Mitä kuolemisen jälkeen tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä kuolemisen jälkeen tapahtuu?

Luultavasti ei mitään minkä itse tiedostaisi, mutta toivottavasti silti jotain eli vaikka se Taivas/Paratiisi tms paikka jossa ei ole kaikkea tätä pahuutta mikä tässä maailmassa, tässä universumissa, tässä ulottuvuudessa vallitsee.

Minusta ajatus tietoisuuden loppumisesta on täysin mahdoton ymmärtää. Että et muka enää havaitsisi, ajattelisi, tuntisi... Eihän se vaan voi sammua, sanokoon tutkijat mitä hyvänsä. Tietoisuus on varmasti muutakin, kuin sähköistä toimintaa aivoissa. Sielu tai henki jatkaa olemassaoloaan ja siirtyy ehkä uuteen fyysiseen olomuotoon aikanaan. Näin minä uskon:)

Minun taas on päinvastoin mahdoton uskoa että tietoisuus jotenkin jatkuisi kuoleman jälkeen. Eihän sulla ollut minkäänlaista tietoisuutta ennen syntymääkään, jos tietoisuus voi alkaa niin miksei se voisi myös loppua?

Mutta minäpä sanoinkin uskovani kuolemattomaan sieluun, jolla ON ollut tietoisuus jo ennen kuin putkahdin mualimaan nykyisessä olomuodossani ;) -15

Mua ei pelota itse kuoleman hetki sinänsä ja se kuoleminen tapahtumana vaan se ennen sitä tapahtuva tuska siitä, kun tietää pian kuolevansa ja läheiset jää tänne. Se luopumisen tuska. Se on se kauhein. Tämä siis jos kuolee sairauteen. Jos kuolee äkillisesti vaikka nukkuessaan, niin sittenhän ei tarvi etukäteen ahdistua. Läheisille tietysti kauheeta, kun ei ole mahdollista hyvästellä.

On tapauksia, joissa ihminen (tai hänen osansa, sanotaan nyt vaikka sielu) voisi irtautuakin ruumiistaan. Esim. onnettomuus, leikkaus tms., joissa henkilö on fyysisesti ollut tajuton/kuollut, mutta kuitenkin kertonut seuranneensa tapahtumia sivusta ja tarkasti kertonut, mitä tilanteessa keskusteltiin, keitä oli ollut paikalla, mitä heillä oli yllään ja mitä tehtiin.

Miten tämä olisi muuten mahdollista kuin että on olemassa ruumiin lisäksi ns. henki?

Mitä me mistään tiedämme, oikeasti?

Kuinka olisimme voineet selittää muinaisille roomalaisille sähkön? Tai mikroaaallot, bitit? Entä kuinka voi selittää rakastumisen (aivokemia, joo) tunteen?

Voisiko ympärillämme olla koko ajan elämää, mutta meillä ei vain ole aistinelimiä sen havaitsemiseen? Ainakin sähköä, radioaaltoja ja muita säteilyä on, mutta eihän niitä ihminen aisti. Voisiko kaiken seassa olla henkiolentoja?

Alkaa lihoaminen.

Jokainen kuolema on maailmanloppu. Sen jälkeen maailmankaikkeutta ei enää ole. Se päättyykö kaikki kirjaimellisesti kuoleman jälkeen vai jatkuuko elämä muuten ennallaan lukuun ottamatta itseäsi, sitä on mahdotonta sanoa, koska et kykene asiaa enää havannoimaan.

Vierailija kirjoitti:

On tapauksia, joissa ihminen (tai hänen osansa, sanotaan nyt vaikka sielu) voisi irtautuakin ruumiistaan. Esim. onnettomuus, leikkaus tms., joissa henkilö on fyysisesti ollut tajuton/kuollut, mutta kuitenkin kertonut seuranneensa tapahtumia sivusta ja tarkasti kertonut, mitä tilanteessa keskusteltiin, keitä oli ollut paikalla, mitä heillä oli yllään ja mitä tehtiin.

Miten tämä olisi muuten mahdollista kuin että on olemassa ruumiin lisäksi ns. henki?

