Olisin tuttuani parempi äiti

Minulla on tuttu, joka on koulutettu ja perusfiksu ihminen, mutta lapsiinsa hän suhtautuu aivan kuin olisi heille kateellinen tai katkera.

En ole itse tahtonut lapsia, mutta monesti herää suojelunhalu noita lapsia kohtaan ja tulee sellainen olo, että pystyisin tarjoamaan heille paremman ympäristön.

Tämä tuttuni esimerkiksi toistuvasti kertoo lapsille, miten elämä kyllä opettaa ja kuinka aikuisena on pärjättävä omillaan. Vanhimmat lapsista ovat teini-ikäisiä, joten sinänsä elämän reaaliteeteista on ihan hyvä kertoa, mutta täytyykö se tehdä tuolla tavalla?

Itse sain kotoani täyden tuen ja sitä kesti pitkälle aikuisuuteen. Olen siitä hyvin kiitollinen, joten en ymmärrä, miksi lapsia täytyy tehdä, jos esittää heille elämän jonkinlaisena kivisenä polkuna, joka on kauheaa ja josta on vain selvittävä.

Eikö tukeminen ja rinnalla kulkeminen olisi parempi malli?