Voin monta viikkoa huonosti aina sen jälkeen kun olen viettänyt lapsuudenperheen kanssa aikaa

Meidän äitin ja isän suhde on jotain niin kamalaa. Ne ihmiset eivät ole voineet varmaan koskaan hyvin. Äiti on epävakaa tunneihminen, joka on lihonnut vanhemmiten kamalasti ja hänen kasvoistaan näkee, ettei hän voi hyvin. Hän hakee jatkuvasti huomiota facebookista ja esittää, että kaikki on hyvin. Ei hän varmaan itsekään näe sitä, mitä minä näen: rakkaudettomuutta. Rakkautta ei meidän perheessä nimittäin ole.

Isä on taas estynyt, kykenemätön näyttämään tunteitaan. En ole koskaan nähnyt, että äiti ja isä halaisi, saatika pussailisi. No okei, muutaman kerran olen nähnyt heidän väkinäiset halaamiset sukujuhlissa. Se on kamalaa. Meidän äiti on koko ajan kotioloissa kamalan kireä, huutaa, syö, huutaa. Isä taas on passiivinen nössö, joka ei oikeasti ymmärrä ihmsiten välisistä suhteista mitään. Isä oli myös väkivaltainen meitä lapsia kohtaan kun olimme pieniä. Äiti oli taas hallitseva, varsinkin minua kohtaan. On vieläkin. Ikuinen pikkutyttö, joka luulee omistavansa minut. Ja jos otan etäisyyttä, niin jossain vaiheessa alkaa marttyyripuheet.

Sisaruksillani on omat ongelmat. Veli on sairastunut vahvuuteen, tunteettomuuteen. Sisko on taas läheisriippuvainen, joka antaa miesten kohdella häntä miten sattuu. Itselläni on olut masennusta, paniikkikohtauksia, ahdistusta. Olen käynyt terapiassa kaksi vuotta. Pidän kuitenkin itseäni kaikista täysjärkisimpänä meidän porukasta.

Voinko ottaa eron lapsuudenperheestäni? Olen miettinyt, että todennäkösiesti pärjäisin yksin paremmin.