä taakaksi ja he yhä jaksavat puhua miten väärin he koki jotain.

Elän tätä päivää, en riudu määrättömiä aikoja menneessä. Tahdon että omat lapseni eivät joudu kokemaan sitä omaa vellomistani miten väärin on asiat olleet minulle. Tuosta martyyriudesta ei kukaan selviä.

Nyt niska-perseote omasta elämästä ja joku järki tekemiseen. Menette nukkumaan ja hallitsette omaa elämää.

Ei paskaa tarvitse sietää, jankkaamalla tuota omaa menneisyyttä jää nykyisyys sivuun. Mitä muistat vanhana?

Eli tarkennan: omat vanhemmat ovat minua 30 vuotta vanhempia, on jäänyt päälle katkeruus.

En itse tahdo antaa tuota samaa sontaa lapsilleni, en suostu jäämään lapsuuden uhriksi vaan ihan tietoisesti tein valinnan että mulla on omat rajat. Mun lapset eivät joudu kokemaan samaa paskaa minulta mitä minä koin.

Oletteko te miettinyt miten sun lapsen oma lapsuus on ja oletteko puhuneet niistä murheista heille?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

Edellinen kommenttini taisi mennä sen suuriin, joten otetaan tavutus käyttöön:

Vaadin itseltäni aika paljon, tosin ei se ehkä joidenkin mittapuulla ole paljoa. Apua en ole oppinut pyytämään enkä näyttämään "heikkoja" tunteitani. Päinvastoin, opin salaamaan todelliset tunteeni ja tarpeeni. Isä esimerkiksi l ö i, jos itkin.

Olin siis käytännössä ilman vanhempien tukea koko lapsuuden ja nuoruuden. Vähän jäi siinä perusturva muodotumatta silloin (nyt tilanne parempi kun olen saanut sitä näin aikuisena muodostettua). Nuorena joku tajusi onneksi tilanteen, saattoi asian sos-su-jen tietoon ja minut huos-taan-o-tet-tiin. Elin yhdessä laitoksessa, tai siis tur-va_kodissa, siihen saakka kun täytin 18 ja pääsin omaan asuntoon. Oli melko yksinäistä aikaa. Kävin koulut sieltä tur-va_kodista käsin. Vähän eri lähtökohta kuin monella muulla, jotka äiti tai isä vielä aamulla herättelee ja patistaa kouluun.

Olen nykyään vähän sellainen kivikasvo joka ei hanskaa so-si-aa-li-si-a tilanteita.

Vierailija kirjoitti:

Itse myös erittäin huonon lapsuuden kokeneena. Voin kertoa kuinka minulle kävi.

Sen jälkeen kun kotioven 16v panin jälkeeni kiinni on elämäni ollut erittäin hyvää.

Olen osannut arvostaa kunnollista miestäni, tavallista hyvää kotiamme ja olen pyrkinyt olemaan lapsillemme hyvä äiti.

Mitä itse ei saanut niin on ollut ilo antaa se lapsillemme moninkertaisena.

Olen rakastanut elämäni joka hetkeä kun pääsin lapsuudenkodistani pois.

En ole katkera kuitenkaan, vaan ajattelen kohtalon laittaneen nämäkin kokemukset opiksi.

Olemme olleetkin mieheni kanssa sijaisperheenä kauan.

Ajattelen että kokemani kaltoinkohtelu

On auttanut nykyisessä elämän mittaisessa työssäni❤️

Lämmin ajatus kaikille jotka ovat joutuneet huonoon kotiin.

Moni muu taas joutuu lapsena olemaan vanhemmilleen kiltti ja saa kuulla silti kokoajan, miten tekee väärin. Kun sitten aikuisena tajuaa, keissä se vika oikeasti olikin, niin ei siitä niin vaan paraannutakaan, mitä sellainen on itselle aiheuttanut.