Ihailetko jotain sukulaistasi (elossa tai kuollut)?

Mummoni oli kärsivällinen ja yritti olla hyvä. Yritän samaa.

Äitini oli kiltti ja avulias. Ei täydellinen, mutta aika hyvä ihmiseksi.

Eräs sukulainen toimi sota-aikana päällystötehtävissä (ihan tarkoituksella en kirjoita, että johtotehtävissä) ja esti aika monen suomalaisen sotilaan kuoleman antamalla käskyjä, joiden noudattaminen ei tarkoittanut samaa kuin sotilaiden marssittaminen tapettaviksi, jotta toisaalla muutama pelastuisi.

Noudatan samaa eli pyrin pienentämään inhimillisen kärsimyksen yksilötasolla, jos siitä ei ole hyötyä kuin muutamille.

Mummoni oli rakastava ja lempeä, aina läsnä vaikkei enää vanhemmalla iällä oikein kuullutkaan, kun hänelle puhuttiin.

Hänen seurassaan oli hyvä olla. ❤ Hän teki myös todella hyvää ruokaa, oli tyylikäs ja kaunis, loistava äiti pojilleen ja ihana mummo lapsenlapsilleen. Hän oli myös taiteellinen ja musikaalinen, olisi varmasti pärjännyt hyvin myös koulussa jos olisi ollut mahdollisuuksia opiskella. Kunnioitin ja rakastin häntä valtavasti ja rakastan yhä.❤

Vaarini oli äärimmäisen menestynyt työelämässä ja toimi urallaan isojen firmojen johtohommissa. Tämän sain tietää vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle hän oli rakas, maanläheinen, sydämellinen vaari joka löysi iloa pienistä asioista, tykkäsi lukea ja ruokkia lintuja. Ei kokenut tarvetta tuoda omia saavutuksiaan millään tavalla esille ja hänella oli sydän paikallaan.

Ihaileminen ei välttämättä ole oikea sana. Arvostan ja pidän esimerkillisenä yhtä isotätiäni, joka oli sama sairaus kuin minulla, eli MS-tauti, mutta hänellä se oli huomattavasti aggressiivisempi. Hänellä oli MS-taudin primaarisesti etenevä muoto, minulla on aaltomaisesti etenevä. Hän alkoi vammautua pysyvästi jo kolmekymppisenä.

Isotätini eli elämänsä viimeiset n. kymmenen vuotta hoitokodissa täysin liikuntakyvyttömänä, puhekyvyttömänä ja käytännössä sokeana. Kuulo hänellä vielä oli tallella eikä hän voinut muuta tehdä kuin kuunnella äänikirjoja ja musiikkia yms.

On ihan käsittämätöntä ajatella, että hän eli kymmenen vuotta noin! Jotkut (myös jotkut omaiseni) puhuvat siihen malliin, että eihän sellaisessa ihmisessä mitään erityisen ihailtavaa tai arvostettavaa ole, joka joutuu elämään noin, koska "mitä muutakaan hän olisi voinut?".

Minä en allekirjoita tuollaista ajattelutapaa, vaikka ymmärränkin, mitä sillä tarkoitetaan. Näen esim. isotätini elämän suurena saavutuksena. Olisi helpompaa kiivetä Mount Everestille tai tehdä jotain muuta sellaista mitä yleensä ihaillaan, kuin elää kymmenen vuotta täysin vammautuneena, ilman hetkenkään taukoa.

Toivon tietysti etten ikinä vammaudu niin pahasti kuin hän, mutta jos niin kävisi, niin voin ajatella, että isotätinikin "pystyi siihen", joten minullekin on mahdollista elää niin.

Isän puolelta kaikki isoisän veljet olivat sotaveteraaneja, paitsi nuorin joka oli liian nuori lähtemään sotaan. Kaksi sisarista oli lottia. Tiedän ettei minusta olisi samaan mutta ihailen heitä. Pojasta polvi on heikentynyt. Valitettavasti.