Onko muita joilta jäi nuoruus ja murrosikä väliin eikä ole siksi aikuistunut?

En ymmärrä tätä. Jouduin aikuistumaan 14-vuotiaana olosuhteiden pakosta. Ihan normaalia elämää elän.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tätä. Jouduin aikuistumaan 14-vuotiaana olosuhteiden pakosta. Ihan normaalia elämää elän.

Kaikki ei ole henkisesti yhtä vahvoja.

Minulla on niin että jouduin olemaan pienestä lapsesta asti aikuinen, mutta koska en tietenkään voinut olla oikea aikuinen vaan lähinnä "tunteeton, järkevä, hymytön" niin sekä lapsuus että nuoruus jäi välistä. Nykyisin olen sitten aikuisena omituinen lapsiaikuinen. Minkäänlainen vastuu ei kiinnosta pätkän vertaa, onneksi ei ole omia lapsia tai juuri mitään muitakaan velvotteita- työn kyllä haluaisin olevan kivaa ja mukavaa ja niin hyvin palkattua että voisin hommata palvelijoita.

Onpa samankaltaisia kohtaloita täällä.

Minä myös maalla asunut, lukemista harrastanut tyttö. Murrosikäisenä kyllä kapinoin vähän, mutta äitini otti jotenkin kauheana uhkana mun aikaisin alkaneen murrosiän, joten paljon minnekään en päässyt sosiaalista elämää viettämään paitsi ne parit kerrat, kun karkasin tai sain huijattua, että olin lähellä olevalla kaverilla yötä. Ekoista poikaystävistä en kertonut äidille, koska arvasin että siitä se vasta hurjistuisi. Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten ilman mitään aikuisen henkistä tukea ja ohjausta aina olin lapsena ja nuorena. Molempien poikaystävien kanssa meni poikki, koska he eivät jaksaneet, että pystyin yleensä näkemään vain koulun jälkeen vähän aikaa ennen kuin bussi lähti maalle. Tästä syntyi aika ikävä epäonnistumisen kokemus ekoissa ihmissuhteissa.

Lukioon mut päästettiin muuttamaan kuitenkin kaupunkiin yksin ja silloin seurustelin tosi tiiviisti. En oikein jostain syystä päässyt porukoihin lukiossa, se oli semmoista kodin leikkimistä poikaystävän kanssa. 19-v. tuli ruma ero jonka otin tosi raskaasti, ryyppäsin ja sekoilin kunnolla ja tulin tyhmyyttäni raskaaksi siinä elämäntavassa. 20-vuotiaasta asti olenkin saanut taas hissukseen elellä kotona lapsen kanssa. En tunne itseäni yhtään kypsäksi vaikka periaatteessa kannan vastuun. Kaipaan vieläkin haikeasti sitä nuoruutta, vapautta ja kaverivaihetta.

Eiköhän jokainen tietokonepelejä 12 h päivässä pelaava ole juuttunut teini-ikään. Näitä on jo nelikymppisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kunnollisista ei otsikoita revitä. He eivät myöskään palstaile täällä vaan tekevät töitä.

Joo ei, minkäänlaisen vapaa-ajan viettäminen, edes palstailemalla, on täysin moraalitonta.

Nostan

Lapsuus, murrosikä, nuori aikuisuus, aikuisuus, vanhuus ja kuolema. Menivät ES ja CS parissa. Täältä tullaan elämä!

Juu.. koskaan en ole seurustellut niin en ole saanut kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta naisen kanssa. Oli kivempi antaa festareilla pillua jännä miehille teltassa kuin kävellä kiltti miehen kanssa rantaan pussailemaan ja sitten kaatua pusikkoon kutemaan.

Eniten mua harmittaa että jäi ne seurustelukuviot kokematta. Olisin halunnut edes kokeilla miltä teinirakkaus tuntuu. Olis ollu hienoa tuntea olevansa hyväksytty. Välillä kaihertaa paljon. Minkäs teet.

Lapsena kodissa hakattiin

Laitoksessa sitten muuta

Joten kyllä jäi enkä ole kovin monelta osalta aikuistunut vaikka lähempänä 30 jo mennään.

Sama tarina täälläkin. Asuttiin maalla, koulussa kiusattiin ja kavereita ei juurikaan ollut. Illat ja viikonloput sekä lomat vietin kotona kirjoja lukien, musiikkia kuunnellen ja tv:tä katsellen. Pakenin omaan pään sisäiseen maailmaani karua todellisuutta.

Pienellä kylällä kaikki tunsivat toisensa ja olin hyljeksitty. Lähimpään kaupunkiin pääsi ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin. En voinut mennä edes leffavuokraamoon, koska kylälläni ei ollut sellaista, elokuvateatterista puhumattakaan. Ei siellä ollut kasvavalle nuorelle yhtään mitään, yksi pieni kyläkauppa ja siinä kaikki.

