Kaunein Leinon runo näin Eino Leinon päivänä

Ei. No! L ei no. Kamalan negatiivista.

Jooyes ljooyes olis positiivisempi nimi.

Ainoa jonka muistan ulkoa on hänen Kämpin lautasliinaan kirjoittamansa terveiset pappisisälleen, joka väsyi poikansa boheemielämään ja sulki rahahanat:

"Liirum laarum lappalainen

haista paska kappalainen

on mulla toinenkin keino

kirjoittanut Eino Leino."

(Tämä tarina voi tosin olla ns. urbaani legenda.)

Hymyileva apollo. Sopii kaikkiin murheisiin.

Äijön virren katkelma:

"

”Uskoin kerran ihmisihin,

en nyt uskone enempi,

ihmiset on ilvesheimo,

paha, karsas, kahlehdittu;

jos joku kohoopi heistä,

sen he iskevät ijäksi,

riemuitsevat rinnassansa:

ollut meitä ei parempi!"

Eino Leino oli synkeä ja suomenmielinen, ja kirjoitti myös paljon epäonnisesta rakkaudesta, joten kaunista sanan varsinaisessa merkityksessä on vaikea löytää. 

Yksi suosikkini:

Maininkeja

Pitkinä, loivina maininkeina

mieleni myrskyt päilyy,

elämänseikkailun, haaveen halut

vain kokemuksina säilyy.

Vanhenin vuosia kuukausissa.

Mistä sen saatan tietää?

Siitä että jo suuttumatta

voin loukkauksia sietää.

Siitä, että on mieleni murhe

mun suurempi tunteeni tulta,

että jo kiellän itseltäni,

mitä ennen en kieltänyt sulta.

Pitkät, kauniit aurinkopäivät

saattavat eessäni olla

taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus –

kuolema tunkiolla.

Merkitse mulle ei enää, mi muille,

ei mulle se merkkitapaus,

ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,

vain sieluni ijäinen vapaus.

Eino Leino

Facebookissa oli erään taiteilijan maalaus, jossa oli nuori neito maalaismaisemassa kesäyönä. Kirjoitin kommenttiin:

"Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu.

Kesäyön on onni omanani -

kaskisavuun laaksot verhoutuu".

- Eino Leino -

Hymyilevä apollo. "Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa, niin suuri, suuri on maa".

Nocturne.  

Aamulla eikka silmiään hieraisi, istui tarpeilleen ja äänekkäästi pieraisi. 

Minä avaan syömeni selälleen

ja annan päivän paistaa,

minä tahdon kylpeä joka veen

ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus

ja juhla ja mittumaari,

ja jos minä illoin itkenkin,

niin siellä on sateenkaari.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks on lempirunoni Eino Leinolta.

Tykkään myös runoista Hyvä on hiihtäjän hiihdellä sekä Lapin kesä.

edit: ai niin, ja Virta venhettä vie

Nocturne on kaunis.

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Hymyilevä apollo on minusta ylipitkä ja paatoksellinen, paitsi se yksi paljon lainattu kohta siitä.

Löysin E.Leinon vasta aikuisiällä. Loirin loistavat tulkinnat ovat unohtumattomia!

Levoton on virta ja vierivä laine

meri yksin suuri, meri ihanainen,

nuku pisar helmassa meren.

Vierailija kirjoitti:

Nocturne on kaunis.

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Hymyilevä apollo on minusta ylipitkä ja paatoksellinen, paitsi se yksi paljon lainattu kohta siitä.

Ja tämä Loirin tulkintana

Elegia

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.

Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;

riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

 

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.

Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.

Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?

Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

 

Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,

pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,

jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

 

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.

Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.

Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,

haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

 

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!

Liikako lienee pantukin paatinen taakka?

Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?

Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

 

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,

katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?

Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?

Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

 

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!

Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.

Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

Nocturne on tietysti kaunis jne jne. Mutta "Elämän koreus", siinä on sekä elämä että kuolema läsnä, tykkään jotenkin. Voisin haluta katkelmia siitä hautajaisiini luettavaksi. No olipa synkkää :(

Loirin tulkinnat ovat tosiaan unohtumattomia, nimittäin negatiivisessa mielessä. Yhtä ähkinää ja voihkinaa. En kestä kuunnella!

Ne on tari oita siitä kuinka ennenvanhaa ihminen velloi omissa tunnontuskisssaan. Nykyiselläään on vähän toisenlaiset biisit, rytmi jaa tempo

Paha ei ole kenkään ihminen

Vaan toinen on heikompi toista

On hyvää rinnassa jokaisen

vaikk aina ei esille loista..

Isä opetti minulle jo lapsena,

Hyvä elämänohje.