Mitä me mistään tiedämme, oikeasti?

Kuinka olisimme voineet selittää muinaisille roomalaisille sähkön? Tai mikroaaallot, bitit? Entä kuinka voi selittää rakastumisen (aivokemia, joo) tunteen?

Voisiko ympärillämme olla koko ajan elämää, mutta meillä ei vain ole aistinelimiä sen havaitsemiseen? Ainakin sähköä, radioaaltoja ja muita säteilyä on, mutta eihän niitä ihminen aisti. Voisiko kaiken seassa olla henkiolentoja?

Eiköhän tuossa nyt ole kyse pelkästään todentuntuisesta unesta.

Vierailija kirjoitti:

On tapauksia, joissa ihminen (tai hänen osansa, sanotaan nyt vaikka sielu) voisi irtautuakin ruumiistaan. Esim. onnettomuus, leikkaus tms., joissa henkilö on fyysisesti ollut tajuton/kuollut, mutta kuitenkin kertonut seuranneensa tapahtumia sivusta ja tarkasti kertonut, mitä tilanteessa keskusteltiin, keitä oli ollut paikalla, mitä heillä oli yllään ja mitä tehtiin.

Miten tämä olisi muuten mahdollista kuin että on olemassa ruumiin lisäksi ns. henki?

Mitä me mistään tiedämme, oikeasti?

Kuinka olisimme voineet selittää muinaisille roomalaisille sähkön? Tai mikroaaallot, bitit? Entä kuinka voi selittää rakastumisen (aivokemia, joo) tunteen?

Voisiko ympärillämme olla koko ajan elämää, mutta meillä ei vain ole aistinelimiä sen havaitsemiseen? Ainakin sähköä, radioaaltoja ja muita säteilyä on, mutta eihän niitä ihminen aisti. Voisiko kaiken seassa olla henkiolentoja?

Jotkut ihmiset kuulemma aistivat henkiolentoja.

Ei mitään.

Sama kuin oli ennen syntymää.

Vierailija kirjoitti:

Madot syö sut! Hui!

OM-NOM-NOM-NOM!!!!

Vierailija kirjoitti:

Mua ei pelota itse kuoleman hetki sinänsä ja se kuoleminen tapahtumana vaan se ennen sitä tapahtuva tuska siitä, kun tietää pian kuolevansa ja läheiset jää tänne. Se luopumisen tuska. Se on se kauhein. Tämä siis jos kuolee sairauteen. Jos kuolee äkillisesti vaikka nukkuessaan, niin sittenhän ei tarvi etukäteen ahdistua. Läheisille tietysti kauheeta, kun ei ole mahdollista hyvästellä.

Ihminen sopeutuu pakosta lähtöönsä, jos on vakavasti sairas. Kipuja hoidetaan kyllä.

Jos taas kuolee kovissa tuskissa, niin keho erittää endorfiinia ja ihminen pyörtyy, siispä sitäkään ei enää tunne.

Mikäli kuolee äkisti, ei ehdi edes tajuta tapahtunutta.

Isä sai sydänkohtauksen ja sanoi, että olo oli hyvä, kun taju meni.

Ei kannata liikoja murehtia.

Suolistossa olevilla bakteereilla koittaa juhlat.

Muakin pelottaa ja ahdistaa kuolema, se on niin lopullinen, ja se että jos sattuu. Ärsyttää, kun ei voi ymmärtää.

Itketään hetken aikaa. Sinut unohdetaan ja kohta olet vain vieras nimi hautakivessä.

Vierailija kirjoitti:

Sattuu ihan sikana :(

Saattaa olla hyvinkin kivuliasta. Riippu siitä mihin kuolee, ja pystytäänkö kivut kokonaan poistamaan. Joskus siihen ei auta kuin keinotekoinen kooma. Saattaa aiheuttaa valtavaa ahdistusta. Näitä pyritään lievittämään, mutta aina se ei onnistu.

Valtaosa kuolemisia joita olen todistanut., on ollut rauhallisia. 

Mitä aivojen kuoleman jälkeen tapahtuu, on mysteeri. 

Venaas, rimpautan mummolle joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Eiköhän se tiedä.