Haaveilin aivan toisenlaisesta nuoruudesta, johon olisi kuulunut poikaystävä, hyviä kavereita, jne. Koskaan en saanut mitään noista. Lukiossa (kaupungissa) pääsin kyllä pieneen kaveriporukkaan, mutta en koskaan tuntenut oikeasti kuuluvani siihen.

Haaveilin kotibileistä jne normaalista nuoruudesta mutta lukioaikaiset kaverit olivat sitä tyyppiä myös jotka istuivat kaikki illat kotona joten koen että tavallaan nuoruuteni meni aivan hukkaan. Suurin osa ns. normaaleista nuoruuteen kuuluvista asioista jäi kokematta ja olen edelleen hieman katkera tästä vaikka olen jo yli kolmenkymmenen.

En ole koskaan seurustellut, opin pelkäämään miehiä kiusaamisen seurauksena. Olen käynyt vuosia terapiassa mutta en silti pääse yli siitä traumasta, että nuoruuteni meni pilalle.

Parikymppisenä otin ns. vahingon takaisin ja dokasin baareissa, mutta eihän se elämätöntä teini-ikää takaisin tuonut. Usein vieläkin mietin, miten eri tavalla asiat olisivatkaan voineet mennä...

Tuttua tarinaa. Mulla jäi kanssa kavereiden kanssa pyöriminen pois kun menin peruskoulun jälkeen amikseen. En saanut peruskoulun jälkeen koskaan kavereita ja viihdyin yksin. Pahin seuraus tosta oli että sosiaaliset taitoni ovat olemattomat. Ensi rakkauteni tai paremminkin ihastuksen koin 34 vuotiaana. Ei se ollut mikään oikea suhde edes vaan pari kertaa oltiin viikonloppu yhdessä. Nyt olen 38v ja aikuisena saanut vähän takaisin. En tarkoita mitään teinibaareissa käymistä ja ryyppäämistä. Olen matkustellut, käyn joskus viihteellä ja nauttinut sinkun vapaudesta elää töiden ulkopuolella miten haluaa.

Miten nuoruus "jää välistä"? Kun täytin 18v. en todellakaan ajatellut että nyt "pääsen" ravintolaan.

Vierailija kirjoitti:

Isä sairastui pahasti kun olin 12v. Huoli oli suuri, asuttiin syrjäkylällä ja siihen se lapsuus jäi. Isä kuoli kun olin 18. 6 vuotta oli kipua ja helvettiä, menetettiin melkein kaikki. En osannut ystävystyä,koska vietin niin erilaista elämää kuin muut, eikä koulun jälkeen ollut mahdollisuuttakaan kun asuttiin syrjässä ja piti joko istua isän vieressä sairaalassa tai hoitaa kotona. Lukion jälkeen läksin heri ulkomaille ja täällä olen lähes 40v. jälkeen. Ainoa vaihtoehto oli tämä, uusi elämä kaukana. En tunne kuuluvani minnekään, en tänne enkä Suomeen (jossa käyn harvoin) Olen naimisissa muttei lapsia, valinnut niin, koska en koskaan tuntenut vielä olevani aikuinen. En pysty ottamaan vastuuta, olen vain rakentanut itselleni hyvin omanlaiseni elämän. Olen aivan kuin joltain toiselta planeetalta. Kyllähän minusta tykätään, mutta kukaan ei oikeasti tunne minua, tuskin itsekään.

Olen onnellisin vain silloin kun olen matkalla yksin jossain kolmannessa maassa jossa kukaan ei minua tunne.

Just like me. Isäni sairastui vakavasti kun olin 14v. Kuoli vihdoin kun olin 22v. Myös aina  piti auttaa vanhaa sairasta mummoa ja sen siskoja. Elin nuoruuteni sydänkohtausten, aivoinfarktien ja syövän parissa. Tuttavapiirien suurin ongelma oli kuka hakee pussikaljat perjantaina ja kumman pojan kanssa seukkaisi. Mun  suurimmat ongelmat oli pysyykö läheiseni hengissä seuraavan viikon. Tunsin itseni melko ulkopuoliseksi ja olin tuttavapiirin mielestä vähän outo. Mitään ystäviä mulla ei teini-iässä ollut.

Ja onnellisin tunne on kun istun lentokoneessa matkalla pisteestä A pisteeseen B. Samoi  rakastan matkustaa johonkin suurkaupunkiin yksin, silloin olen onnellinen enkä tunne itseäni ollenkaan yksinäiseksi, vaikka olen täysin yksin vieraassa maassa. Oon joskus miettinyt mistä tämä johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isä sairastui pahasti kun olin 12v. Huoli oli suuri, asuttiin syrjäkylällä ja siihen se lapsuus jäi. Isä kuoli kun olin 18. 6 vuotta oli kipua ja helvettiä, menetettiin melkein kaikki. En osannut ystävystyä,koska vietin niin erilaista elämää kuin muut, eikä koulun jälkeen ollut mahdollisuuttakaan kun asuttiin syrjässä ja piti joko istua isän vieressä sairaalassa tai hoitaa kotona. Lukion jälkeen läksin heri ulkomaille ja täällä olen lähes 40v. jälkeen. Ainoa vaihtoehto oli tämä, uusi elämä kaukana. En tunne kuuluvani minnekään, en tänne enkä Suomeen (jossa käyn harvoin) Olen naimisissa muttei lapsia, valinnut niin, koska en koskaan tuntenut vielä olevani aikuinen. En pysty ottamaan vastuuta, olen vain rakentanut itselleni hyvin omanlaiseni elämän. Olen aivan kuin joltain toiselta planeetalta. Kyllähän minusta tykätään, mutta kukaan ei oikeasti tunne minua, tuskin itsekään.

Olen onnellisin vain silloin kun olen matkalla yksin jossain kolmannessa maassa jossa kukaan ei minua tunne.

Just like me. Isäni sairastui vakavasti kun olin 14v. Kuoli vihdoin kun olin 22v. Myös aina  piti auttaa vanhaa sairasta mummoa ja sen siskoja. Elin nuoruuteni sydänkohtausten, aivoinfarktien ja syövän parissa. Tuttavapiirien suurin ongelma oli kuka hakee pussikaljat perjantaina ja kumman pojan kanssa seukkaisi. Mun  suurimmat ongelmat oli pysyykö läheiseni hengissä seuraavan viikon. Tunsin itseni melko ulkopuoliseksi ja olin tuttavapiirin mielestä vähän outo. Mitään ystäviä mulla ei teini-iässä ollut.

Ja onnellisin tunne on kun istun lentokoneessa matkalla pisteestä A pisteeseen B. Samoi  rakastan matkustaa johonkin suurkaupunkiin yksin, silloin olen onnellinen enkä tunne itseäni ollenkaan yksinäiseksi, vaikka olen täysin yksin vieraassa maassa. Oon joskus miettinyt mistä tämä johtuu.

Ensimmäisen kerran kuulen että joku on kokenut samaa ja joka voi ymmärtää.!! Just tuo: olla matkalla pisteestä A pisteeseen B. Se on parasta. Ja olla jossain suurkaupungissa yksin, ja olla hotellissa yksin!! En tiedä mistä se johtuu, tiedän vain että se on osa minua. Toinen asia on ettei tavara merkitse minulle mitään. Aina olen antanut ylimääräiset tarpeettomat reilusti pois tai heittänyt pois eikä tunnu missään. Parasta hotellihuoneissa on ettei niissä ole mitään turhaa. Minkä ikäinen olet?

Aika keinotekoinen ajatus, että nuoruuden pitäisi olla kaikilla samanlainen. En minäkään nuorena bilettänyt enkä seurustellut enkä ollut kapinallinen, mutta oli se silti hienoa aikaa enkä koe sen jääneen elämättä. Olen vain iloinen siitä, ettei ole tullut tehtyä paljon tyhmyyksiä nuorena. Varmaan sitten harmittaisi, jos nuoruus olisi ollut aivan kamala ja yhtä kärsimystä.

Voi niin käydä, jos vetää vaikka huumeita koko nuoruuden ajan. Sitten kun lopettaa, on lapsen tasolla, vaikka pitäisi olla jo aikuinen.

Minusta veljeni vaimo 21.v ei ole oikein vielä aikuistunut. Heillä on jopa kaksi lasta silti vastuuta ei oikein osata ottaa mistään. Usein laskut on maksamatta, lapsille syötetään vain valmisruokia tai ruokitaan mummulassa. Shoppaillaan ihan yli varojen jne.. Hän sai esikoisensa jo 16 vuotiaana joten onko ihme toisaalta..

Vierailija kirjoitti:

Aika keinotekoinen ajatus, että nuoruuden pitäisi olla kaikilla samanlainen. En minäkään nuorena bilettänyt enkä seurustellut enkä ollut kapinallinen, mutta oli se silti hienoa aikaa enkä koe sen jääneen elämättä. Olen vain iloinen siitä, ettei ole tullut tehtyä paljon tyhmyyksiä nuorena. Varmaan sitten harmittaisi, jos nuoruus olisi ollut aivan kamala ja yhtä kärsimystä.

Ei tässä ole kysymys siitä että sen pitäisi olla kaikilla samanlainen vaan siitä miten se joillakin voi vaikuttaa aivan toisin, syyt ja olosuhteet huomioon ottaen.